Milloin viimeksi olette törmänneet oikein todella hyvin kirjoitettuun fantasiakirjaan? Siis sellaiseen, jonka tarinat toimivat täysin omilla ehdoillaan (eivätkä jatkuvasti nojaa selkämystään Tolkienia vasten)? Kirjaan, jossa on seikkailuja, sense of wonderia ja uskottavia henkilöhahmoja? Ainakaan tästä Weisin ja Hickmanin teoksesta ette näitä kaikki löydä (samalla kertaa). Mutta ei kirja aivan tyystin ilman meriittejä ole. 

Rotuja Krynnissä on ihan riittävästi: ihmisiä, haltijoita, kääpiöitä, maahisia, kenttejä (pitkäkyntisiä hobittivariantteja), minotaureja, jättejä ja niin edelleen aina kulloisenkin tarpeen mukaan. Niin, ja lohikäärmeitäkin on useampaa eri väriä (erilaisin erikoiskyvyin). Hyvät ja pahat henkilöhahmot ovat toisistaan hieman sitä mieltä, että vastustajan listimisellä saisi aikaan huomattavasti paremman maailman. Pariin otteeseen on jo oltu toisten kurkuissa kiinni oikein maailmanlaajuisessa mittakaavassa. 

Alkuperäisessä suomennetussa trilogiassa esiteltiin paikat ja vähän sodittiinkin siinä sivussa. Kärhämä oli nimeltään Peitsen Sota. Tämä "peitsi" on muuten juuri se Dragonlance. On kuulema kätevä työkalu vaikkapa lohhareita vastaan. Toisessa sarjassa kaksi alkuperäisen sarjan sankaria: velho Raistlin veljensä soturi Caramonin kanssa selvittelivät matkailemalla pitkin aikaa ja avaruutta paria pientä ongelmaa. Kuten esimerkiksi: "Onko sittenkään niin hyvä ajatus päästää Musta Kuningatar takaisin maailmaan, vaikka siitä saisikin vähän enemmän valtaa itselleen?" 

Mutta niin aika rientää. "Uusi sukupolvi" sijoittuu edellisistä kirjoista hienoiseen tulevaisuuteen. Itse asiassa siihen on kerätty viisi erillistä tarinaa, jotka tavalla tai toisella valoittavat Peitsen Sodan sankareiden lapsien alkuvaiheita. Kovasti on vain kersoilla samantapaiset kohtalonpolut kuin vanhemmillaankin. 

"Perinnössä" keskitytään Caramonin nuorimman pojan, Palinin koettelemuksiin. Kovasti tekisi heppulilla mieli velhoksi, mutta isä suhtautuu hieman nihkeästi suunnitelmiin. Mutta ei Caramonia voi siitä oikein syyttääkään siitä. Melkoinen soppa syntyi veljenkin samansuuntaisten harrastusten kanssa. Tarinan loppuun päästessä moni ongelma on ratkennut (ja muutama uusikin on saatu aikaan). 

"Lyödäänkö vetoa?" on koko kirjan hauskin tarina. Sankareina siinä ovat Caramonin kolme poikaa: Sturm, Tanin ja jo edellä mainittu Palin. Sturm ja Tanin ovat miekkamiehiä, Tosin keskimmäinen Sturm on hilpeämpi mielenlaadultaan kuin vanhin Tanin. Joka tapauksessa pojat ovat vähän seikkailemassa, kun he sotkeentuvat todella kummallisen kääpiön mukaan. Vedonlyönnistä (ja viinanjuonnista) pitävä kääpiömme järjestää sankarimme mukaansa seikkailuun. Itse asiassa hän ryyppää heidän pöydän alle ja sanghaijaa laivallensa. Laivakaan ei ole kovin normaalia mallia. Se on maahisten suunnittelema ja miehittämä. Suomeksi sanottuna tämä merkitsee ongelmia (ja roppakaupalla sittenkin). Maahiset onnistuvat poikkeuksetta suunnittelemaan laitteita, jotka eivät toimi kunnolla ja joiden käyttö johtaa paikallisen katastrofialueen syntymiseen. Sankareittemme tarkoituksena olisi pelastaa eräs Maaginen Esine (tm), mutta miten se tuollaisen sakin kanssa onnistuu. Mutta vielä pahempaa on tulossa... 

"Raistlinin tytär" sijoittuu aikaan juuri Raistlinin suorittaman velhonkokeen jälkeen. Terveys meni ja silmät näkevät kaiken elävän kuihtuvat ja kuolevan. Kuitenkin Raitslin ja Caramoon törmäävät majatalossa erittäin erikoiseen naiseen. Jopa Raistlinin kirotut silmät näkevät hänet kauniina. Jostakin syystä hänen ja naisen välille syntyy omituinen linkki, joka tuntuu imevän elinvoimaa pois heistä molemmista. Mistä on kysymys? Jos tarinan nimi on "Raistlinin tytär", ei liene kovin vaikeaa arvata. Kuitenkin tarina on olevinaan Caramonin ylöskirjaama huhu. Mutta pahaa pelkään, että perästä kuuluu jossakin vaiheessa sarjaa. 

"Uhrissa" pyöritään haltijoiden parissa. Niinpä luvassa onkin kirjan tylsin tarina. Pitkäikäiset (vai olivatko ne penteleet ole tässäkin ihan tyystin kuolemattomia) haltijat ovat vain kertakaikkiaan niin yksipuista sakkia. Onneksi ne sentään eivät ole niin ällöttäviä hyviksiä kuin Tolkienilla, Krynin haltijoista löytyy pahantekijöitäkin (ja jopa niitä jotka tekevät pahaa uskoessaan olevansa hyvällä asialla). Tarina käsittelee kuitenkin kahden haltijakansan välisiä poliittisia kiistoja. Mukaan sekaantuu myös Tanisin poika Gilthas. Tylsähkön vatvomisen jälkeen saadaan puitteet uudelle selkkaukselle jotenkuten pystyyn. Siitäpä onkin sitten hyvä aloittaa uusi sarja. 

Sarjaan ennestään tutustumattomille tästä kirjasta ei ole kovinkaan paljon hyötyä. Liian paljon on ehtinyt jo tapahtua. Menneisiin viittaillaan koko ajan, joten perusteita tuntematon on auttamattomasti pihalla kuin lintulauta. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa karskisti hankkia käsiinsä alkuperäiset kaksi sarjaa ja aloittaa niistä.