Eräät vanhat klassikot ovat antaneet sen verran kauniin käsityksen fantasiakirjallisuudesta, että toisinaan tekee mieli kokeilla myös alan uutta tarjontaa. Ilmeisesti olen tullut valinneeksi vääriä kirjoja, sillä olen joutunut kokemaan jatkuvia pettymyksiä (ja tätä rataa palaamassa kotimaisen perusproosan lämpimään - joskin luiseen - syliin). 

Fantasiaan hyvin kevyesti perehdyttyäni haluan kysyä: Äiti, mitä varten jokaisen fantasiaromaanin pitää olla niin perkeleellinen järkäle? Ja mitä varten näitten järkäleitten pitää aina kulkea kolmen (tai useamman) sakissa? Maksetaanko fantasian kirjoittajille käsikirjoituksista kilohintoja? Miksi henkilöitten nimet ovat aina tällaisia: Sradna, Trizak, N’lawa? 

Heittomerkin käytöstä muuten Diana Wynne Jones kirjoittaa Tough guide to Fantasylandissa seuraavasti (vapaa käännös): " Useimpia Fantasiamaan nimiä pidetään kelvollisina vasta, kun niihin on tungettu heittomerkki johonkin keskipaikkeille (esim. Gna’ash)…Kukaan ei oikeastaan tiedä, kuinka heittomerkki pitäisi ääntää, mutta siitä on teorioita: 1. Heittomerkkiin ei kiinnitetä mitään huomiota (Gna’ash siis lausuttaisiin yksinkertaisesti "Gnash") 2. Heittomerkin kohdalla pidetään paussi (Gna’ash > "Gna-ash) ja 3. Heittomerkki ilmaistaan eräänlaisella kotkotuksella (Gna’ash > "Gnaglunkash"). Niitten henkilöitten, joilla on löysät nielurisat, kannattaa suosia teorioita 1 tai 2." 

Niinpä niin. Tiikerien tyttären alkuasetelmassa paljastuu, että kysymyksessä on hyvän ja pahan taistelu. Näyttää siltä, että hyvät voimat ovat raskaasti alakynnessä. Voi hyvänen aika! Kuinka tässä oikein käy? 

Toki teema on ikuinen (!) ja tietysti on selvää, että tämä ei ole se juttu, joka luo jännityksen ja odotuksen eli ottaa lukijan koukkuun. Mikä sitten saa lukemaan Tiikerien tyttären alusta loppuun? Miksi ihmeessä vaivautua, ellei löydä muuta kuin ilkeilyn aiheita? 

Muutama perusvaatimus täytetään kohtuullisen tyydyttävästi, jotta lukija lakkaa välillä motkottamasta ja yrittää olla välittämättä pienistä kielivirheistä ja muutenkin vähän kankeasta ilmaisusta. Kirjailija selvästikin pyrkii soinnukkaaseen ja jopa runolliseen kieleen ja saavuttaakin sen ajoittain. Tällaista teksti sitten on hämärinä hetkinään: 
"Hän ei kuitenkaan ehtinyt paeta ajoissa, vaan iskeytyi maata vasten valtavan tiikerin iskeytyessä koko painollaan hentoa tyttöä vasten kaataen tämän alleen." Tai: "Oriak oli kuitenkin häntä puolet vanhempi ja paljon kokeneempi ja onnistui väistämään kömpelön iskun helposti. Tämän voimakkaat käpälät kohosivat uuteen iskuun valtavan tiikerin noustessa takajaloilleen ja syöksyessään Maoroonin kimppuun valmiina repimään ja puremaan tämän suojatonta turkkia." 

Lukija koettaa katsella läpi sormien itsestäänselvyyksien viljelyä ("Ennakkoluuloista ja pitkään kestäneestä vihasta kahden erilaisen rodun välillä oli kuitenkin vaikea päästä eroon"), kaiken tiivistyksen karttamista ja jopa henkilökuvien hienoista köyhyyttä. Mitäpä siitä, että hyvät ovat lähes poikkeuksetta uljaita, helliä ja viisaita, kun taas pahojen silmissä yleensä "palaa pedon verenjanoinen katse". 

Nimittäin tarina sinänsä on riittävän kiinnostava, jotta kirja tulee luetuksi kokonaan. Ehkä siinä ei ole kovin paljon uusia tai yllättäviä elementtejä - orpotyttö kasvaa vaikeuksien kautta vahvaksi soturiksi ja pahojen voimien kukistajaksi - mutta kuitenkin riittävästi pieniä koukkuja, jotka pitävät lukijan enimmäkseen valvetilassa ja jopa uteliaisuuden 
vallassa. 

Siitäkin on syytä iloita, että Andersson kykenee maalaamaan aivan uuden maailman, joka voi olla hiukan velkaa muutamille muille maailmoille (mikäpä maalima ei olisi), mutta kuitenkin selkeästi omaperäinen ja runsaalla mielikuvituksella väritetty. Ehkä kaikkein hauskinta kirjassa ovatkin uudet rodut: näppärät ihmisen ja eläimen kombinaatiot, jotka tosin olisivat nekin ansainneet enemmän yksilöllisyyttä ja ristiriitaisuutta nokkaa (tai kuonoa) kohti. Kirjan lukuisat hirviöt puolestaan tuntuvat olevan suoraan B-sarjan 
kauhuelokuvista tikarinterävine (hohhoijaa) hampaistoineen ja limaisine vartaloineen. 

Tiikerien tytär on hyvin nuoren kirjailijan tekemä ja nuorille lukijoille tarkoitettu. Pitäisiköhän sen vuoksi antaa anteeksi jotakin?