|
(Kalaksikukosta löytyy myös Paula Jantusen kirjoitus Muskettisotureista kirjoina ja vähän muustakin)
Ranska muskettisoturien aikaan. Athos (John
Malkovich), Porthos (Gérard Depardieu) ja Aramis (Jeremy
Irons) ovat jo vetäytyneet eläkkeelle. Vain D'Artagnan
(Gabriel Byrne) on vielä palveluksessa kuninkaan henkivartiokaartin
päällikkönä. Kuningas, Ludvig XIV (Leonardo DiCaprio)
ei todellakaan ole kunniaksi äidilleen, kuninagatar Annelle (Anne
Parillaud). Kauniisti sanottuna hän on itsekeskeinen ja pahantahtoinen
mato. Samaan aikaan syrjäisessä tyrmässä viruu mies,
jonka kasvoja kukaan ei saa nähdä niitä peittävän
rautanaamion takaa...
|
||
| Perinteitä | Rautanaamio on hyvin, hyvin vanhanaikainen elokuva.
Sanan mitä parhaimmassa merkityksessä. Sankarit ovat yleviä,
konnat katalia ja säilät säihkyviä. Mutta ei aivan
ylenmääräisen kiiltokuvailuun ei kuitenkaan retkahdeta.
Braveheartinkin ohjannut Randall Wallace on laittanut elokuvaan mukaan
varsin rujojakin painotuksia. Varsinkin Depardieu Porthoksena on niin elämänmakuinen
hahmo ettei paremmasta väliä.
Eivätkä muutkaan päähenkilöt aivan seinästä
reväistyjä ole. Malkovich, Irons ja Byrne ovat hyvinkin vakuuttavia
vanhenevia sotureita, joissa riittää kipinää vielä
yhteen sankar’tekoon. DiCaprio vetää bravuurit sekä herooisena
hahmona että niljakkeena. Heikoin lenkki on Parillaud, jonka tehtävänä
on patsastella pitkin palatsia syyllisen näköisenä.
|
|
| Vettä ja känttyä? | Rautanaamio on kaksi tuntia anteeksipyytelemätöntä
nostalgiaa. Se on hauska, viihdyttävä ja jännittävä
samalla kertaa. Puolenvälin tienoilla juoni venyy ja paukkuu uhkaavasti,
mutta loppua kohti verrytään taas varsin mallikkaaseen nelistykseen.
Väkisin etsien valittamisen aihetta löytyy taisteluista. Miekkailukohtaukset ovat hieman liian nopeita ja sekavia. Realismia? Kieltämättä, mutta hitunen koreografiaa ei näin viihde-elokuvassa olisi ollut pahitteeksi. |