Myöhäisaivokuoressa sijaitsevaa, näköhavaintoja synnyttävää aluetta   pidetään ihmisen evoluution kannalta nuorimpana aivoalueena, sekä sensorisesti hitaana ja helppona hämätä erinäisin keinoin. Ympäristön tarkka reproduktio, kuten valokuva ja sen ekstensio elokuva, on siis gibsonilaisessa kyberavaruuden ongelmanratkaisussa ensimmäinen virstanpylväs. Myöhemmät läpimurrot kyberavaruuden ongelmiin seuraavat tiiviissä lineaarisessa järjestyksessä: mikropiirien ja -suorittimien kehitys ns. Mooren lain mukaisesti, jossa aina puolentoista vuoden välein prosessorin transistorimäärä kaksinkertaistuu, siitä seuraava sovellusten esityskyvyn kehittyminen, näyttötekniikat ja niiden esitystavat, sekä lopulta ainoana vielä puuttuvana lenkkinä datadekki. Olemme siis aikajanalla pisteessä, jossa laskentateho mahdollistaa jo verkkopalveluiden kuvaamisen kyberavaruutena, mutta jossa verkkosovellukset ja näyttötekniikat eivät täysin vielä riita todelliseen, huippuimmersiiviseen kyberavaruuskokemukseen. 

Neurovelhoa on usein pidetty fiktiivisenä versiona Baudrillardin simulacrum-maailmasta. Sen on ajateltu  viestittävän ennen kaikkea keinotekoisen olemassaolon mahdollisuudesta manipuloida luonnollista. Kuitenkin keinotekoisen boosterin, implantin tai jopa keinoälyn läsnäolo henkilöiden elämässä, sekä se etteivät he näennäisesti kamppaile näitä keinotekoisia olentoja vastaan vaan hyväksyvät ne osana luonnollista maailmaa, ei kerro koko totuutta Gibsonin ajatuksesta. Ei voida ajatella että Neurovelhon syvin väite olisi alistuminen keinotekoisen määräysvallan alle ihmisyyden kustannuksella, kuten esimerkiksi Victor Margolin esittää artikkelissaan “The Politics of the Artificial “. Neurovelhon maailman passiivisuus tai se, etteivät henkilöt omaa “luonnollista vastustusta”²  implanttiensa tai heidän elämäänsä tunkeutuvien keinotekoisten asioiden ja henkilöiden suhteen, ei suinkaan tarkoita alistuneisuutta. Casen, antisankarin, elämän tarkoitus on toki olla kybercowboy ja ilman mahdollisuutta siirtyä matrisiin hän kokee elävänsä vähemmän. Kuitenkin hän toimii lähes aina omien henkilökohtaisten motiiviensa varassa, eikä niinkään keinotekoisen maailman synnyttämien motiivien. Vaikka välineet vaihtuisivatkin, ovat perusmotiivit aina olemassa ja vaihtumattomia. Vaikka Maslown tarvehierarkian alimmat portaat, kuten ravinnon tarve ja muut orgaaniset motiivit, voitaisiinkin onnistuneesti ohittaa keinotekoisten implanttien tai kokonaan uuden (data)ruumiin avulla, jäävät jäljelle silti ihmisen perusmotiivit kuten menestys, sosiaaliset saavutukset ja uuden luominen. Casen halu saavuttaa omat motiivinsa keinotekoisten implanttien ja kyberavaruusdekin avulla todistaa siis kuitenkin Casen perusinhimillisen olennon puolesta, vaikkakin välineet klassisten motiivien saavuttamiseen ovat keinotekoisia ja Case ajatteeleekin kyberavaruuden olevan hänen omaa reaalitodellista elämäänsä paremman paikan. 
 
Aiemmin esimerkiksi Philip K. Dick (1966) pohti olemattomien (virtuaalisten) tilojen, koneen ja ihmisen vuorovaikutuksen ja data-asusteiden mahdollisuuksia kirjoissa kuten “Do Androids Dream of Electric Sheep” (suom. Palkkionmetsästäjä) ja “A Scanner Darkly” (suom. Hämärän Vartija).   Hämärän vartija-kirjassa olennaista osaa näytteli sekopuku, joka koostui tuhansista elementeistä, jotka projisoivat jotakin aluetta ihmiskehosta. Puku vaihtoi näissä elementeissä näkyvää kuvaa satunnaisin väliajoin miljoonia malleja sisältävää arkistoa hyväksikäyttäen ja teki kantajansa - ei suinkaan näkymättömäksi, vaan tavalliseksi, täysin stereotyyppiseksi ihmiseksi, jolloin häntä oli mahdoton kuvailla tai tunnistaa jälkeenpäin.³  Sekopuku näyttäytyy Hämärän vartijassa nimen omaan implanttina, joka mahdollistaa muuten mahdottoman asian, täydellisen anonyymiteetin. Sen kantaja verhoutuu informaatioon, tavallaan merkityksettömään dataan jota puku suoltaa täysin autonomisesti kantajastaan piittaamatta. Sekopuku ei ole loinen tai symbiootti, se on täysin alistettu tyhmä kone, joka suorittaa toimintojaan olematta itse tietoinen ympäristöstä. Kuitenkin sekopuku vaikuttaa kantajaansa, se tekee hänestä myös hänen itsensä silmissä tuntemattoman. Tällöin hän voi tehdä asioita, joita hän ei koskaan omana itsenään tekisi. Eihän hän ole kukaan, joten mitä tahansa hän tekeekään, sitä tekoa ei tehnyt kukaan. Puvun kantaja voidaan myös nähdä vertauksena merkityksettömään tietoon symbolisesti pukeutuvasta datadandysta, joka käyttää valtaa niihin nähden, joilla merkityksetöntä tietoa, dataa, on vähemmän. Sillä datadandya ei kiinnosta tiedon merkitys tai sisältö, hän omaksuu, syö, valtavia määriä itselleen täysin merkityksetöntä tietoa, jota hän käyttää omaisuutena, vaihtovälineenä ja vallan tunnusmerkkinä. Sekopuku siis ei ole ruumiiton olento, sekopuvun kantaja puolestaan on. Pukeutuessaan merkityksettömään informaatioon hän luopuu omasta kehostaan ja sitä kautta kehon kuvastaan ja tulee tavallaan ruumiittomaksi, identiteetittömäksi olennoksi. 

Ennen Gibsonin Neuromanceria myös Bruce Sterling (1980)  antoi hahmoilleen mahdollisuuden vapautua ruumiin fysiologisista pakotteista ja varusti heidät lisäksi loputtomiin nauhoittavilla autonomisilla kamerayksiköillä, jotka kaartelivat heidän ympärillään. Kirjassa “The Artificial Kid” ihmiset elivät vain kameroilleen ja todelliset tapahtumat muuttuivat todellisiksi vasta reproduktion avulla kun nauhat editoitiin ja arkistoitiin tai myytiin muille viihteeksi, joka muodostui  todelliseksi elämäksi. Tallenne onkin merkityksellinen elementti ruumiittomuuden ja ruumiista vapautumisen käsitteissä. Tallenteeseen, kun teknologia sen sallii, voimme syöttää koko identiteettiimme, kaikki muistomme, asenteemme ja ajatuksemme. Artificial Kidissä ei ollut kyse aivan tästä, mutta arvoasettelu lähenteli romaanissa juuri tätä ajatusta. Miksi katsoa ollenkaan elämän tylsiä hetkiä, jos voimme karsia pois tarpeettoman ja nostaa esiin vain olennaisen. Ainoa ongelma tässä on valinta. Mitkä hetket elämästämme ovat mielestämme tärkeitä? Ja jos esitämme ne jollekkin toiselle luuletteko että hän pitää niitä yhtä merkityksellisinä? Eräs tuttavani esitti minulle kerran seuraavan ajatuksen: onhan todennäköistä, että aivojemme tallennuskapasiteetti on rajallinen. Ja jos näin on niin elämämme lopussa tallenteena, eli muistissa, ovat vain tietyt asiat. Siis, mitkä ovat ne valintakriteerit millä jokin tallentuva muistikuva ohittaa jonkin toisen? Artificial Kidissa jokainen elämäänsä nauhoittava henkilö teki näitä valintoja, editoi kohtauksia omasta elämästään. Ja jos kameroita ei ollut, tai ne olivat epäkunnossa, kohtaus elämästä oli toisarvoinen.