edellinen etusivu artikkelit KK-files seuraava

"The Fall Of The Mutants"
(uskostaan luopuneen marvelistin kertomus)

Marko Ikäheimo


Prologi:

On synkkä ja myrskyinen yö. Kaikki oli hiljaista Anonyymien Sarjisfriikkien viikkokokouksessa. Kului hetken aikaa ja kaikki oli vieläkin hiljaista. Lopulta nuorehko mies rohkaisee mielensä ja astuu puhujakorokkeen ääreen. Punasteltuaan hetken raivokkaasti hän sanoo: 
        - Minä olen Marko ja olen sarjishullu 

        - yleisö: Hei Marko ! 

Hyvästä alusta rohkaistuneena puhuja alkaa kertomaan tarinaansa. 
Osa 1: "Miten
pimahdin Marvelin
sarjiksiin."
Aloitin sarjisfriikkaamiseni melko vaatimattomasti. Ensimmäisessä vaiheessa lueskelin jonkin verran Teräsmiestä, mutta onneksi kasvoin siitä melko nopeasti ylitse. Tämän jälkeen takerruin Hämähäkkimiehen verkkoihin ja siitäpä sitten Marveloiminen alkoikin toden teolla. Hämyhäiskää lueskelinkin sitten siihen asti kunnes Todd McFarlane alkoi vetämää vanhaa kunnon kiipijäämme oikein 6 - 0 ... höplästä. 

Sitten koittikin se kohtalokas päivä, kun sain käsiini ensimmäisen Ryhmä-X:n. Voi pojat että olin myytyä kaveria! Tapasin ruveta tarkistamaan lehtipisteet muutamaa päivää ennen ilmoitettua ilmestymispäivää, koska eihän sitä milloinkaan tiedä vaikka olisivat juuri sillä kertaa lähettäneet lehden etuajassa. Hankin lehdet lehtipisteistä koska kotiinkannettu lehti saattoi olla vaikka minkälaisessa kunnossa (mieleen ei tietysti juolahtanutkaan, että tilatessa olisi saattanut säästää jonkin verran). Sitten niitä lehtiä prässättiin puhtaat konekirjoitusarkit sivujen välissä, että ylimääräinen muste olisi irronnut eikä olisi painanut vastakkaiseen sivuun rumia jälkiä. Kumma että en kuitenkaan laittanut lehtiäni kassakaappiin (ehkä lähinnä siitä syytä ettei meillä ollut sellaista). Äiti kyllä sai pariinkin kertaan haukut, kun erehtyi menemään siivotessaan liian lähelle lehtivarastoa. 

Tarkemmin ajatellen taisin selvitä yhdestä murrosiästä Ryhmä-X:n avulla (taisi kyllä Tolkienillakin olla hieman osuutta asiassa). Aina kun alkoi tuntumaan tosi kurttuiselta, saattoi paeta vähäksi aikaa seikkailuihin, joita ei varmana saanut kokea todellisessa elämässä. Harvemmin sitä kuitenkaan pääsee paikan päälle katsomaan Antarktiksen keskellä olevaa trooppista saareketta (Antarktiksella tuntuu olevan muuten sarjiksissa niin paljon niitä keitaita että joskus ihmetyttää onko siellä jäätä laisinkaan) taikka kuussa olevaa vieraan rodun kaupunkia. Siis ainakaan selvinpäin. 

Marvelin mutanttisarjikset olivat vielä siinä mielessä sopivia samaistumisen kohteita meikäläiselle, että elämä ei ollut todellakaan kovin helppoa X-sarjan sankareille. Pikemminkin päinvastoin. Koko ajan poppoota potkittiin päähän niin että kumina kävi. Mutta kummasti vaan ne siitä selvisivät (silloin ei ollut vielä näitä nykyajan angstilla käyviä sankareita, mutta niistä myöhemmin vähän enemmän). Itse asiassa mutantit ovat marvelin universumissa jonkinlainen päähänpotkittujen arkkityyppi. Vähän niinkuin mustat oikeassa maailmassa. 

Elikkä lyhyesti sanoen: miehet olivat komeita ja naiset kauniita. Itse asiassa aivan erikoisen kauniita (joo, olihan siellä yksi punapääsankaritarkin meikäläisen fetisististä mieltä ilahduttamassa). Paljon oli seikkailuja ja hirveä määrä täpäriä pelastumisia. Kaikistellen ei järki päässyt ylenmäärin pilaamaan menoa, mutta se nyt liittyy vaan juttujen luonteeseen. Kovin paljon ei voi odottaa tyypeiltä, jotka sonnustautuvat kirkkaisiin pellenpukuihin ja suuntaavat baanalle mätkimään toisiaan turpaan; oli sitten supervoimia elikkä ei. Mutta kuitenkin tarinat pysyivät enemmän tai vähemmän koossa omassa jatkumossaan. Aina saattoi edes kohtuullisella mielikuvituksen käytöllä saada itsensä uskomaan että kaikki saattaisi tapahtua niinkuin lehdessä se kerrottiin. Edellyttäen tietysti että olisi mahdollista säädellä säätä tahdonvoimalla taikka ampua säteitä silmistään taikka nostaa suuria kappaleita telekineettisesti taikka lentää jne. jne. jne..... 

Osa 2: pikkasen
filosofiaa

Ei tarvitse säikähtää, nyt ei ole tulossa pikakurssia Platonin ajatuksista (siihen dorkaan en koskisi edes metrin kepillä). Ajattelin vaan pikkaisen valoitella mutanttisarjisten perusluonnetta niitä vähän vähemmin tunteville. Saapipahan samalla vähän sivuntäytettä lehteenkin... 

No niin. Alussa oli siis supersankareita. Ja niitähän riitti. Tyyppiä lensi, juoksi ja kaivautui maahan vaikka minkälaisessa muodossa. Mutta jokaiselle hyypälle oli yhteistä yksi asia. Jokaisella piti nimittäin olla jonkinlainen makea syntytarina. Aikaa myöten näiden syntytarinoiden keksiminen jokaisella supertyypille erikseen alkoi muodostua todella hankalaksi (usein siihen ei edes jaksettu pahemmin vaivautua, vaan kylmästi kopioitiin jonkun toisen sankarin elämäntarina). Sittenpä jollakin sarjakuvapomolla tapahtui aivan ennenkuulumaton ilmiö: alkoi polla säteilemään. Niinpä syntyivät mutanttisupersankarit. 

Kun ajatellaan Marvelin mutantteja, kannattaa ihan suosiolla unohtaa kaikki biologiasta opitut tiedot noin esikoulutasolta asti (niin ne sarjisten tekijätkin tekevät). Eli tässä jatkumossa mutantti on jotakin sellaista että lapsi saa geneettisen oikun kautta riesakseen yliluonnollisia kykyjä. Tietysti voisi vähän ihmetellä syntyvien mutanttien määrä: niitä näyttää tällä hetkellä olevan niin mahdoton määrä että ei luulisi minkään populaation pystyvät synnyttämään tuollaista ryvästä suotuisia mutaatioita, mutta mehän jo luvattiin rajoittaa vähän järjenkäytön tässä suhteessa. Joten otamme mutanttisyntymät enempi annettuna faktana. Vaikka varsinaiset superkyvyt yleensä ilmenevät vasta teini-iässä (imeväisikäinen pyrokineetikko voisi ollakin hiukka hankala hoidettava), mutantit näyttävät säteilevän ympärillensä jonkinlaista mutanttisäteilyä (parempi kun en sano mitään...), josta ne on helppo tunnistaa erityisillä skannausmenetelmillä. Joten niitä on helppo syrjiä. Ja koska ihmiskunta on sitä mitä se on (= lauma puolikesyjä suurpetoja), niin niitä myös syrjitään ja tönitään ja vainotaan oikein olan takaa. 

Eli tahtoopi sanoa että ei ole helppoa mutanttisupersankarin elämä: pitäisi pelastaa ihmiskunta pahoilta mutanttisuperroistoilta kun samaan aikaan suurin osa pelastettavista haluaisi kutakuinkin liiskata pelastajansa. Nähtävästi tähän juuri tarvitaan sitä todellista sankaruutta. Ainakin meikäläinen tuollaisessa tilanteessa haistattaisi lähinnä ihmiskunnalla huilun ja rupeaisi tienaamaan kyvyillään vähän fyrkkaa pahan päivän varalle. 

Osa 3: Mikä
meni vikaan?

So far so good. Meillä on kohtuullisen mielenkiintoinen alkuasetelma sarjakuvalle. Mukana on myös joukko kohtuullisen mielenkiintoisia hahmoja. Lisätään vielä mukaan muutama kelvollinen taiteilija ja aika lahjakas käsikirjoittaja (Chris Claremont), niin saadaan aikaan karuselli, josta syntyy kohtuullisen mielenkiintoisia tarinoita. Mukana on tietysti pakollisia supertaisteluja, pitäähän sitä nyt lukijakunnan heikompiälyisiäkin miellyttää. Kuitenkin sekaan oli saatu ahdettua myös kelvollista henkilökuvausta. Hetkittäin sankarimme jopa pysähtyivät miettimään: "Hetkinen, mikäs oikeus meillä on pistää päälle prameat pukimet ja ruveta mättämää lähimmäisiämme otsikkoon?". Sankarit eivät olleet ällöttävän puhtoisia partiopoikia/tyttöjä á la Teräsmies. Mukana oli itse asiassa pari sankaria, jotka olisi oikeastaan ollut varminta pitää pakkopaidassa lukittuina johonkin varmaan paikkaan (ja monen lukon taakse sittenkin). Konnistakin saattoi löytyä jotakin hyvää. Itse asiassa mutanttisankariryhmien lippulaivan Ryhmä-X:n arkkivihollinen Magneto ei ollut oikeastaan roisto ollenkaan. Olipahan vaan mutanttiliikkeen vapaustaistelija jonka metodit olivat lievästikkin sanoen normaaliyhteiskunnan vastaisia. 

Mutta sitten alkoi tapahtumaan hirveitä. Muutaman seuraavan kappaleen sisältö saattaa vaikuttaa hiukan hajanaiselta. Mutta on vaan niin hankalaa kirjoittaa koherenttia tekstiä, kun kyyneleet sumentavat näkökentän. 

Ensiksi Marvelin mutanttisarjiksiin alkoi tihkua jostakin kiven alta uuden sukupolven sarjakuvanpiirtäjiä. Näille neroille oli yhteistä taipumus piirtää hirveästi "makeita" taistelukohtauksia, joissa hienoihin asuihin pukeutuneet sankarit ottivat mittaa yhtälailla cooleista konnista. Yleensä nämä yhteenotot koostuivat ylettömästä määrästä poseerauskuvia, joissa henkilöt kilpailivat lähinnä siitä, kumpi pääsee heittämää kamalamman latteuden vastustajan silmille (tyyliin: "väisty syrjään, sillä minun asiani on oikeutettu" taikka "empä olisi uskonut hänestä olevat siihen"). Tälle piirtäjäkaartille, jota mutanttipuolella lähinnä edustivat Jim Lee ja Rob Liefeld oli ominaista aivan SUUNNATON ego. Oma pää piti pitää, vaikka mikä olisi ollut. Niinpä sitä sitten saatiinkin käsikirjoittajat jyrpiintymään perinpohjaisesti piirrosten myöhästellessä aina vain pahemmin. Parhaimmassa tapauksessa käsiksen tekijöille lähetettiin faksilla valmiiksi piirretyt sivut, joihin heidän sitten olisi pitänyt kehittää dialogi (koeta siinä sitten saada jonkinlaista juonenkehittelyä aikaiseksi). Täydellisessä maailmassa näitä tuhertelijoita olisi kohdannut pikainen ja tuskaton terminointi, mutta juuri tähän pahimpaa mahdolliseen aikaan Marvelia sattui kohtaamaan toinen onnettomuus. 

X-sarjisten päätoimittajaksi Marvelilla tuli Bob Harras. Nimi kirjoitetaan fanipiireissä kuulema "BOB" niinkuin sillä Twin Peaksin demonilla. Melko yleinen käsitys fandomissa tuntuu olevat, että kaveri on lähinnä antikristus ja aika paljonhan tuo on saanutkin aikaan. Sen sijaan että olisi antanut kaikenmaailman tuhertelijoille mononkuvan persauksiin, Harras alkoikin tukemaan heitä (nähtävästi kuvitteli Marvelin menestyksen olevan heidän ansiotaan). Kohtuullisen fandangon jälkeen käsikirjoittajilta paloivat hihat ja mutanttisarjisten tärkeimmät käsikirjoittajat Claremont etunenässä läksivät lätkimään. Eipä siinä vielä mitään mutta kun uudistajapiirtäjätkin läksivät litomaan ja perustivat Imagen Comicsin. Eli tässä vaiheessa Harrasilla ei ollut enää jäljellä kunnollisia käsärintekijöitä eikä edes entisten tasoisia taiteilijoita. Siinäpä vasta mainiot kantimet hyvän sarjakuvan luomiseen! Ja millaista jälkeä siitä syntyikään! 

Osa 4: Muutamia
esimerkkejä mutanttien
rappiosta (ei
heikkohermoisille)

Viime aikoina Marvelin mutikkasarjojen meno on äitynyt todella jyrkäksi säheltämiseksi. Viimeisetkin terveen järjen rippeet on heitetty iloisesti yli laidan. Esimerksi eräässä aivan tuoreessa seikkailussa piirtäjä aivan kylmän viileästi väittää Mississippi-joen alajuoksulta löytyvän noin kymmenmetrisiä vesiputouksia. Mahtoi 1800-luvun siipirataslaivojen nousu New Orleansiin olla vieläkin jännempi seikkailu kuin Mark Twain antoi kertomuksissaan ymmärtää. Vaan eipä päästänyt samassa tarinassa käsikirjoittajakaan lukijaa kovin helpolla. Pariinkin otteeseen jopa henkilöt itse kyselevät toisiltaan: "mitä hiton tekemistä meillä täällä on ?" (pikkuisen epäilyttävää kun roolihenkilötkin alkavat epäillä juonta). Marvelin X-sarjojen tarvaramerkkinä on myös kaikenlainen aikamatkailu ja rinnakkaiset todellisuudet. Tästä on kuitenkin saatu aikaan sellainen vyyhti, että minulla ei ainakaan sisu riitä sen setvimiseen, parempi jättää se oman onnensa nojaan. 

Yksi syy juonien vyyhteytymiseen on ilmiö nimeltä retcon (= retroactive continuity). Selväkielellä tämä tarkoittaa sitä että käsärin tekijä kirjoittaa tapahtuvaksi jotakin joka kertaheitolla muuttaa koko universumin sisäistä historiaa mieleisekseen. Heti ensimmäinen kohtaamani retcon oli todella paha. Yhden alkuperäisen Ryhmä-X:n jäsenen (Jean Greyn eli juuri sen punatukkaisen sankarittaren johon olin hieman pihkassa) voimat menivät ylikierroksille ja kierouttivat käyttäjänsä sielun (räjäytti yhden asutun planeetan ja sellaista pientä puuhastelua). Tarina päättyi lopuksi kuussa käytyyn eeppiseen ja sydämeenkäypään kohtaukseen, jossa sankarittaren ihmispuoli taistelee jumalten tasolle nousseen pahan puolen kanssa ja voittaa. Ihminen antaa henkensä universumin puolesta ja päätyy itsemurhaan (esirippu ja paljon kosteita nenäliinoja). Eipä kulu aikaakaan kun kuvioihin tulee henkilö, joka on kuolleen sankarittaremme täydellinen kopio (ihme ettei otsaan ollut tatuoitu "klooni"). Ihan kuin tämä ei olisi riittänyt, parin vuoden kuluttua Marvel ilmoittaa "Aprillia, ei se varsinainen sankaritar kuollutkaan kuussa, vaan se oli paha jäljennös". Selevä, tässä vaiheessa alkoikin oikeastaan vähittäinen vieroittumiseni pois Marvelin huomasta. 

Vaan eipä ollut edellinen esimerkki ainoa näkemistäni kuolleistanousemisista. Itse asiassa yksikään vähänkään merkittävä (=edes hieman markkina-arvoa omaava) henkilö ei tunnu pystyvät kuolemaan X-universumissa. Toistaiseksi on muutama muukin pelastus varmasta kuolemasta (mallia ydinpommilla päähän, mutta kyllä se muutaman kuukauden kuluttua takaisin tulee). Paras taisi olla yksi henkilö (Cristopher Summers), joka alkoi muodostua liian nolostuttavaksi jopa marvelin käsärintekijöille. Alkoi huima rumba tyypin nitistämiseksi. Muutaman aikaloikan ja rinnakkaistodellisuuden jälkeen kaverista on tällä hetkellä olemassa kaksi (ja puolikas päälle jos yksi psyykkinen olento otetaan lukuun) versiota! Että semmoista! 

Mainitsin aikaisemmin nämä Angstivetoiset Sankarit. Eli nykyään kukaan ei ole sankari eikä mikään jos hänen elämänsä ei ole niin synkkään niin synkkää että! Jos touhu ei ole muutoin tarpeeksi tuskaista niin siitä tehdään väkisellä sellaista. Esimerkiksi käyköön vaikka kahden perusmutanttisankarin suhde (Forge ja Storm). Molemmat vahvoja ja aikuisia hahmoja. Kun jonkin aikaa enemmän taikka vähemmän myrskyisenä jatkunut kohde saavuttaa kulminaatiopisteensä, saa sankarillinen sulhomme suustaan ilmoille suunnilleen seuraavanlaisen mökellyksen. "Ajattelin vähän niinkuin kosia sinua mutta kun sinä kumminkin sanot ei niin että hyvästi nyt sitten vaan ." Entäpä miten tähän reagoi aikaisemmin erittäin itsevarmaksi ja voimakkaaksi kuvattu sankarittaremme? No jää tietysti monttu auki haikailemaan poistuvan ylkänsä perään. Voi viisari! Se Storm, jonka minä opin tuntemaan olisi tempaissut tuollaiselta sönköttäjältä ensin valot sammuksiin ja sitten kaverin herättyä kehoittanut sanomaan saman uudelleen ja hiukkasen miettimään puheitaan! 

Toisin ei ole henkilökehittely ainoa asia josta nykyisillä käsärintekijöillä ei ole hajukaan. Kukaan ei todellakaan tunnu tietävän mitkä näiden ns. supersankareiden voimat tuntuvat olevan. Sama sakki joka edellisessä jaksossa pelastaa universumin saa hetikohta turpiinsa joltakin kurpalta, joka olisi pitänyt pystyä hoitelemaan vasemman käden pikkusormen ensimmäisellä nivelellä. 

Vähäisenkin juonenkuljetuksen kariuttavat lopullisesti crossoverit. Nämä tarkoittavat sitä, että kerran vuodessa kymmenkunnan Marvelin mutanttisarjiksen omat juonenkujetukset katkeavat kuin seinään ja kaikki alkavat siinä kolmen kuukauden mittaisen yhteisen räpellyksen. Tämä kohellus liittyy poikkeuksetta johonkin universumia kohtaavaa megaekstrahypersuperhuikamalauhkaan, joka on torjuttava hintaan mihin hyvänsä (melkein tekisi mieli kysyä "minkä takia?"). 

Tähän keitokseen täytyy ehdottomasti vielä lisätä sankarien ulkoasu. Naispuoliset sankarit nimittäin ovat järkijään "pukeutuneet" asuihin, joissa esiintyessään he ovat suunnilleen kaikissa asutuissa maailmoissa vaarassa joutua pidätetyiksi säädyttömästä esiintymisestä. Hurjin tällä saralla oli muuten yksi Siperiassa talvisaikaan käyty seikkailu, jossa koko ajan askarrutti miten muutama ryhmän naispuolinen jäsen esti paikkojaan paleltumasta (jos sekin on yhden lajin mutanttikyky). Miespuoliset sankarit ovat vastaavasti yleensä kyllä ihan kunnolla puettuja, mutta ovat napanneet kaikki aivan hirveän yliannoksen steroideja (lihakset pullistelevat vähän siihen malliin). Jos sankarilla on ase, se on AIVAN HIRVEÄN ISO KANUUNA, jota kannetaan aikatavalla fallistisessa asennossa. 

Osa 5: Kenen
syytä?

Faneista suuri osa tuntuu vierittävän syyn X-sarjojen nykytilasta Bob Harrasin niskoille. Minä en kuitenkaan usko että yksi mies pystyisi tällaista tuhoa saamaan aikaan (tai on kyllä melkoinen mutantti). Itse olisin enempi taipuvainen syyttämään ilmiötä nimeltä fanboy. 

Kuten olen jo aikaisemmin maininnut (ainakin olisi pitänyt mainita), urospuolinen Homo Sapiensin edustaja murrosikäisenä on kosmoksen kutakuinkin typerin elukka. Se ajattele pelkästään hormoneillaan. Silloin kun mielessä ei pyöri vähäpukeiset (tai tyystin ilkialastomat) naikkoset, niin mieli palaa kaikenlaisten "makeiden" kuvien ja muun pintakiillon perään. 

Ei siinä mitään, jokainen saa olla niin pönttö kuin haluaa ja nuoruus on ainoa tauti jonka aika parantaa. Mutta kun Marvelin bisnesjohto tuntuu olevan härkäpäisesti sitä mieltä että juuri fanboyt ovat se ryhmä, joka kantaa vaivalla hankitut rahansa sankimmin joukoin sarjakuvakauppaan. Eli tuloksena on vähäpukeisia naisia ja ISOJA pyssyjä. 

Näinpä haluaisinkin esittää kaikkien meidän Vanhojen Pierujen puolesta kainon pyynnön koskien koko saamarin fanboy-remppaa. Hang 'em high!!! 

Osa 6: Ei
niin pahaa...

Nyt kaikki varmaankin luulevat, että Marvelin ympäriltä ei lyödy mitään hyvää. Eipä niinkään. X- sarjojen fanijoukko on nimittäin erittäin aktiivista (ja äänekästä). Ajankohtainen keskustelu käydään lähinnä Internetin uutisryhmässä rec.arts.comics.marvel.xbooks. Siellä oleva sakki on oppinut suhtautumaan lievää kärjekkäämmällä sarkasmilla Marvelin normaaliin markkinahypeen. Esimerkiksi vasta taisi olla jossakin lehdessä mainos tulevasta yhteenotosta malliin: "X kohtaa Y:n ja vain toinen kävelee pois paikalta." Yleistä kannatusta taisi saada ehdotus, jonka mukaan se toinen osapuoli poistuu paikalta mopolla. 

Fanien joukossa on virinnyt myös omien juttujen kirjoittaminen. Useissa tapauksissa nämä tarinat ylittävät kirkkaasti kaikki "virallisten" käsärin rustaajien tuotoksen. Lajin helmenä voisin mainita vaikkapa verkostakin löytyvän Connie Hirschin "Kid Dynamo". Järjettömän hyvä ja johdonmukainen tarina. Onnistui samalla kertaa huvittaamaan ja liikuttamaan. Kirjoittaa yhden osan Marvelin virallista historiaa uusiksi tavalla, joka tekee kunniaa käsiteltäville hahmoille.

Epilogi:

Synkän ja myrskyisen yön jälkeinen aamu alkaa sarastaa. Puheen pitäjä alkaa lopultakin saavuttamaan juttunsa lopun. Yleisö tuijottaa tyhjin silmin eteensä. Osa kuulijoista on saanut kuhmuja ja ruhjeita eri puolelle kehoaan nukahdettuaan ja tipahdettuaan tuolilta. 

Puhuja päättää jaarituksensa: 

        - Niinpä vierottumiseni ei oikeastaan olekaan omaa ansiotani vaan pikemminkin Marvelin itsensä tekoa. Kiitos nyt kuitenkin kaikille minua tukeneille. 
(erittäin vaimeita suosionosoituksia) 
        - Mutta minullapas onkin uusi kiinnostuksen kohde. Taidankin tästä lähteä divarikierrokselle etsimään uusia Modesty Blaise- juttuja. 
SPLAT! 

(saa ylikypsän tomaatin keskelle naamatauluaan) 

Ps. Kaikille nettimutanteille vielä...

Kun nykyaikana on tapana laittaa joka paikkaan linkkejä Internettiin kaikkien nettipujotteilijoiden mieliksi niin laitetaan sitten tähänkin. Asiasta kiinnostuneen kannattaa käväistä ainakin seuraavissa paikoissa. 

Ihan ensteksi kannattaa käväistä tsekkaamassa Marty Blasen ylläpitämä marvelin mutanttisarjiksia käsittelevä kotisivu. Sieltä löytyy suunnilleen kaikkin tarpeellinen ja vielä roppakaupalla ylimääräistäkin. Linkkien kautta pääsee kutakuinkin kaikille asiaa käsitteleville kotisivuille. 

Martyn sivulta löytyy aloittelijoille ja vähän pidemmällekin edenneille Faq-fileja, joista saa todella paljon tietoa marvelin universumista. Huumoria halajaville on tarjolla David R Henryn hieman sarkastiset analyysit marvelin menosta: The Moron Game I ja II sekä X-men unlimited #4, review. Jos haluat syväluotaavan selvityksen marvelifanien tämän hetken mielentiloista, lue Jennifer Vodvarkan The P.O.'ed X-Fan FAQ (The Pissed Off X-Fan FAQ). 

Ajankohtaisia uutisia mutanttiuniversumista tarjoaa Steve Thoemken mutanttisivut

* * *

Lähetä palautetta suoraan kirjoittajalle!

   

edellinen etusivu artikkelit KK-files seuraava