edellinen  etusivu  artikkelit  KK-files  seuraava

Datakeho, datamieli?

Ruumiiton olento tieteiskirjallisuudessa
osa III : Masentunut dataolento
M-P Salo



 
Kun etsitään science fictionin perusluonnehdintaa kyberavaruuden ilmiöihin ja ruumiittomaan elämänmuotoon on huomattava seuraavat mielenkiintoiset samankaltaisuudet edellämainittujen teosten välillä. Ensinäkin, kaikki kirjathan käsittelevät omalla tyylillään olotilaa, jossa nykypäivän ihmisen ulkoasua, fyysisiä ja henkisiä ominaisuuksia, on jollakin tapaa boostattu. Esimerkiksi Sterlingin cyberpunk-teoksessa “Peililasit” novellit käsittelevät tyylilajille uskollisina boostereiden tai proteesien peittämien ihmisten elämää. Kuitenkin kaikissa yllämainituissa teoksissa ruumiiton tai yliboostattu elämänmuoto nähdään lopulta osaltaan  ei-toivottuna ja onnettomana. Tämä scifin perusasennoituminen juontanee yhtäältä halusta antaa tarinalle tehoa synnyttämällä kauhu- ja pelkokokemuksia lukijassa ja toisaalta scifi- ja fantsiakirjallisuuden perinteisestä hyvä-paha-asetelmasta. 

Gibsonin Neurovelhossa eräs tarinan hahmoista on rom-kasetille tallennettu konstrukti. Kasetti siis sisältää aiemmin fyysisesti eläneen ihmisen tajunnan muistoineen, kykenee ajattelemaan ja kokemaan sekä olemaan läsnä matriisissa eli kyberavaruudessa. Konstruktoitu henkilö värvätään mukaan tehtävään, jossa tarkoituksena on murtaa valtaapitävän tahon keskustietopankki ja henkilöitä manipuloi massiivinen tekoäly. Konstrukti pystyy siis tiedostamaan olevansa rom-kasetti, mutta myös elämään kyberavaruudessa olemassaolevana, yksilöllisenä henkilönä samoin edellytyksin ja vieläpä paremmin kuin muut kybernautit, sillä hänellä ei ole riesanaan ruumista jota pitäisi välillä ruokkia ja huoltaa. Hän on siis ideaalinen olento vapaana fysiikan rajoitteista, mutta silti omaan tilanteeseensa tyytymätön ja onneton: 
 

            Kun konstrukti nauroi, se välittyi jonakin muuna, ei nauruna, 
            vaan kylminä väreinä Casen selkärangassa.  
            “Poika, tee minulle palvelus” 
            “Mikä niin, Dix?” 
            “Kun tämä sinun keikkasi on ohi, pyyhi tyhjäksi tämä perhanan kasetti.”
 
Samoin Sterlingin Artificial Kid  joutuu tilanteeseen, jossa hän ei enää voi nauttia hormonitoimintojansa salpaavia lääkeaineita, jotka tekevät hänestä sukupuolettoman, muovisen yli-ihmisen vapaana seksuaalitoimintojen ja hormonaalisten tekijöiden rasitteista. Lisäksi hän hukkaa kameransa ja joutuu ikään kuin palaamaan juurilleen, jolloin hänestä, tietenkin, tulee onnellisempi ihminen. Itse asiassa hyvin harvat tieteiskirjailijat esittävät ruumiittoman tai boostatun elämänmuodon todella onnellisempana ja parempana olotilana. Yleistä sen sijaan on, että vaikka kirjailija olisi kuinka ennakkoluuloton visionääri tahansa, löytyy kirjasta hyvin usein tavanomainen hyvä-paha, tuttu-vieras vastakkainasettelu kun tarinan väitteitä tutkitaan. Poikkeuksena sen sijaan mainittakoon Orson Scott Cardin Xenocide (1991) ( suom. Kansanmurha 1996) joka tosin edustaa uudempaa scifin linjaa. Xenocidessa esiintyy täysin ruumiiton ja tietoverkossa elävä hahmo, Jane, joka pelkää, että jos valtaapitävä taho saa selville hänen olemassaolostaan, hänet tuhotaan kytkemällä irti keskustietokoneet. Kuolemaa pelkäävä dataolento on harvinainen  tieteiskirjallisuudessa, yleensä kyseiset elämänmuodot tuntuvat olevan hyvinkin itsetuhoisia ja elämäänkyllästyneitä. Jane tosin edustaa erilaista tyyppiä: hän ei ole koskaan ollutkaan ihminen vaan hän syntyi sattumalta muukalaisrodun viimeisen edustajan ottaessa yhteytta kirjan päähenkilöön osittain telepaattista tietoverkkoa pitkin. Janen ei siis tarvitse olla tyytymätön olotilaansa eikä havitella itsemurhaa, vaan hän voi hyväksyttävästi olla onnellinen ruumiiton elämänmuoto. 

Onnellinen ihmiselle vieras elämänmuoto löytyy myös Philip K. Dickin novellista “Piper of The Woods” (1960) joka on suomennettu nimellä “Metsän pillipiipari”(1987). Tässä tarinassa ihminen joutuu tekemisiin vieraan planeetan vieraan elämän kanssa ja löytää uuden, paremman elämänmuodon: muuttuu kasviksi. 
 
 

            “Niin, alikersantti Westerburg”, tohtori Harris sanoi toistamiseen.  
            “Miksi te luulette olevanne kasvi?”  
            Alikersantti nosti ujosti katseensa. hän rykäisi. 
            “Herra tohtori, minä en pelkästään luule olevani kasvi, minä olen kasvi. Olen ollut kasvi jo monta päivää.”  
            “Jaha.” Lääkäri nyökkäsi. “Te siis ette ole aina ollut kasvi?”  
            “Ei, minusta tuli kasvi vasta äskettäin.”  
            “Mikä te olitte sitä ennen?”  
            “Samanlainen kuin te muut.” 
Tarina eroaa muista Philip K. Dickin metamorphosis-kertomuksista olennaisesti siinä, että tarinan sanoma on todellakin: aivan hyvin voi olla olemassa parempia tapoja elää ja ihmisruumis ei välttämättä aina olekaan pyhä ja loukkaamaton. Tarinan kasviksi muuttunut ihminen on lopussakin tyytyväinen ja onnellinen kasvinaoloonsa.  Rudy Ruckerin Software (1982), jota pidetään yhtenä kyberpunk-tyylisuunnan perusteoksista esittelee henkilön, joka  vaihtaa  fyysisen ruumiinsa robottiruumiiseen. Henkilö itse, tai hänen muistonsa ja tunteensa, sijaitsee keskustietokoneen muistissa konstruktina ja on kutakuinkin tyytyväinen uuteen olotilaansa. Rucker kuvaa ruumiin vain etäjärjestelmäksi, jolla hoidetaan sellaisia asioita joita ei tietoverkossa voi tehdä, kuten sähkönsaaniin turvaaminen, jäähdytysjärjestelmien ylläpito ja uusien komponenttien asentaminen. Tietoverkkoympäristöt ovatkin ennen kaikkea sähköisiä ympäristöjä ja siksi tavallaan vieraita, muukalaisia Maapallolla, jossa sähköä toki esiintyy luonnollisessakin muodossa, mutta missä mikään sähköinen järjestelmä ei olisi syntynyt tai pystyisi selviytymään ilman fyysistä ylläpitoa. Ruckerin näkemys ruumiittomuudesta on jokseenkin vapaampi uhkakuvista kuin Gibsonin mutta silti tarinan lopussa itsetuhoisuus ja Mr Frostee-nimisen keskustietokoneen fatalistinen filosofia sisältää samoja piirteitä Neurovelhon esittelemän Wintermute-keinoälyn kanssa. 
 
            “Arvaa mitä”, Mr. Frostee sanoi. “Tiesitkö että hän halkaisi pellit?”  
            “Mitä sinä tarkoitat?”  
            Ei ollut muuta kuin pimeys, kaksi näköpistettä ja auton ohjaimet.  
            “Lämpöä vuotaa sisään sieltä mihin ystäväsi puski meitä. Lämpötila on noussut jo viisi astetta. Vielä yksi aste niin piirimme sulavat. Kolmekymmentä sekuntia kenties.”  
            “Onko minut nauhoitettu johonkin muualle?” Cobb kysyi.  
            “Onko Kuussa kopio minusta?”  
            “En tiedä”, Mr. Frostee sanoi. “Mitä sillä on väliä?” 
Toisaalta, kuten esimerkki osoittaa, henkilö joka on aiemmin ollut ihminen on tässä huolissaan lähestyvästä tuhoutumisestaan kun taas tietokone, joka kirjassa tiesi olevansa vanhentunutta teknologiaa ei välittänyt tuhoutumisesta sen enempää. Tietysti kone olisi pyrkinyt estämään tuhoutumisensa jos se olisi voinut asialle jotakin, mutta tässä tilanteessa se vain tiedotti sisältämälleen konstruktille asian tilan. Konstrukti taas huolehtii siitä jatkuuko hänen elämänsä tietokoneen tuhoutumisen jälkeenkin, mikä jälleen tarkoittanee ikuisuuskysymystä koneen ja ihmisen samankaltaisuuksista ja eroavaisuuksista. Voiko kone olla ihminen? Voiko ihminen olla kone?4 



  4Philip K. Dickin “Do Androids...” pohtii asiaa scifin keinoin. 
 

edellinen  etusivu  artikkelit  KK-files  seuraava