| Kun etsitään science fictionin perusluonnehdintaa
kyberavaruuden ilmiöihin ja ruumiittomaan elämänmuotoon
on huomattava seuraavat mielenkiintoiset samankaltaisuudet edellämainittujen
teosten välillä. Ensinäkin, kaikki kirjathan käsittelevät
omalla tyylillään olotilaa, jossa nykypäivän ihmisen
ulkoasua, fyysisiä ja henkisiä ominaisuuksia, on jollakin tapaa
boostattu. Esimerkiksi Sterlingin cyberpunk-teoksessa “Peililasit”
novellit käsittelevät tyylilajille uskollisina boostereiden tai
proteesien peittämien ihmisten elämää. Kuitenkin kaikissa
yllämainituissa teoksissa ruumiiton tai yliboostattu elämänmuoto
nähdään lopulta osaltaan ei-toivottuna ja onnettomana.
Tämä scifin perusasennoituminen juontanee yhtäältä
halusta antaa tarinalle tehoa synnyttämällä kauhu- ja pelkokokemuksia
lukijassa ja toisaalta scifi- ja fantsiakirjallisuuden perinteisestä
hyvä-paha-asetelmasta.
Gibsonin Neurovelhossa eräs tarinan hahmoista
on rom-kasetille tallennettu konstrukti. Kasetti siis sisältää
aiemmin fyysisesti eläneen ihmisen tajunnan muistoineen, kykenee ajattelemaan
ja kokemaan sekä olemaan läsnä matriisissa eli kyberavaruudessa.
Konstruktoitu henkilö värvätään mukaan tehtävään,
jossa tarkoituksena on murtaa valtaapitävän tahon keskustietopankki
ja henkilöitä manipuloi massiivinen tekoäly. Konstrukti
pystyy siis tiedostamaan olevansa rom-kasetti, mutta myös elämään
kyberavaruudessa olemassaolevana, yksilöllisenä henkilönä
samoin edellytyksin ja vieläpä paremmin kuin muut kybernautit,
sillä hänellä ei ole riesanaan ruumista jota pitäisi
välillä ruokkia ja huoltaa. Hän on siis ideaalinen olento
vapaana fysiikan rajoitteista, mutta silti omaan tilanteeseensa tyytymätön
ja onneton:
vaan kylminä väreinä Casen selkärangassa. “Poika, tee minulle palvelus” “Mikä niin, Dix?” “Kun tämä sinun keikkasi on ohi, pyyhi tyhjäksi tämä perhanan kasetti.” Samoin Sterlingin Artificial Kid joutuu tilanteeseen, jossa hän ei enää voi nauttia hormonitoimintojansa salpaavia lääkeaineita, jotka tekevät hänestä sukupuolettoman, muovisen yli-ihmisen vapaana seksuaalitoimintojen ja hormonaalisten tekijöiden rasitteista. Lisäksi hän hukkaa kameransa ja joutuu ikään kuin palaamaan juurilleen, jolloin hänestä, tietenkin, tulee onnellisempi ihminen. Itse asiassa hyvin harvat tieteiskirjailijat esittävät ruumiittoman tai boostatun elämänmuodon todella onnellisempana ja parempana olotilana. Yleistä sen sijaan on, että vaikka kirjailija olisi kuinka ennakkoluuloton visionääri tahansa, löytyy kirjasta hyvin usein tavanomainen hyvä-paha, tuttu-vieras vastakkainasettelu kun tarinan väitteitä tutkitaan. Poikkeuksena sen sijaan mainittakoon Orson Scott Cardin Xenocide (1991) ( suom. Kansanmurha 1996) joka tosin edustaa uudempaa scifin linjaa. Xenocidessa esiintyy täysin ruumiiton ja tietoverkossa elävä hahmo, Jane, joka pelkää, että jos valtaapitävä taho saa selville hänen olemassaolostaan, hänet tuhotaan kytkemällä irti keskustietokoneet. Kuolemaa pelkäävä dataolento on harvinainen tieteiskirjallisuudessa, yleensä kyseiset elämänmuodot tuntuvat olevan hyvinkin itsetuhoisia ja elämäänkyllästyneitä. Jane tosin edustaa erilaista tyyppiä: hän ei ole koskaan ollutkaan ihminen vaan hän syntyi sattumalta muukalaisrodun viimeisen edustajan ottaessa yhteytta kirjan päähenkilöön osittain telepaattista tietoverkkoa pitkin. Janen ei siis tarvitse olla tyytymätön olotilaansa eikä havitella itsemurhaa, vaan hän voi hyväksyttävästi olla onnellinen ruumiiton elämänmuoto. Onnellinen ihmiselle vieras elämänmuoto
löytyy myös Philip K. Dickin novellista “Piper of The Woods”
(1960) joka on suomennettu nimellä “Metsän pillipiipari”(1987).
Tässä tarinassa ihminen joutuu tekemisiin vieraan planeetan vieraan
elämän kanssa ja löytää uuden, paremman elämänmuodon:
muuttuu kasviksi.
“Miksi te luulette olevanne kasvi?” Alikersantti nosti ujosti katseensa. hän rykäisi. “Herra tohtori, minä en pelkästään luule olevani kasvi, minä olen kasvi. Olen ollut kasvi jo monta päivää.” “Jaha.” Lääkäri nyökkäsi. “Te siis ette ole aina ollut kasvi?” “Ei, minusta tuli kasvi vasta äskettäin.” “Mikä te olitte sitä ennen?” “Samanlainen kuin te muut.”
“Mitä sinä tarkoitat?” Ei ollut muuta kuin pimeys, kaksi näköpistettä ja auton ohjaimet. “Lämpöä vuotaa sisään sieltä mihin ystäväsi puski meitä. Lämpötila on noussut jo viisi astetta. Vielä yksi aste niin piirimme sulavat. Kolmekymmentä sekuntia kenties.” “Onko minut nauhoitettu johonkin muualle?” Cobb kysyi. “Onko Kuussa kopio minusta?” “En tiedä”, Mr. Frostee sanoi. “Mitä sillä on väliä?”
4Philip K. Dickin “Do Androids...” pohtii asiaa scifin keinoin. |