William Gibsonia (1984) pidetään kyberavaruuden
käsitteiden ensimmäisenä popularisoijana. Gibsonin Neurovelhossa
(1991) lanseeraamat käsitteet, kuten matriisi ja datadekki
esiintyvät nykyäänkin usein kyberavaruus-käsitteen
ympärillä. Itse kyberavaruudella tarkoitan tässä, kuten
Gibsonkin, tilaa jossa tietoverkko on esitetty täydellisen immersiivisenä,
fyysisenkaltaisena tilana, jossa tilassa oleskelija, kybernautti,
toimii aktiivisena vaikuttajana. Neurovelhon kybernautit käyttivät
kyberavaruuteen siirtymiseen datadekkiä, joka kytkettiin keskushermostoon,
jolloin kybernautti jakkasi sisään matriisiin. Vaikka
Gibson ohittaakin Neurovelhossa matriisiin syvemmän kuvauksen, ei
ole epäilystäkään siitä, etteikö hän
olisi sitä pohtinut. Kiintoisaa olisikin tietää, kuinka
paljon kirjan futuristista tekniikkaa käsitteleviä osia poistettiin
julkaisuvaiheessa luettavuuden parantamiseksi. Maailmanlaajuisen tietoverkon
esittämiskysymyksiähän pohditaan jatkuvasti nyt, kun asia
on tavallaan ajankohtainen. Matriisista itsestään Neurovelhossa
kerrotaan loppujen lopuksi kovin vähän, Gibson vain toi fantasian
keinoin suuren yleisön eteen käsitteen joka oli olemassa jo aikaisemminkin.
Navigointiongelmaan ja kyberavaruuden esittävyyteen Gibson kuitenkin
paneutui, sillä kirjan juoni tuntui vaativan jonkinnäköistä
ratkaisua. Matriisissa mittakaavan muutoksilla helpotettiin oikean osoitteen
ja paikan löytämistä, visuaalinen symbolikieli oli puolestaan
avain kyberavaruuden jäsentämiseen. Gibson onkin ilmeisen oikeasssa
siinä, että juuri visuaaliset illuusiot voivat synnyttää
mahdollisuuden esittää tietoverkkoa tai erilaisia muitakin palveluympäristöjä
kyberavaruutena.
Myöhäisaivokuoressa sijaitsevaa, näköhavaintoja synnyttävää aluetta pidetään ihmisen evoluution kannalta nuorimpana aivoalueena, sekä sensorisesti hitaana ja helppona hämätä erinäisin keinoin. Ympäristön tarkka reproduktio, kuten valokuva ja sen ekstensio elokuva, on siis gibsonilaisessa kyberavaruuden ongelmanratkaisussa ensimmäinen virstanpylväs. Myöhemmät läpimurrot kyberavaruuden ongelmiin seuraavat tiiviissä lineaarisessa järjestyksessä: mikropiirien ja -suorittimien kehitys ns. Mooren lain mukaisesti, jossa aina puolentoista vuoden välein prosessorin transistorimäärä kaksinkertaistuu, siitä seuraava sovellusten esityskyvyn kehittyminen, näyttötekniikat ja niiden esitystavat, sekä lopulta ainoana vielä puuttuvana lenkkinä datadekki. Olemme siis aikajanalla pisteessä, jossa laskentateho mahdollistaa jo verkkopalveluiden kuvaamisen kyberavaruutena, mutta jossa verkkosovellukset ja näyttötekniikat eivät täysin vielä riita todelliseen, huippuimmersiiviseen kyberavaruuskokemukseen. Neurovelhoa on usein pidetty fiktiivisenä
versiona Baudrillardin simulacrum-maailmasta. Sen on ajateltu
viestittävän ennen kaikkea keinotekoisen olemassaolon mahdollisuudesta
manipuloida luonnollista. Kuitenkin keinotekoisen boosterin, implantin
tai jopa keinoälyn läsnäolo henkilöiden elämässä,
sekä se etteivät he näennäisesti kamppaile näitä
keinotekoisia olentoja vastaan vaan hyväksyvät ne osana luonnollista
maailmaa, ei kerro koko totuutta Gibsonin ajatuksesta. Ei voida ajatella
että Neurovelhon syvin väite olisi alistuminen keinotekoisen
määräysvallan alle ihmisyyden kustannuksella, kuten esimerkiksi
Victor Margolin esittää artikkelissaan “The Politics of the Artificial
“. Neurovelhon maailman passiivisuus tai se, etteivät henkilöt
omaa “luonnollista vastustusta”2 implanttiensa
tai heidän elämäänsä tunkeutuvien keinotekoisten
asioiden ja henkilöiden suhteen, ei suinkaan tarkoita alistuneisuutta.
Casen, antisankarin, elämän tarkoitus on toki olla kybercowboy
ja ilman mahdollisuutta siirtyä matrisiin hän kokee elävänsä
vähemmän. Kuitenkin hän toimii lähes aina omien henkilökohtaisten
motiiviensa varassa, eikä niinkään keinotekoisen maailman
synnyttämien motiivien. Vaikka välineet vaihtuisivatkin, ovat
perusmotiivit aina olemassa ja vaihtumattomia. Vaikka Maslown tarvehierarkian
alimmat portaat, kuten ravinnon tarve ja muut orgaaniset motiivit, voitaisiinkin
onnistuneesti ohittaa keinotekoisten implanttien tai kokonaan uuden (data)ruumiin
avulla, jäävät jäljelle silti ihmisen perusmotiivit
kuten menestys, sosiaaliset saavutukset ja uuden luominen. Casen halu saavuttaa
omat motiivinsa keinotekoisten implanttien ja kyberavaruusdekin avulla
todistaa siis kuitenkin Casen perusinhimillisen olennon puolesta, vaikkakin
välineet klassisten motiivien saavuttamiseen ovat keinotekoisia ja
Case ajatteeleekin kyberavaruuden olevan hänen omaa reaalitodellista
elämäänsä paremman paikan.
Ennen Gibsonin Neuromanceria myös Bruce Sterling (1980) antoi hahmoilleen mahdollisuuden vapautua ruumiin fysiologisista pakotteista ja varusti heidät lisäksi loputtomiin nauhoittavilla autonomisilla kamerayksiköillä, jotka kaartelivat heidän ympärillään. Kirjassa “The Artificial Kid” ihmiset elivät vain kameroilleen ja todelliset tapahtumat muuttuivat todellisiksi vasta reproduktion avulla kun nauhat editoitiin ja arkistoitiin tai myytiin muille viihteeksi, joka muodostui todelliseksi elämäksi. Tallenne onkin merkityksellinen elementti ruumiittomuuden ja ruumiista vapautumisen käsitteissä. Tallenteeseen, kun teknologia sen sallii, voimme syöttää koko identiteettiimme, kaikki muistomme, asenteemme ja ajatuksemme. Artificial Kidissä ei ollut kyse aivan tästä, mutta arvoasettelu lähenteli romaanissa juuri tätä ajatusta. Miksi katsoa ollenkaan elämän tylsiä hetkiä, jos voimme karsia pois tarpeettoman ja nostaa esiin vain olennaisen. Ainoa ongelma tässä on valinta. Mitkä hetket elämästämme ovat mielestämme tärkeitä? Ja jos esitämme ne jollekkin toiselle luuletteko että hän pitää niitä yhtä merkityksellisinä? Eräs tuttavani esitti minulle kerran seuraavan ajatuksen: onhan todennäköistä, että aivojemme tallennuskapasiteetti on rajallinen. Ja jos näin on niin elämämme lopussa tallenteena, eli muistissa, ovat vain tietyt asiat. Siis, mitkä ovat ne valintakriteerit millä jokin tallentuva muistikuva ohittaa jonkin toisen? Artificial Kidissa jokainen elämäänsä nauhoittava henkilö teki näitä valintoja, editoi kohtauksia omasta elämästään. Ja jos kameroita ei ollut, tai ne olivat epäkunnossa, kohtaus elämästä oli toisarvoinen.
2Victor Margolin :”The Politics of the Artificial “ 1995. 3Samaa ajatusta on käyttänyt paljon aiemmin myös Ray Bradbury (1951) |