edellinen  etusivu  arvostelut  KK-files  seuraava


 

SOTURIT SÄNTÄILEVÄT

 

Margaret Weis & Don Perrin: Tuomion prikaati (Jalava 1998, 378 s.)

Suomentanut Renne Nikupaavola
 

 
Myönnettäköön, että olin valmistautunut tavanomaiseen Dragonlance-marinaan. Etukäteen arvelin, että kirjan suurin huvi tulee olemaan kökköys, jolle naureskeltuaan voi miettiä kirpeitä huomautuksia muittenkin huviksi. 

No, en toki ottaisikaan tätä teosta mukaan autiolle saarelle enkä luultavasti muista tästä mitään puolen vuoden kuluttua. Mutta mitä sitten? Sama pätee suurimpaan osaan kirjoja, joita tulee kahlanneeksi. Tuomion prikaati on kuitenkin kelpo viihdettä niille, jotka fantasiasta yleensä viihdettä saavat. Se on jopa pikkuisen erilainen fantasiaromaani, sillä haltiat, barbaarit, kentit ja muu perussakki ovat tällä kertaa sivuosissa. Toisaalta tähän perussakkiinkin on jotenkin perverssisti alkanut kiintyä niin, että heikompaakin Dragonlancea voi toisinaan käyttää varsinkin ruokalukemisena (syömäänhän tuskin kukaan kykenee, ellei samalla saa silmäillä jotakin kevyenpuoleista lukemistoa). 

Tiivistäkäämme romaanin sisältö yhteen virkkeeseen ajan, silmien ja vaivan äästämiseksi. Näin se menee: drakot ja kääpiöt nahistelevat, mutta samalla auttavat ja ymmärtävätkin toisiaan. 

Lukija saa siis tällä kertaa samastua varsinkin drakoihin, joissa nyt ilmenee jopa inhimillisiä piirteitä. Drakojen armeijakunta säntäilee - kurinalaisesti tosin - sinne, tänne ja takaisin komentajansa Kangin johdolla. Joukon militanttius ja alituiset puheet kunniasta, miehisyydestä ja soturiudesta hiukan huvittavat, mutta arvattavasti drakojen uho on tarkoitettu nimenomaan positiiviseksi piirteeksi; sellaiseksi ominaisuudeksi, joka tekee drakoja lukijalle tykö. Siinäpä sankareita - tosi miehekkäitä ja kestäviä otuksia! Kun ne ovat noin uskollisia ja jopa uhrautuvaisia, niin täytyyhän niitten olla pohjimmiltaan hyviä (vaikka niitten tavoitteet ovatkin olleet hiukan toiset kuin sarjan hyviksillä)! Toki drakoista saadaan tietää muutakin ja ilmenee jopa yllättäviä asioita. Jos kohta sotilaallinen paatos alkaa tympäistä, niin drakojen pikku heikkoudet ja ilmeinen uhanalaisuus (ihan lajinakin) herättävät empatiaa. Loppuun päästäessä lukija on jo hyvinkin valmis toivomaan drakoille suotuisaa ratkaisua. 

Kääpiöitten tehtävä on käyttäytyä hassusti ja jopa raadollisesti. Niinhän se on ollut jo hamasta Hobitista saakka, että kääpiöt vipeltävät lystikkäästi parta väpisten ja himoitsevat aarteita, jotka useimmiten sijaitsevat kallion sisässä. Kääpiöt eivät juurikaan piittaa aatteista ja urotöistä, kunhan vain olutta piisaa. Weisin tai Perrinin sanoin: ”He ovat joustavia, eivät kovin mielikuvituksekkaita eivätkä taipuvaisia märehtimään menneitä…He toki surivat kaatuneita tovereitaan, mutta murhetta lievitti ajatus arkuista täynnä teräskolikoita, kultaa, hopeakimpaleita ja kallisarvoisia jalokiviä.” Kyllä kääpiöitten följyssä makeita nauruja saakin, mutta osa huumorista on jotenkin niin yllätyksetöntä ja periamerikkalaista, ettei se vetoa meihin suomalaisiin, koska olemme - kuten tunnettua - älyllisesti kehittyneempää rotua. 

Hassuttelu saa muutenkin tavallista enemmän sijaa, mikä epäilemättä johtuu juuri siitä, että sankarhahmot eivät ole yleviä olentoja parhaasta päästä. He voivat siis esimerkiksi pelätä, juopotella, erehtyä ja valehdella, mikä tuntuu lukijastakin jotenkin vapauttavalta. Juonellekin se ikään kuin antaa luvan hiukan poukkoilla - kun henkilöt ovat erehtyväisiä ja epävarmoja hankkeissaan, niin törmäilyä ja sattumia tarvitaan, jotta päästäisiin ylipäätään mihinkään. Toki päähenkilö Kang on enemmän traaginen kuin hupaisa hahmo, mutta hänenkin jylhä idealisminsa muuntuu vähin erin itsekkäämmäksi ja maanläheisemmäksi ajatteluksi. Hänestä siis kehkeytyy rakastettavampi ja kiinnostavampi henkilö. 

Harrastajakirjoittajakin huomaa tuskastua joistakin teknisistä kömmähdyksistä. Alkupuolen kankeus pistää silmään varsinkin siinä kohti, kun komentaja Kang selittää puheessaan teoksen lähtötilanteen. Puhe on jokseenkin epäluonteva eikä jätä epäselväksi varsinaista funktiotaan eli sitä, että lukijaa pyritään informoimaan mahdollisimman nopeasti ja helposti. Miksi ammattilaiset taipuvat näin amatöörimäiseen ratkaisuun? Pitäisikö tämän tapaisten asioitten takia kallistaa korvaansa niille ilkeille epäilyille, että Dragonlance-romaaneja ei olisikaan sydänverellä ja suurella hartaudella kirjoitettu? Olisiko rahalla tosiaan jotakin osuutta näitten(kin) kirjailijoitten motivaatioissa? Voi voi. 

Mutta kumminkin. Aika monet perheenäidit kai katsovat Kauniita ja rohkeita, kun haluavat rentoutua ja tyhjätä päänsä. Itse kuulun siihen joukkoon, joka huutaa: - Nyt turpa kiinni, kersat, ja näpit irti mun perunalastuistani! Äiti lukee nyt lohikäärmeseikkailuja! 
 
 

* * *

Lähetä palautetta
 
   

edellinen  etusivu  arvostelut  KK-files  seuraava