edellinen  etusivu  arvostelut  KK-files  seuraava

 

ORSON SCOTT CARD: PUNAINEN PROFEETTA

(Otava 1998, 364 s.)

Sari Peltoniemi

Hassu juttu, mutta joitakin kirjoja luettuaan tuntee tulleensa jääviksi niitä arvostelemaan. Miten sitä ilkeäisi omaa rakasta syynätä rivi kerrallaan? Kuinka sen voisi avata niin kuin ruumiin analysoitavaksi, kun se elää ja hengittää? Se on se juttu, kun kirja ottaa lukijan siinä missä lukija kirjan. Henkilöihin kiintyy niin lujasti, että sitä alkaa sallia kirjailijalle mitkä hyvänsä keinot, jotta kaikki kävisi hyvin ja jotta yhteiselo kestäisi mahdollisimman pitkään. 

Tietenkin kirjailijan täytyy ensin saavuttaa lukijan luottamus; kuiskutella: "Katso nyt, niin huomaat, etten minä mokaa. Voit hypätä kyytiin pelkäämättä, että minä teen jonkun niin pahan kömmähdyksen, että sinä joudut juoksemaan tyhjän päällä niin kuin Kelju K. Kojootti piirretyssä elokuvassa..." Rohkenenkin päätellä, että jos tekstin ruotiminen lukijalta "unohtuu", niin ei siihen sitten ole todellista tarvettakaan: täytyyhän kirjan olla jokseenkin hyvin kirjoitettu ja kasattu, jos se pystyy hetkauttamaan perusteellisesti ja imaisemaan sisäänsä. Väittämä saattaa kuulostaa epäammattimaiselta ja sitä se - heh - onkin, mutta eikö olekin kaunista joskus saavuttaa kirjailijan tarjoama illuusio ja kokonaan (tai ainakin enimmäkseen) unohtaa kaikenlaiset muotoseikat? Eikö kirjailija olekin onnellinen, jos hän ja hänen kirjoittamisprosessinsa onnistuvat häipymään näkyvistä ja kätkeytymään niin hyvin, että lukija jää kahden kesken tarinan kanssa? 

Olinko se minä, joka joskus sanoin rumasti fantasiasta ja pitkistä sarjoista? Punainen profeetta on toinen osa Alvinin saagassa, joka jatkuu ainakin neliosaiseksi. Liikutaan alueella, joka muistuttaa kovasti Amerikan Yhdysvaltoja ja välistä kohdataan henkilöitä, joitten nimet kuulostavat merkillisen tutuilta: on siis kyse vaihtoehtohistoriasta. Tiedämme, mitä todella tapahtui ja tunnemme miljöön entuudestaan, joten kykenemme tekemään päätelmiä ja luomaan mielikuvia vaivattomammin kuin sellaisessa tapauksessa, että teoksen koko maailma on aivan "uusi". 

Päähenkilöitä ovat kymmenvuotias Alvin sekä intiaaniveljekset Lolla-Wossiky ja Ta-Kumsaw. Näihin - niin kuin muihinkin - hahmoihin on saatu särmää ja uskottavuutta, niin fantastisia kuin monet heidän ominaisuuksistaan ovatkin. Heihin on helppo kiintyä. Muutenkin lukijan tunteisiin vedotaan vahvasti mutta ikään kuin huomaamattomasti. Esimerkiksi Alvinin perheen kiinteyttä ja sisäistä lämpöä ei ole tarpeen epäillä, vaikka siskot tunkevat Alvinin yöpaitaan neuloja ja Alvin puolestaan usuttaa torakat heitä puremaan. (Sarjan ensimmäisessä osassa Alvin veljineen jopa epäilee, että "helvetti on luultavasti sellainen paikka, jossa asutaan viiden naisen kanssa, ja ne kaikki ovat suunnilleen puolet itseä isompia".) Halpahintainen kyynelten lypsäminen ja itsetarkoituksellinen naurattaminen loistavat poissaolollaan, mutta samalla tavoin puuttuvat kyynisyys ja varovaisuus.  Lukijan ei tarvitse epäillä, etteikö kirjailija olisi sanojensa takana ja vastaisi myös sellaisesta hiukan romanttisesta tai jopa pateettisesta aineksesta, jolle joku kylmä kyynikko saattaisi päästää p****isen naurun. 

Punaisessa profeetassa paha saa palkkansa, niin kuin kuuluukin, mutta sekään asia ei ole aivan yksinkertainen ja mustavalkoinen. Rautalangasta vääntääkseni: hyvä ei saa välttämättä mitään palkakseen, ja toisaalta hyväksikin luokiteltava henkilö voi hairahtua pahoihin tekoihin. Niinhän se menee - oikeastaan tuntuu vähän vinksahtaneelta hyppiä riemusta ja kehua kuola pärskyen kirjaa, joka kuvaa ihmisiä ja moraalia sellaisina ristiriitaisina ja hämäränpuoleisina laitoksina kuin mitä ne ovatkin; sellaisen jutunhan pitäisi olla itsestäänselvyys.  Mutta jos Punainen profeetta luokitellaan fantasiaksi, niin ilonpitoon tuntuisi olevan syytä. 

Fantasia-aines lomittuu realistisempaan kerrontaan kauniisti ja hämmentävän uskottavana. Erityisen mieleenpainuva ja liikuttava on kohtaus, jossa Jutunvaihtaja ja päällikkö Ta-Kumsaw kiipeävät yhdessä punaisten pyhälle Kahdeksanrinteiselle kummulle. 
Kääntäjälle (Jaakko Kankaanpää) täytyy antaa kiitoksen sana. En ole lukenut teosta alkuperäiskielellä, joten en sikäli pysty arvioimaan, josko kaikki välittyy parhaalla mahdollisella tavalla. Sen sijaan tarkkailin sitä, onko kieli hyvää ja luontevaa suomalaisen lukijan näkökulmasta. Mielestäni on. Näin ollen lukija on siltäkin osin vapaa keskittymään sisältöön. (En suinkaan tarkoita, että kieli olisi jotenkin vähäpätöinen asia esim. juoneen verrattuna. On kuitenkin ikävää, jos joutuu ikään kuin tulkitsemaan tekstiä ja tuskailemaan epäselvyyksien kanssa silloin, kun lukee proosatekstiä äidinkielellään.) Nimistöäkin on käännetty hyvällä maulla: oikeassa hengessä ja sopivassa määrin. 

Päätän viileän ja analyyttisen kirja-arvioni Alvinin sanoihin: "Mutta minä olen valkoinen mies, en punainen, sanoivatpa muut mitä tahansa. Ja vaikka maa mätänisi jalkojemme alla, muuta maata meillä ei ole, ja kansamme on ainoa kansa joka meillä on." 
 
 

* * *
Olipa magiaa eli ei, mutta ainakin
hyvän mielen saa todella huokealla
kirjoittamalla perustellun palautteen.
 
   

edellinen  etusivu  arvostelut  KK-files  seuraava