edellinen etusivu  arvostelut  KK-files  seuraava

 

Connie Willis: Tuomiopäivän kirja
(Otava 1999, 828 s.)

ISBN 951-1-16125-3
Suomentanut Tero Kuittinen

Arvostelu: Sari Peltoniemi


Triviaalit alkupalat

Mikäli joku ei vielä satu tietämään, oli Connie Willis yhtenä kunniavieraana tämänvuotisessa Finnconissa. En tiennyt Willisistä mitään enkä totta puhuen ollut järin kiinnostunutkaan, mutta jonkun tutun imussa tuli ajauduttua Willisiä kuulemaan. Sen puheen jälkeen kaikki olikin toisin. Willis oli niin hauska, lämmin ja terävä, että syntyi odotuksia kirjojenkin suhteen – eikä Tuomiopäivän kirja näitä odotuksia petä.

Willis käsitteli puheessaan sitä, miksi hän kirjoittaa juuri scifiä, ja scifiin liittyviä ikuisuuskysymyksiä aloin itsekin taas kelata tätä romaania lukiessani. Tuomiopäivän kirjan kohdalla tuntuu kulminoituvan erityisen raastavasti seuraava seikka: "tavallinen" lukija menettää kauhistuttavan paljon, jos ohittaa kirjan vain siksi, että sen selkämyksessä kimaltavat kirjaimet "scifi". On synti ja häpeä, jos/kun tuota polttomerkkiä ei voida sivuuttaa ja antaa Tuomiopäivän kirjalle sitä arvostusta, jonka se ansaitsee muutenkin kuin genrensä sisällä.

Kalaksikukon lukijoille nämä asiat ovat epäilemättä itsestäänselvyyksiä, mutta vaahdotaan nyt silti – jos vaikka joku pakana sattuisi linjoille ja saisi herätyksen. Sillä Willis – kuten moni muukin scifi-kirjailija - käsittelee yleisinhimillisiä asioita, jotka koskettavat ja kiinnostavat useimpia lukijoita. Scifin kautta saadaan uusi näkökulma ja uudenlainen väritys, mutta se ei Willisinkään tapauksessa tarkoita sitä, että mielikuvitukselliset tulevaisuus-skenaariot olisivat itseisarvo. Itse asiassa Willisillä on melko vähän mitään merkillisiä vimpaimia tai muuta lennokasta hörhöilyä, joka scifiin sinnikkäästi liitetään. En tarkoita, etteikö lennokasta hörhöilyäkin olisi toisinaan hauska lukea ja etteikö itsensä siivoavia keittiönpöytiä voisi arvostaa. Tai että ne automaattisesti sulkisivat pois muut kirjalliset arvot. Tarkoitan vain, että Tuomiopäivän kirja on esimerkki siitä scifistä, jolle muittenkin kuin vannoutuneiden friikkien olisi hyvä joskus antaa tilaisuus. Varsinkin, kun Tuomiopäivän kirja tuntuisi olevan helppo lähestyttävä sellaisellekin lukijalle, joka ei ole scifiin "tottunut".

Ruokahalut menivät: arvostelu alkaa

Lähtöpisteenä on lähitulevaisuus, jossa mikään ei kovin radikaalisti poikkea nykyisestä ajastamme. Yksi merkittävä uutuus on kuitenkin mahdollisuus aikamatkailuun, joka tosin on hankalaa ja arvaamatonta; ei sitä, että istutaan matallipalloon ja painetaan nappia "muinainen Egypti". Nuori Kivrin haluaa ja pääsee pitkällisten opintojen ja valmistelujen jälkeen keskiaikaan, mutta joutuu kohtaamaan odottamattomia vaikeuksia. (Vaikeus on oikeastaan tässä hyvin lievä ilmaus.) Ongelmia on myös niillä, jotka hänet lähettivät. Lähettäjistä yksi on Kivrinille läheinen opettaja, herra Dunworthy, jonka eloa seurataan vuoronperään Kivrinin vaiheitten kanssa. Tiedättehän tämän raastavan tekniikan: toisessa paikassa jäädään selvittämään asiaa, jonka lukija haluaa tietoonsa HETI. Sitten siirrytään toisen paikkaan ja päätetään luku samoin, jne. Kerronnan tempo on silti hyvinkin levollinen, mikä hetkittäin koetteli ainakin minun kärsivällisyyttäni, mutta se mikä kiivaassa toiminnassa hävitään, voitetaan uskottavuudessa ja vahvoissa henkilökuvissa.

Keskiajan kuvaus on hyvin huolellista ja realistisen oloista. Tuomiopäivän kirjan pitäisi kyllä kiinnostaa niitäkin, jotka ovat kiinnostuneita keskiajasta tai historiasta ylipäätään. Kivrinin suhteista keskiaikalaisiin ei puutu lämpöä, mutta makeus niistä puuttuu niin kuin koko ajankuvasta. Ei ole "vanhoja hyviä aikoja", muttei myöskään uusia hyviä aikoja, sillä eloonjäämispelissä selviytyvät röyhkeimmät ja itsekkäimmät yksilöt. He ovat tulevien sukupolvien kantaisät ja –äidit. Tähän perustaan viitaten Kivrin sanoo: "Kenties juuri se onkin vialla meidän ajassamme, herra Dunworthy."

Siihen täytyy lukijan varautua, että Tuomiopäivän kirjan jälkeen on pitkään sisäisillä mustelmilla. Jos murhetta haluaa välttää, niin kannattaa lukea jotain muuta, sillä nimensä mukaisesti tämä teos tarjoilee hyvin synkeitä visioita ja raastaa niihin sisälle. Merkillisesti Willis kuitenkin ujuttaa mukaan huumoria, se on läsnä kauheimpinakin hetkinä samoin kuin riittävä ripaus ihmisen hyvää puolta. Kirkkaimmillaan hyvyys ilmenee sinnikkäissä päähenkilöissä, jotka pinnistelevät lähimmäisten hyväksi vaikka omakin jalka olisi jo haudassa. Heiltä puuttuvat melkein tyystin sellaiset paheet kuin laiskuus, pelkuruus ja itsekkyys – ja tämä on se juttu, joka mielestäni hiukan nakertaa Tuomiopäivän kirjan vakuuttavuutta. Käsittääkseni tarinan luonteesta kuitenkin löytyy perusteluita sille, että käytetään juuri tällaisia hahmoja. Mahdollisesti Willis ei edes välitä siitä, että epäitsekkyys ei ole kovin muodikasta…

 

Paluu jääkaapille: arvostelu päättyy

Mitä mieluisampi luettava tällainen 800-sivuinen jämiskä on, niin sitä huonompi kaveri. Jo hyvissä ajoin ennen viimeistä sivua lukijarukka saa ruveta väntelemään käsiään ja murehtimaan: "Olin jo niin tottunut siihen, että tämä kirja kuuluu jokaiseen päivääni, mutta pian tämä on iäksi ohi. Mitä minä sitten teen? Miten voisin tämän jälkeen enää koskaan aloittaa mitään toista kirjaa?"

Vieroitusoireisiin saattaa tässä tapauksessa löytyä apua Willisin muusta tuotannosta (ks. esim. Tähtivaeltajan numero 2/99, joka sisältää Willisin novellin). Sekin hiukan helpottaa, että kun pääsee eroon kaikesta Tuomiopäivän visvasta, verestä ja oksennuksesta, voi taas ruveta uudella innolla mässyttämään kaikkea hyvää. Kun sitä nyt kerran on vielä saatavilla.

* * *

Pitääkö sitä hypätä aikakoneeseen, ja käydä tarkistamassa,
jätittekö palautetta?
   

edellinen etusivu  arvostelut  KK-files  seuraava