edellinen etusivu  arvostelut  KK-files  seuraava

 

KAUTTA LOHIKÄÄRMEENI MUNANKUOREN SIRUJEN

Anne MCCaffrey: Lohikäärmeen lento
(Otavan fantasiaromaanit, 352 s.)
Suomentanut Sari Karhulahti
ISBN 951-1-15468-0

Arvostelu: Sari Peltoniemi


Olen näissä Kalaksikukon jutuissa kirjoittanut jo niin moniaita katkeria sanoja lohikäärmeistäromaaneista, että (mahdollinen) lukijani alkaa kaiketi tässä vaiheessa ihmetellä, että onkohan tuo Peltoniemi aivan täyspäinen. Onko se masokisti? Vai eikö se vain tajua mitään vielä sittenkään, kun on hakannut päätänsä seinään niin kauan, että viimeinenkin aivonestepisara on tipahtanut parketille? Samaa kysyn usein itsekin ja eritoten silloin, kun löydän edestäni romaanin nimeltä Lohikäärmeen lento. Turha kai mainita, että kantta koristaa kullanvärinen kärmes selässään hyvämuotoinen emäntä.

Ja toki epäluuloihin ja lievään tuskaisuuteen on syytäkin. McCaffrey on nimittäin muistanut ihan mukavan joukon fantasia-kliseitä. Nimistö on tuttua korahtelua heittomerkkeineen – mitenköhän sitä oppisi ottamaan vakavasti vaikkapa sellaisen henkilön, jonka nimi on T'sum? Päähenkilötär Lessa näyttää aluksi vain köyhältä ja hauraalta pikkutytöltä, mutta osoittautuukin pirullisen ovelaksi mahtinaiseksi. Ja sitä rataa.

Kummallista on se, että Lohikäärmeen lennon saa hyvinkin luettua ilman kummempaa kakistelua. Ei tule sellaista ikävää oloa, että on taas joutunut tuhlaamaan kukkeinta nuoruuttaan täysin turhanaikaisen leperryksen parissa. McCaffrey osaa hömppänsä niin kuin ammattilaisen pitää: paketti on siisti ja helposti nielaistava. Ei erityisiä makuelämyksiä, muttei myöskään ummetusta. Lohikäärmeen lento on sitä fantasiakirjallisuuden edam-juustoa, jossa kliseet ovat mukana, koska niiden kuuluukin olla. Jos kohta ne vähän tympäisevätkin, niin ainakin ne on sommiteltu hiukan uudenlaiseksi kuvioksi.

Kiitoksia romaanille voi antaa esimerkiksi selkeydestä, joka ulottuu kielestä koko saagaan. Kääntäjääkin lienee syytä kehaista, sillä jopa pakolliset kappaleidenaloitus-runot toimivat ihmeen jämerästi. Vaikka ihmishenkilöt ovatkin melko yllätyksettömiä, niin lohikäärmeissä on outoa tenhoa. Sen imussa sitä jaksaa raahautua mukana ja yli niistäkin kohdista, joissa muuten saattaisi jo olla valmis vaihtamaan viihdevälinettä. Itse tarinassakin on hiven pirteää omaperäisyyttä: Pernin planeettaa uhkaavat loiset, jotka säännöllisin väliajoin koettavat heittyä perniläisten vaivoiksi ohikulkevalta Punatähdeltä. Näitä häijyjä loisia eli hopearihmoja kykenee torjumaan vain lohikäärmeritaristo.

Kiusalliselta sitten taas tuntuu muun muassa teoksen scifi-aines, varsinkin aikahyppely. Henkilöitä huolestuttaa erityisesti se, että he sattuisivat osumaan samaan aikaan ja paikkaan itsensä kanssa: "Olin siellä kahtena. Jatketaan pian matkaa. Olen liian monena tänä aamuna." Samaa hupaisaa kömpelöyttä ilmenee esimerkiksi henkilöitten innossa ihastella toistensa älykkyyttä joko itse tykönään tai ihan ääneen: "Hän on nero… hän on uskomattoman ovela… hän on niin älykäs, että joudun vielä vaikeuksiin." Lessasta koetetaan rakentaa ristiriitaista hahmoa, mutta hänenkin säkenöivä juonikkuutensa lähinnä hymyilyttää ja ärhäkkyyskin laimenee komean armaan syliin.

Vaikka Lohikäärmeen lento onkin siisti ja siedettävä, niin saattaa silti olla, etten tule lukeneeksi neljäätoista seuraavaa osaa tästä sarjasta, jonka nimi siis on Pernin lohikäärmeritarit.

* * *

Palautteen voi jättää seuraavaan laatikkoon.
   

edellinen etusivu  arvostelut  KK-files  seuraava