edellinen etusivu artikkelit KK-files seuraava

FUMETTI PER ADULTI

Timo Raita



 
Italialaisesta sarjakuvasta puhuttaessa puhutaan yleensä vain niistä suurista nimistä kuten Milo Manara tai Guido Crepax, vaikka italialaisella populaarisarjakuvalla (fumetti popolari) ja aikuissarjakuvalla (fumetti per adulti) on kotimaassaan valtava suosio. Tämän artikkelin tarkoitus olisikin valoittaa tätä vähemmän taiteellista sarjakuvan muotoa ja keskittyä yleensä täysin roskana pidettyihin mustiin sarjakuviin (fumetti neri). 
Fumetti MIKÄ?  Sana fumetti on siis italiaa ja tarkoittaa pientä savupilveä eli puhekuplaa eli sarjakuvaa. Fumetti termiä käytetään varsinkin taskukokoisista kioskipokkareista. Kerran kuussa ilmestyvä normaali fumetti on lähes poikkeuksetta mustavalkea, neliväri kansilla varustettu noin 100 sivuinen yhtenäinen tarina. Lehden nimi on yleensä sama kuin lehden päähenkilön nimi esim. Uranella, Lucifera tai Ken Parker. Päähenkilön lisäksi sarjoista toiseen mukana ovat tietenkin myös uskolliset apulaiset ja arkiviholliset, mutta mitään Marvel universumin kaltaisia saagoja ei fumeteissa rakennella; jokaisen lehden ollessa oma kokonaisuutensa. 
Historiaa  1908, pari vuotta keltaisen kakaran jälkeen porvarillinen viikkolehti Corriere dei Piccoli (suom. lasten lähetti) julkaisi ensimmäiset (amerikkalaiset) sarjakuvat Italiassa. Sarjakuvat tosin muokattiin ajan tyylin mukaisesti lastenkirjakuvituksen tyyliseksi, eli tekstit sijoitettiin kuvien alle ja puhekuplat poistettiin, koska niitä ei pidetty opettavaisina. Samainen lasten viikkolehti julkaisi myös ensimmäiset italialaisten tekijöiden sarjat. 

30-luvulla alettiin julkaista nuorille aikuisille tarkoitettuja Giornali'ta (suom. aikakauslehtiä), nämä tabloid-kokoiset viikottaiset julkaisut sisälsivät novellien ja artikkelien lisäksi italialaisia ja amerikkalaisia sarjakuvia, mutta tällä kertaa alkuperäisessä muodossaan, puhekuplilla. Ensimmäiset varsinaiset sarjakuvalehdet olivat ns. Albi'a, jotka sisälsivät vain yhden hahmon seikkailuja. 

Ennen toista mailmansotaa, 30-luvun puolivälin tienoilla, fasistit kielsivät amerikkalaisten sarjakuvien (ja elokuvien) maahantuonnin peläten, että lukijat alkaisivat ihannoida amerikkalaisten vääristynyttä elämäntapaa. Kustantajat määrättiin taas luopumaan puhekuplista ja julkaisemaan sarjoja vain italialaisista hahmoista. Tänä aikana luotiin olosuhteiden pakosta monia uusia hahmoja, mutta koska yleisö piti amerikkalaisista sarjoista, kehiteltiin erinäisiä plagiaatioita tai yksinkertaisesti muutettiin amerikkalainen sankari italialaiseksi ja näin esim. Tarzanista tuli Siegfried, joka on kyllä saksalainen nimi, mutta kelpasi fasisteille...

Sodan jälkeen tabloid-kokoiset Giornalit korvattiin taskupokkarikoolla , mutta paperipulan takia kokeiltiin muitakin kokoja esim. Suomessakin 1953-65 julkaistut Texit on juuri tämän ajan tuotoksia. 50-luvulla paperipulan jälkeen Tex Willerin luojan Giovanni Luigi Bonellin kustantamo alkoi julkaista 16 x 21cm:sia 96-sivuisia taskupokkareita, mikä on vieläkin yleisin koko italialaisissa sarjakuvissa. Giovanni Luigi Bonellin pojan Sergio Bonellin nykyään johtaman Bonelli-kustantamon ollessa suurimpia kustantajia.

Fumetti Neri
Vuonna 1962, kun vapaamielinen Barbarella kohutti ranskalaisia sarjakuvapiirejä, syntyi Italiassa jotakin mustaa. Milanolaiset sisarukset Angela ja Luciana Giussani tekivät ensimmäisen italialaisen aikuissarjakuvan ja aloittivat tietämättään uuden sarjakuva lajin, ns. Mustan sarjakuvan (fumetti neri). Sarjan sankari oli Diabolik, joka ei oikeastaan ole sankari sanan perinteisessä merkityksessä. Sillä Diabolik on naamioiden taakse kätkeytyvä "supervaras", joka rakkaan apulaisensa Eva Kantin avustuksella kustantaa ylellisen elämänsä varkauksilla ja aiheuttaa samalla tarkastaja Novakille harmaita hiuksia. Diabolikia markkinoitiin aikuisten sarjakuvana, vaikka se ei sisällä seksiä eikä edes kovin paljon väkivaltaa. Ensimmäisen vuoden myyntiluvut olivat pieniä, mutta 1963 lukijat alkoivat tottua rikollissankariin ja vuonna 1964 Diabolik möi jo yli 300 000 kpl kuukaudessa. 

Vaikka sarjakuvaa lukeva yleisö oppikin pitämään Diabolikista, tyrmäsivät kriitikot, kirkko ja holhoavat täti-ihmiset tietenkin Diabolikin väkivaltaiseksi ja rikollisuutta ihannoivaksi roskaksi ja keksivät pilkkanimen Fumetti Neri, josta tulikin sitten koko genren nimitys. Mutta Diabolik on aina ollut hyvin pitäytyvä seksin ja väkivallan suhteen, joten nuo täti-ihmisten valitukset olivat hieman edellä aikaansa. Sillä kuten italialainen elokuvakin niin myös sarjakuva aloitti tuottamaan 60-luvun lopulla aina vaan hurjempia ja hurmeisempia visioita. Pian Diabolikin plagiaatioiden johdosta musta sarjakuva sai muotonsa irstaiden ja häikäilemättömien rikollisten, murhamiesten ja -naisten kaapatessa sarjakuvien sankarin roolin. Eivätkä nämä rikolliset todellakaan olleet mitään Robin Hoodeja. Ensimmäisenä Diabolikin avaamille markkinoille ennättivät Max Bunkeret ja Mangnus sarjallaan Kriminal, joka oli Diabolikia asteen pirullisempi roisto ja mustaan luurankoasuun sonnustautuneena kehitti mustaa sarjakuvaa kohti kauhua. Samojen tekijöiden Satanik ja vastaavat naissankarit toivat mukanaan eroottisuutta ja seksiä. Yllättäen mustan sarjakuvan naissankarit eivät kaikki olleet pahoja roistoja tai murhanhimoisia mielipuolia, kuten sarjojen miessankarit, vaan osa sankarittarista joutui alistetuksi kärsivän neidon rooliin...

Linus Tässä välissä on pakko mainita vakavammasta italialaisesta aikuissarjakuvalehdestä. 1965 kun musta sarjakuva oli mustannut sarjakuvan maineen ilmestyi Linus niminen lehtinen. Linus sisälsi monien maailmalla nyt tunnettujen taidesarjakuvan tekijöiden sarjoja, esim. Guido Crepaxin mainio Neutron (,jossa sivuhenkilönä seikkaili Valentina) näki päivänvalon 1965 Linuksen sivuilla. Linus auttoi suuresti sarjakuvan kohoamisessa hyväksyttävämmäksi mediaksi Italiassa, joten siirrytäänpä takaisin näihin vähemmän maaritteleviin sarjoihin.
Seksiseikkailut Alessandro Angiolin 1966 luoma Isabella oli ensimmäinen fumetti, jossa seksin osuus korostui merkittävästi. Seksillä tässä yhteydessä tarkoitan Isabellan suht paljastavaa kaula-aukkoa ja parin kolmen sivun softsekstailua per lehti, joka ei nyt ole paljon ottaen huomioon yli 100 sivun sivumäärän. Isabella perustuu hyvin löyhästi ranskalaisten kirjailijoiden Serge ja Anne Golonin luomaan Angélique (eli Angelika) hahmoon. Seikkailut sijoittuvat siis 1700-luvun hienostopiireihin ja vilisevät linnoja, tunneleita, kidutusta ja miekkailua. Sarjan huiman menestyksen johdosta muitakin historiallisia seksiseikkailuja alkoi ilmestyä. Ensimmäisenä aika lailla Isabellaa vastaava Jolanda, jota seurasivat mm. Markiisi De Saden maailmaan tutustuttava De Sade ja Rooman valtakunnassa seikkaillut Messalina. Myös Angélique sai oman nimikko sarjan Angelica.
Historiallisten seksiseikkailujen suosion johdosta alettiin seksillä höystää monenlaisia sarjakuvia. Luonnollinen kehittymä oli liittää historiallisiin linnoihin ja kidutuskammioihin ripaus kauhua ja näin näki päivän valon esim. uhkeamuotoinen noita neiti Lucifera, vampyyri Il Vampiro ja Suomeenkin yhden numeron verran tuotu Seksihirviö Wallestein, eli Romanini Wallenstein. Tieteistarinoista vastasivat mm. Storie Blu ja Terror Blu lehdet, jotka vilisivät muukalaisten maan naisille tekemiä abduktioita ja kokeita. Unohtamatta tietenkään paikallisten tiedemiesten aikaansaannoksia. Suomessa on julkaistu ainakin yksi italialainen seksiscifilehti nimeltään Avaruuden Super Korkkari, jossa ilkeän kenraali Barefootin joukot yrittävät tuhota maan syöksemällä Bluemoon-kuuaseman radaltaan. Lehden kansi mainostaa: " Minutti maan tuhoon! Ehtiikö Suomen YK joukko apuun?" . Spagettilännessäkin alkoi paukkaa nahkapyssyt (Suomessa julkaistu seksilänkkäreinä) ja sota sarjoissakin käytiin intiimejä lähitaisteluja (Suomessa: seksikorkkarit). Myös monet tunnetut hahmot, kuten Lumikki (Biancaneve) ja Pieni Punahilkka (Cappucetto Rosso) alkoivat irstailla sarjakuvien sivuilla. Suomessa näistä tunnetaan ainakin Tarzan (tai siis Kartzan) ja Zorro, jossa nahkapyssyjen lisäksi paukkuu myös ruoska. Tarinat alkoivat sisältää hyvin sairaita ideoita seksin pysyessä silti softina. 

80-luvun alussa seksisarjat alkoivat sisältää myös hardcore-akteja. Ensimmäisten joukossa hc:tä nähtiin mm. oikeisiin rikoksiin perustuvissa rikossarjoissa kuten Attualita' Nera ja Attualita' Flash, joissa osa pakollisista aktikohtauksista on selvästi eri piirtäjän kynästä kuin itse tarina, eli ilmeisesti valmiita tarinoita on jälkeenpäin terästetty hc:llä. Suomeen on tuotu suht monta eri rikossarjaa esim. Murhasanomat, Mafia (vain kioskipokkarit, 74-75 ilmestynyt sarjakuvalehti on jenkkituotantoa), Isojen Poikien Sarjakuva ja Shakaali, jonka lupaava ensinumero jäi valitettavasti viimeiseksi. Kaikki nämä ja muutkin tähänmennessä lukemani Suomeen tuodut seksifumetit ovat olleet pehmopornoa, joka antaa olettaa niiden olevan vanhempaa tuotantoa tai sensuroituja. Kun taas Italiassa hc-porno löysi nopeasti oman lukijakuntansa ja pian monet sarjakuvalehdet , kuten Flash, Zip ja Shock, alkoivat muistuttaa perinteisiä pornolehtiä valokuvakansineen ja mainoksineen..

Joka tapauksessa 1962 Diabolikista alkanut mustan sarjakuvan aalto ja sitä seurannut seksi/porno aalto oli tuottanut 80-luvun puoleenväliin mennessä yli sata eri sarjaa, joista Suomeen on tuotu valitettavasti vain kourallinen. Tässähän olisi selvästi sarkaa jollekin kustantajalle, kun pornosarjakuvat Suomessa muutenkin myyvät hyvin. Eikä täällä ole sarjakuvasensuuriakaan (toisin kuin vuotta vanhemmalla taiteenmuodolla elokuvalla). 

Il fumetto nero 
al cinema
Elokuvista puheenollen. Italialaisesta sarjakuvasta on tehty tietenkin myös elokuvia. Niistä suurista nimistä ainakin Milo Manaran sarjasta Click löytyy Jean-Pierre Kalfon ohjaama elokuvaversio. Myös Guido Crepaxin luoma Valentina on seikkaillut Suomessakin esitetyn tv-sarjan lisäksi Corrado Farinan ohjaamassa Baba Yaga (eli Black Magic) elokuvassa. Myös suosituista kioskisarjoista on tehty elokuvia. Ensimmäisenä apajalle kerkesi Umberto Lenzi 1967 Kriminal filmatisoinnillaan, jota seuraavana vuonna seurasi Fernando Cerchion jatko-osa Il Marchio Del Kriminal. Vuosi 1968 oli muutenkin hyvä vuosi fumetti-filmatisoinneille. Valmistuihan 1968 Piero Vivarellin Mister X:n ja Satanikin lisäksi vielä Mario Bavan mainio Diabolik (eli Danger: Diabolik). 1969 valmistui vain kaksi historiallisilla seksiseikkailuilla ratsastavaa tekelettä, Rugero Deodaton Zenabel ja Bruno Corbuccin Isabella (eli Miss Stiletto). Ja Euroeksploitaation kultaisella vuosikymmenellä, 70-luvulla, valmistui vain Corrado Farinan Baba Yaga (eli Black Magic, 1973) ja Alberto Martinon L'uomo Puma (eli Puma Man, 1979). Vaikka Spagettilänkkäreillä onkin pitemmät perinteet sarjakuvan kuin elokuvan puolella, ei tiedossani ole kuin yksi lännensarjakuvaan perustuva elokuva, eli 1985 Duccio Tessarin ohjaama Tex e il Signore Degli Abissi (eli Tex and the Lord of the Deep). Tuorein fumettiin perustuva elokuva lienee 1993 valmistunut Michele Soavinin Dellamorte, Dellamore (eli Cemetery Man). 

Fumetteihin perustuvista elokuvista saisi varmaan ihan oman jutunkin... Mutta ensiksi joutuisi tietysti etsimään nuo elokuvat...

Fumettien nykytila  Tällä hetkellä Italiassa (kuten lähes kaikkialla muuallakin) amerikkalaiset supersankarisarjakuvat pehmittävät nuorison aivoja, myös japanilaista Mangaa julkaistaan yli 20 eri sarjaa. Mutta kuten aina, Italiassa julkaistaan vielä paljon myös kotimaista sarjakuvaa, josta 97% myydään nimenomaan pokkareina kioskeista. Tuosta määrästä lähes puolet on Bonelli-kustantamon, joka kustantaa mm. 90-luvulla fumettien uuden nousun aloittanutta Dylan Dogia, joka myy yli 400 000 kappaletta joka kuukausi. Samoihin myyntilukuihin yltää vielä myös vanha kunnon Tex Willer, jota on kustannettu jo vuodesta 1948. Toinen tuttu lännenmies Ken Parker on tehnyt paluun sarjakuviin 1996 ja kun tekijöinä ovat hahmon luojat Giancarlo Berardi ja Ivo Milazzo, niin toivoa vaan sopii, että tämänkin joku Suomeen toisi. Muita Bonelli-kustantamon sarjoja ovat esim. yliluonnolliseen erikoistunut etsivä Martin Mystere (1982) ja kovaotteinen poliisi Nick Raider (1988). 

Ainut vieläkin ilmestyvä mustan sarjakuvan edustaja on itse Diabolik, joka myy noin 200 000 kappaletta joka kuukausi. Kun taas useimmat pornosarjakuvat ovat jättäneet väkivallan ja mustat sankarit ja keskittyvät pelkkään pornoon. Esim. PlayMen niminen miestenlehti on aloittanut sarjakuvajulkaisun nimeltään PlayMen Comix (hmm.. Kuulostaako jotenkin tutulta..). Pornosarjakuvat joutuvat alati kilpailemaan runsaan porno-elokuva/video tuotannon kanssa ja monia pieniä kustantajia syntyy ja kuolee tiuhaan tahtiin.

Laadukkaampi albumikokoinen sarjakuva on myös vaikeuksissa, esim. Milo Manaralta kuulemma julkaistaan vain seksijuttuja. Ja monien muidenkin merkittävien italialaisten aikuissarjakuvantekijöiden albumeja ei edes välttämättä julkaista kotimaassa, vaan esim. Ranskassa missä ne ovatkin kovin suosittuja. Tähän tietysti vaikuttaa kioskisarjakuvien suosio ja saatavuus, albumien ollessa harvinaisempaa sarjakuvakauppatavaraa...

***
Timo Raidalle voit lähettää palautetta seuraavalla tekstilaatikolla
   

edellinen etusivu artikkelit KK-files seuraava