| Scream 1: Naamioitunut psyko jahtaa raivostuttavia amerikkalaisteinejä
metsästyspuukko kourassa.
Scream 2: Naamioitunut psyko jahtaa vielä isompaa joukkoa vähän vanhempia (mutta yhtä ärsyttäviä) amerikkalaisnuoria metsästyspuukko kourassaan. Scream 1 jäi arvostelematta siitä yksinkertaisesta
syystä, että en keksinyt mitään kirjoitettavaa aiheesta.
Hyvin lähellä kävi, etteikö tämäkin leffa
olisi painunut unohduksen suohon. Mutta kiitos vaihteeksi jotenkuten toimivan
muistini (ja Internet Movie Databasen suosiollisen avustuksen), sain kirjoitettua
siitä sentään joitain mietteitäni ylöskin.
|
||
| Uusi erä
puukkohippaa |
Sidney Prescott (Neve Campbell) on jotenkuten
selvinnyt ykkösjakson tapahtumista, ja on aloittanut opintonsa Collegessa.
Samoihin aikoihin saa ensi-iltansa ykkösestä tutun yli-innokkaan
reportterin, Gale Weathersin (Courteney Cox), kirjan pohjalta tehty kauhuelokuva
"Stab". Kuinka ollakaan, yksi nuori pariskunta saa ensi-illassa itseensä
ylimääräisiä tuuletusreikiä. Suunnilleen samalla
tekniikalla, millä ykkösosan murhat tehtiin. Ja tietenkin koko
ryväs kaatuu Sydneyn niskaan.
Paikalle ryykäävät niin Weathers, kuin vanha kunnon Pöhkö
Pollari, Dewey Riley (David Arquette). Ja ettepä arvaakaan, mitä
sitten tapahtuu...
|
|
| Argh, ei taas! | Scream 2:sta vaivaa sama kuin ykkösosaakin.
Se on jo tehty aikaisemmin. Monta kertaa. Paljon paremmin. Ehkä joku
teiniviiltelyleffojen fani voisi kutsua tätä kunnianosoitukseksi
vanhoja mestariteoksia kohtaan. Minä sanon sitä mitä kamalimmaksi
kliseiden kaatopaikaksi ja vanhojen ideoiden ryöstöviljelyksi.
Yhden tai kaksi tämäntyyppistä elokuvaa nähnyt voi
tahdittaa leffan murhat melkeimpä kelloa katsomalla.
Mittasin huvikseni pulssini "jännittävimpien" paikkojen kohdalla. Ei paljonkaan kohonnut. Lienenkö sitten pahimman luokan sosiopaatti, mene ja tiedä. Näyttelijäsuoritukset ovat... no, ei niitä oikeastaan ole. Hupaisasti Campbell paljastaa näyttelijänkykyjensä ohuuden yrittämällä esiintyä draamaharjoituksissa kreikkalaisen murhenäytelmän päähenkilönä. Koko jengistä vain Cox väläyttää hetkittäin edes pientä lahjakkuuden kipinöintiä. Loput roolihahmoista ovat niin karmeita palikoita, että osan kohtaloksi lankeavaa puukotusta ei pysty oikein suremaan vakuuttaavasti. Wes Craven ohjaajana ja Kevin Williamson käsikirjoittajana suorastaan rehvastelevat omaperäisten ideoiden puutteellaan. Jatko-osan kunniaksi on kuitenkin sanottava, että empiirinen katsomon naisjäsenten IIIK - mittari antoi parempia tuloksia kuin alkuperäisen aikoihin. Mutta nyt taisinkin sattua edelliskertaa keskimäärin nuoremman sakin sekaan. Antaas nähdä, saavatko ne vielä tästä raadosta
kolmannen elokuvan aikaiseksi. Antaisivat jo lahota rauhassa...
|