| Teleseminaarissamme mediatieteen laitoksella heräsi
keskustelua siitä minkälainen on ihmisen minäkäsitys
ja millaisia ovat hänen kulttuuriset ja sosiaaliset sidoksensa muihin
ihmisiin silloin, jos ruumista klassisena psykofyysisenä kokonaisuutena
ei ole olemassa. Minkälaisista lähtökohdista ruumiittomuuden
käsite tietoverkoissa siis alkujaan syntyi? Tämän esseen
puitteissa tarkastelen ruumiittoman ihmisen ja/eli tiedostavan ja ajattelevan
sähköisen olennon käsitettä science fiction-kirjallisuudessa,
mikä toivoakseni valottaa hiukan kulttuurimme tapaa käsitellä
ja ajatella dataruumiin mahdollisuuksia ja rajoitteita. Kirjallisuuden
keinoilla on vuosisatojen ajan pystytty käsittelemään ilmiöitä
ja asioita, joita ei muuten ole voitu saattaa ajatusta jalostuneemmalle
tasolle. Samaten tieteiskirjallisuuden tunnustettu kyky jossain määrin
ennustaa uusia kulttuurisia ja sosiaalisia käytäntöjä
perustelee kyseisen materiaalin käyttöä vielä yleistymättömien,
mutta toki olemassaolevien kulttuurimuotojen analyysissa. Samoin
vielä diskurssin asteella olevan tietoverkon esittämisen kyberavaruuteena
voidaan sanoa lähteneen liikkeelle juuri science fictionin tavasta
alati etsiä mahdollisuuksia abstraktien ilmiöiden toteutumiseen
tulevaisuuden tai vaihtoehtoisen todellisuuden maailmoissa. Tämän
vuoksi on syytä tutkia niitä tuotoksia, joissa kyberavaruuden
ongelmia on todella yritetty ratkaista, sillä science fiction vaatii
kirjallisena tyylilajina ennen kaikkea tietynasteista uskottavuutta. Rajat
niille asioille mitä on jo tapahtunut, sille mitä ehkä tapahtuu
ja sille mitä voisi tai olisi voinut tapahtua, ovat loppujen lopuksi
hyvin liukuvia.
Tässä esseessä yritän pohdiskella näitä asioita lähinnä tietoverkkoyhteiskunnan alakulttuurimuotona: kehon merkitystä silloin kun kehoa ei ole ja minäkuvan merkitystä silloin kun ulkoisen hahmon voi helposti muuttaa vastaamaan kulloiseenkin tilanteeseen. Tieteiskirjallisuudessa nämä tietoverkkojen alakulttuurimuodot ovat olleet läsnä jo kauan ja niiden toimintatavat ovat muuttuuneet aina ulkoisen kulttuurin muuttuessa. Nykyään ns. postvirtuaalisuuden1 aikana, kun 90-luvun alun VT-kohun laskeudutua eivät VT:n sovellukset ole sittenkään tavoittaneet suuria massoja, (useimpien suurrahoittajien vetäydyttyä hankkeista) on mielestäni ehkä aika tarkastella hivenen eri keinoin niitä käsitteitä, joita julkinen sana on hehkuttanut viime vuosina kyllästymiseen asti. Käytän ongelman käsittelyssä pohjana ajatusta siitä, että erilaiset kulttuuriset ja sosiaaliset tilaukset määräävät pitkälti sen minkälaiset sovellukset yleistyvät ja minkälaisten kaupallisten faktoreiden mukaan sovellukset kehitetään. Tieteiskirjallisuuden tarjonnasta valitsin tässä esseessä mainitut teokset osaksi siksi että vaikka monet muutkin scifi-romaanit käsittelevät esseen aihetta juuri tähän valitut kirjat edustavat tyylilajin perusteoksia. Valintaani perustelen myös osaltaan sen takia, että käsittelemäni teokset ovat kaikki tavallaan erilaisen näkökannan ja kirjallisen tyylin edustajia. Aivan kaikkein nuorimman ikäryhmän edustaja esseestä puuttuu, mutta se on tarkoituksenmukaista: tyylilajin perusasiat eivät nimittäin ole juurikaan muuttuneet, täysin uutta ja mullistavaa näkökantaa tähän asiaan ei ainakaan minun käsiini ole vielä osunut.
1 Laurel (1993). Laurel: “On tuhoisaa herättää suuren yleisön odotukset ellei voi toimittaa tuotetta joulumarkkinoille.” |