Melkein piti etsiä leffalipun kanta ja tarkistaa, tuliko siinä leffassa käytyä ollenkaan. Lopulta kuitenkin mieleen alkoi palautua hajanaisia mielikuvia jostakin hämärästi kyseessäolevaa rainaa muistuttavasta. Joten ei kun toimeen (eihän minun itseni tarvitse näitä juttua lukea kuin yhteen kertaan). Jos koko juttu olisi pitänyt kirjoittaa pelkästään kyseisestä elokuvasta, olisi ollut vaarana tulla todella lyhkäisenpuoleinen veisu siitäkin jutusta. Niinpä otetaankin aluksi hienoinen muistinvarainen kertaus trikoosankarimme taipaleesta. 

Hyvän startin jälkeen tulikin sitten eteen amerikkalaisen sarjakuvan sukellus vuosikymmeniä kestäneeseen aallonpohjaansa. Kumpaakin sukupuolta olevat kukkahattutädit huolestuivat kovasti sarjakuvien vaikutuksesta lapsiin (vaikka maailman sivu kersat ovat saaneet vaikka minkälaisia vaikutteita, lukekaa vaikka huviksenne Grimmin veljesten satuja alkuperäisessä muodossa ja tulkaa sitten puhumaan minulle "hyvänyön saduista"). Seurauksena oli Comics Codena- tunnettu sensuurijärjestelmä, joka pohjalta Batmaniltakin leikattiin aika tehokkaasti, tuota, siivet irti. Niinpä sen ajanjakson seikkailuista ei olekaan paljon mitään sanottavaa. 

60- luvulla Batman teki teon, mitä ei jäkeenpäin oikeastaan olisi uskonut mahdolliseksi. Sarjis nimittäin sukelsi äärimmäisestä aallonpohjasta vieläkin syvemmälle. Ultratyperän tv-sarjan (BANG, PIFF, ZIPP) maailma siirrettiin suoraan sarjakuviin. Eihän se siellä toiminut sitten niin pätkääkään. Tästä häpeästä alettiin nousta vasta 70 - luvun lopun ja 80 - luvun alkupuoliskon aikana. Juonet alkoivat olla pikkuriikkisen luontevampia. Kuitenkin Batmanista yritettiin väkisellä tehdä jonkinasteinen supersalapoliisi. Loppujen lopuksi tarinat alkoivat olla sitä luokkaa, että konna tunnistettin jalkaterien asennon perusteella. 

Vihdoin koitti sitten uuden nousun aika. Frank Miller itsekseen "The Return of The Dark Knight" sekä David Mazzucchellin kanssa "Batman: Year One" - minisarjoilla nosti Batmanin ansaitsemalleen tasolle. Vihdoinkin Yön Synkeällä kostajalla oli altkuperäisen tarinan arvoinen käsittely. Tämän Batmanin suhteen ei tarvinnut epäillä, että tyyppi pukee joka yö trikoon päälle fetisismimielessä. Tätä kostajaa ajoivat eteenpäin pakkomielteet ja intohimot, jotka olisivat murskanneet tavallisen ihmisen kuin torakan kengänkannan alle. 

Nykyään viittasankariamme vaivaa taas kuulemma jonkinasteinen identiteettikriisi. Juonet ovat alkaneet latistua ja lupaava nousu taittua keskinkertaisuuden suohon. Tässä synkeydessä jonkinlaisena valopilkkuna ovat kuitenkin uudet selkeän viivan tekniikalla piirretyt Batmanit, joita saa Suomestakin. 

Batmaninkin kanssa kävi niinkuin yleensä näissä asioissa käy. Hollywood kiinnostui aiheesta. Elokuvia tehtäessä sattui kuitenkin unelmakaupungin kuvioissa harvinainen tapaturma. Ohjaajaksi sattui nimittäin tyyppi, jolla oli voimakas visio asiasta ja kykyä toteuttaa se. Tim Burtonin ensimmäinen Batman- leffa meni vähän harjoitellessa, mutta toisessa oli jo oikea meno päällä. Michael Keaton Batmanina uusgoottilaisessa Gotham Cityssä mustassa panssariasussa sopi aiheeseen kuin Baterangi (=Bat-bumerangi maallikoille) roiston ranteeseen. Entäpäs sitten Michelle Pfeifer kissanaisena mustassa kumipuvussa? Sen näyn voisi suoralta kädeltä mainita yhtenä elämäni kohokohdista. 

Mutta koska kysymys ei ollut ideaalista luovaa toimintaa harjoittavasta yhteisöstä, vaan Hollywoodin viihdehelvetistä, kahden ensimmäisen elokuvan viitoittamilla poluilla ei kertakaikkiaan maltettu pysyä. Toisaalta kultamunia munivaa hanhea ei hennottu tappaakkaan; sitä päätettiin höyhentää lievää törkeämmästi munantuotannon maksimoimiseksi. Niimpä syntyikin sarjan kolmas tekele: Batman Forever (mitähän tuokin nimi muka yrittää tarkoittaa).

Tim Burtonilla on oma erityinen visionsa, jonka perusteella jokainen hänen ohjaamansa filmi on tunnistettavissa. Batmaneissa tämä visio nousi elämään Gotham Cityn synkeissä uusgoottilaisissa rakennuksissa ja kerronnan tunnelmassa, jonka takia päiväkohtauksetkin tuntuivat vain odottelevan tulevan yön tuloa. Burtonilla on myös harvinainen lahja tunnistaa, mikä on olennaista tarinankerronnassa ja mikä ei. Hänen elokuvissaa ei ole yhtään turhaa kohtausta tai kuvakulmaa, jotka ei jollakin tavalla toisi jotakin olennaista kerrottavaan tarinaan. Molemmat elokuvat kertoivatkin selkeästi tunnistettavissa olevan tarinan. Ne eivät olleet pelkästään kokoelma kauniita kuvia ja makeita tehosteita peräkkäin. 

Nytpä päästäänkin käsiteelynalaisen tekeleen varsinaisiin ongelmiin, eli toisin sanoen:

Täysin ilman varoitusta loikataan autotakaa-ajoon, jossa Kaksoiskasvon sakki jahtaa Batmania pitkin Gothan Cityn katuja. Paljon rytöä ja räiskettä ja vauhtia piissa. Lopuksi Batman pelastuu joukkokolarista (ja sitä luonnolliseti seuraavasta parin kilotonnin räjähdyksestä) kiipeilemällä autoineen seinälle. Kaksoiskasvo sen sijaan ajaa päistikkaa suoraan räjähdyksen keskelle. Paljon hienoja tehosteija ja nopeita kuvakulmanvaihtoja. Kuitenkaan koko kohtaukselle ei anneta mitään syytä olla olemassa. Eikä siitä seuraa mitään elokuvan tapahtumiin. Katsoja jää kyselemään: "jaha, entäs sitten".

Tarinassa ei ole paljon kertomista: Batman & Robin vastaan Kaksoiskasvo & Arvuuttaja (ja paljon erikoistehosteita päälle).

Ja sitten tuleekin vanha kunnon sidekickimme, Robin. Oletteko sivumennen sanoen koskaan ihmetelleet sitä, miksi tummanpuhuvasti pukeutuvalla Yön Ritarillamme pitää olla apuri, jonka asu on räikeän punainen ja keltainen. Kyseessähän on tietysti liikkuva maalitaulu, jonka tarkoituksena on vetää osa konnien tulituksesta puoleensa. Tässä leffassa asua on tosin muutettu vähän vähemmän räikeäksi (niitä harvoja hyviä oivalluksia). Chris O'Donell Robinina on hieman omituisenpuoleinen valinta. Hän on rooliinsa hieman vanhanpuoleinen. Tai sitten Kilmer on Batmaniksi vähän liian nuori. On nimittäin pikkuisen hankalaa mieltää Waynea ja Craysonia sijais-isäksi ja -pojaksi kun molemmat näyttävät olevan suunnilleen samanikäisiä. 

Nicole Kidmanin rooli tri Chase Meridianina (lanttumaakari) ei toimi. Osaksi se johtuu jo käsiksen puutteista. Toivottavasti edes jenkkilässä ei tehdä täydellistä psykoanalyysiä parin lauseen perusteella. Sitten kun vielä analyysin tuloksena on "sekopää", on älykäs juoni lähtenyt lounaalle ja jäänyt jumiin vessaan. Roolisuorituksena Kidman yltää aivan täysin Kim Basingerin ykkösosassa tekemän tasolle. Valitettavasti tämä ei ole missään nimessä ylistävä toteamus. Kidmanin roolisuoritus toimii vain hormonitasolla. Kuitenkin urospuolisena Homo Sapiensin edustaja täytyy todeta, että Pfeifer Batman kakkosessa toimi noin kuusitoista miljardia kertaa paremmin. 

Konnagallerian puolella Tommy Lee Jones Kaksoiskasvona tuottaa suurehkon yllätyksen. Yhtenä Kaksoiskasvon roolihahmoa määrittelevänä tekijänä on hahmon suunnaton karisma. Siis tyypissä on valo ja pimeys, kaaos ja järjestys samassa henkilössä. Sattumalta Tommy Lee Jonesin tavaramerkkinä on tavallisesti ollut juuri suunnaton karisma. Nyt kun kuitenkin nämän kaksi tekijää yhdistetään, tuloksena ei olekaan oikea karismavyörytys. Pikemminkin Jonesin Kaksoiskasvo (leffassa käytetään termiä "Harvey Kaksikasvo", voi herra jumala sentään) on valju, siinä se nyt tuli. Tällaisen potentiaalin hukkaamiseen pitää olla jo todella tumpula ohjaaja. Toisaalta Schumacherin puolustukseksi pitää sanoa, että noinkin typerästä käsäristä edes etäisesti järkevän elokuvan pykääminen olisi hyvällekkin ohjaajalle ylivoimainen tehtävä. 

Entä Jim Carey Arvuuttajana sitten? Arvuuttaja on aina ollut (Jokerin jälkeen tietysti) suosikkikonnani Batmanin vastustajista. Aivan objektiivisesti ja kiihkottomasti voin todeta, että Carey pitäisi roolisuorituksensa perusteella nylkeä rikoksistaan ihmiskuntaa vastaan. Periaatteessa Carey vain uusii roolit, jotka hän on tehnyt jokaisessa edellisessä elokuvassaan (suosikkiroolini oli leffassa "likainen Harry ja murhapooli", siinä se nuljake nitistettiin heti alkuunsa). Perhana sentään, eikö se tyyppi osaa lausua yhtään repliikkiä vääntämättä joka kertaa naamaansa tuhanteen solmuun? Careytä on sanottu sukupolvemme Jerry Levikseksi. Tottahan se onkin; Levis on tunnetun universumin humanoidirotujen keskuudessa kaikkien aikojen toiseksi huonoin näyttelijä (ja huonoin on Carey).

Eipä paljon mitään. Kun huonoon käsikirjoituksen yhdistetään väärät näyttelijävalinnat ja epäonnistunut lavastus, on vähän vaikeaa saada aikaan uutta Blade Runneria. Sitten kun vielä hankitaan toisen luokan ohjaaja soppaa hämmentämään, ei paljon tarvitse odottaa mitään elokuvataiteen merkkiteosta. Ei oikeastaan sillä, että "Batman forever" olisi sinällään huono elokuva. Se on vain kertakaikkiaan mitätön tekele. Vähän niinkuin tilaisi viiden ruokalajin Gourmet-aterian ja saisi lautaselleen hampurilaisen ja ranskalaisia. 

Kuulin juuri uusimman murheuutisen koskien tätäkin räpellystä. Hollywood aikoo tehdä sille jatko-osan. Siis nimenomaan "Batman forever" - leffalle eikä Batman - elokuvien sarjalle. Voi perhana sentään, juuri kun alkoi pikkuhiljaa palaamaan usko ihmiskuntaan järkevästi toimivana yksikkönä ....