edellinen  etusivu  arvostelut  KK-files  seuraava

"FANTASIAROMAANISTA" FINNEJÄ FLUNSSAPOTILAALLE

Brian Jacques: Soturi Matiaksen miekka - Redwallin taru 1 (Otava 1998, 400 s.)

Arvostelu: Sari Peltoniemi


Heti kättelyssä on sanottava, että tämä on niitä kirjoja, jotka pitäisi lukea varhaisteini-iässä, kun janoaa satuja ja seikkailuja. Sillä Soturi Matiaksen miekka on satu ja seikkailu; ei enempää eikä vähempää. Aikuisen lukijan tulee melkein sääli itseään, kun ei kykene nauttimaan tarinan tenhosta, vaan joutuu nurisemaan: missä syvyys - missä yllätykset - missä henkilöitten monisärmäisyys (ja kumminkin ne henkilöt ovat enimmäkseen jyrsijöitä…). 

Herääkin kysymys, että mitä varten Matiaksen miekka ylipäätään julkaistaan Otavan fantasiaromaani -sarjassa; siinä samassa, jossa on ilmestynyt mm. Orson Scott Cardin Alvin-romaaneja. Sitten taas esim. Pullmanin Kultainen kompassi on lanseerattu nimenomaan lasten(tai ainakin nuorten-)romaanina, vaikka se antaa myös aikuiselle lukijalle paljon enemmän kuin tämä Matias-hiiren yksioikoinen seikkailu. Kysymyksen lisäksi herää nyreys, sillä tällainen kustannuspolitiikka ei näyttäisi ymmärtävän sen kummemmin lukijoitten tarpeita kuin fantasian olemusta kirjallisuudenlajina. Vääryys! Meitä kusetetaan! Eikä edes Maarit Verronen päässyt Finlandia-ehdokkaaksi loistavalla Luolavuosillaan (vaikkei se tähän mitenkään liitykään)! Salaliitto! 

No niin. Rauhoittukaamme. Kyseessä ovat kumminkin vain pienet hiirulaiset, jotka ovat hassuja, mutta hyviä ja sinnikkäitä. Vastassa ovat rotat - nuo läpeensä ilkeät otukset hillerikavereineen. Kaislikossa suhisee -perinne jatkuu, joskin olen muistavinani, että Kenneth Grahamen henkilöt olivat jotenkin värikkäämpiä. 

Juonellisesti tai kielellisesti Matiaksen miekka ei tarjoa mitään yllättävää, mikä voi olla hyväkin asia. Vanhana ja kyynisenä sitä vain ei osaa enää iloita, kun kykenee arvaamaan tapahtumien kulun etukäteen. 

Lauseita muotoilee mielessään uusiksi ja rupeaa taas ihmettelemään, onko vika kääntäjässä vai kirjailijassa. Joku ei ole osannut esimerkiksi päättää, käytetäänkö eläimistä muotoa se vai hän. (Yleissääntö näyttää olevan, että hyvä eläin on hän ja paha se, mutta usein persoonamuodot vaihtuvat jopa kesken virkkeen.) 

Hupaisa on sellainen pieni moraalinen ristiriita, jonka käsitteleminen näyttää myös Jacquesilla hiukan tuskaiselta. Siis se, että väkivalta on pahasta, mutta roistot pitäisi kumminkin saada hengiltä (ja miekatkin ovat hienoja ja arvokkaita). Jacquesin(kin) ratkaisu on tehdä pahoista niin pahoja, ettei niitä kerta kaikkiaan voi jättää henkiin kuleksimaan. Toinen suosittu perustelu on tietysti se, että hyvien on pakko puolustautua, kun pahat hyökkäävät. Siinä tilanteessa voidaan kyllä kehuskella osumilla ja kehitellä häijyjä temppuja, vaikka sitten seuraavana hetkenä nyökkäillään, että harmonia se on kivointa maailmassa. Jos kohta tappaminen onkin sankareille kovin vastenmielistä, niin taistelut voivat olla suorastaan virkistäviä pikku ponnistuksia ja kasvattavan ihanasti toverihenkeä. 

Toiminta on toki sallittua, mutta mitä varten jäniksenkin pitää olla militantti? 

Redwall miljöönä on viehättävä ja jotkut hahmoista vekkuleita millä tahansa mittapuulla. Omaperäisiä ovat esimerkiksi varpusten kansa ja sen kuningatar Sotanokka. (Niin sitä tehdään jouluaamun varpukullastakin kuolemaahalveksiva soturi.) Ruokaan ja juomaan kiinnitetään runsaasti huomiota kuin Viisikoissa ikään. Muutenkin Enid Blyton tulee usein mieleen varsinkin, kun on tiedossa, että myös Jacquesin seikkailusarja tulee tyydyttämään ahneimmankin fanin lukuhalut yltäkylläisesti. Soturi Matiaksen miekka on nimittäin ensimmäinen osa Redwallin tarussa, joka tulee kestämään kahdentoista (12) kirjan verran. Tällaisen tiedon äärellä viriää kyllä kunnioitus kirjailijaa kohtaan, sillä jo ensimmäinen osa tuntuu repivän kaiken mahdollisen irti soturihiiren toiminnasta. Mistä sitten tempaistaan yksitoista tulevaa osaa? Veikkaan, että Matiaksen perilliset suorittavat isänsä kuviot yhä uudelleen. Veikkaan myös, että Matiaksen edeltäjistä kerrotaan lisää. Ja vakuutan vielä kertalleen, että tämän saagan kohdalla veikkailut näyttävät osuvan oikeaan lohduttoman usein. 

Ja kaikesta huolimatta on koko ajan sellainen olo, että tekee kirjalle vääryyttä. Se johtunee juuri siitä, että Matiasta lukee fantasiaromaanina, joksi se on luokiteltu, vaikka se oikeasti on lasten satukirja. (Eihän Punahilkkaa lukiessa kukaan rupea valittamaan, että "tämä susi se on sitten yksiulotteinen henkilö" tai: "loppu oli ihan liian ennalta-arvattava!") Ääneenluettavaksi Matias ei kumminkaan kelpaa, koska ihan pienet lapset ovat siitä hassuja, että pitävät elämää suuressa arvossa. He jäävät ihmettelemään ja sureksimaan jokaista kuolemantuottamusta niin vakavasti, että tässä kirjassa juututaan heti alkuun. Matias on siis satukirja, mutta ei ihan pienimpiä varten - sopiva lukijakunta ovat varmasti suunnilleen kymmenvuotiaat ja sitä vanhemmat. 

Vielä pitää kertoa, että kyllä minä Matiaksen luin - vieläpä kokonaan ja nopeasti - ja sain siitä sairaspäivääni samanlaista rattoa kuin suklaalevystä tai sadannesta Mad Max -uusinnasta. Kyllä sitten finnejä tulikin. 

* * *

Ja arvostelijalle palautteen voi lähettää
ikiaikaiseen tapaamme seuraavasta
palautelaatikosta.

edellinen  etusivu  arvostelut  KK-files  seuraava