 |
Osataan niitä sotajuttuja kertoa vielä
kylmän sodan jälkeenkin! Eikä se ydinuhka ole mihinkään
kadonnut. Näin vakuutellaan ydinsukellusvene Alabaman ympyröihin
sijoitetussa jännärissä Purppuravyöhyke. Se on fiktiivinen
kertomus todellisesta uhasta, jonka edustajia tälläkin hetkellä
uiskentelee molemmilla suurilla valtamerillä. Elokuvan alussa mainitaan
kohtalonkolkolla tyylillä, että maailman kolmen mahtavimman miehen
joukkoon kuuluu ydinsukellusveneen päällikkö. Eikä
tässä varmastikaan olla väärässä. Kuvitelkaa
tilanne, jossa ydinasevaltion varustama sukellusvene toikkaroi sotatilassa
sokkona ja kuurona mutta kuitenkin valtuutettuna ydinohjusten laukaisemiseen.
Ja sitten paikalle porhaltaa vihulainen (tunnistamaton) ja alkaa syytää
tavaraa niskaan. Veneen kapteenilla on taatusti liipasinsormi herkässä.
Tällaisessa tilanteessa unohtuu helposti, ettei napin painalluksen
jälkeen seuraa enää yhtään mitään.
Elokuvan juoni oli kiinnostava, tyhjiä aukkoja ei juurikaan jäänyt. Käsikirjoitukseen olisi ehkä voinut vielä lisätä jotain muutakin kuin kapteenin ja förstin sanallisen tukkanuotan kapinan ja vastakapinan yhteydessä. Tapahtumien sijoittaminen todelliseen reaaliaikaan (tarkistin kellosta!) toi muutamia yllätyksiä: Voiko näin paljon tapahtua vain puolessa minuutissa? Onko kolme minuuttia tosiaan näin lyhyt aika? jne... Tiivis tahti esti peffankin puutumisen vaikka elokuvan pituus olisi edellyttänyt vähintään kymmenen minuutin veryttelyä. Gene Hackman oli omassa elementissään vanhana, omituisena sotajermuna. Washingtonin roolihahmo ei vaatinut yksitotisuudessaan oskar-tason suorituksia, mutta förstin syvin olemus jäi silti hiukan huteraksi. |