edellinen etusivu  arvostelut  KK-files  seuraava

 

Dan Simmons: Endymionin nousu

Arvostelu: Jani Räty


Like. 789 s.
suom . Juha Ahokas
Gummerus kirjapaino, Jyväskylä 2000.

Alkup. kansi. http://images.amazon.com/images/P/0553572989.01.LZZZZZZZ.gif
Dan Simmons: http://www.erinyes.org/simmons/resources.html

Olen ikiaikaisen ongelman edessä. Kuinka arvostella trilogian viimeinen osa?
Mielestäni kirjaa on tarkasteltava Hyperion- saagan huipennuksena ja mietittävä, miten se kutoo yhteen juonet, ideat, maailmat ja kohtalot, jotka saivat alkunsa Hugo, Locus ja Tähtivaeltaja- palkinnot saaneessa ensimmäisessä osassa. Siksipä en aiokaan selitellä entisiä tapahtumia, niitä voitte katsella vaikkapa:

http://www.iwn.fi/kk/arvostel/kkarv023.htm
http://www.iwn.fi/kk/arvostel/kkarv049.htm

Saagan toisessa osassa, Hyperionin tuho, aloitettiin varsinaisesti Raul Endymionin, Aenean ja M. Bettikin tarina. Tarina siitä, kuinka Hyperionin aikahautojen kautta tulevaisuuteen siirtynyt Aenea uhkaa Katolisen kirkon ja Paxin muodostamaa imperiumia, ristinmuotoisten ihmiskunnalle aikaansaamaa ikuista elämää ja koko ihmiskunnan evoluutiota.

Tämä viimeinen osa tuo päätökseen nuo teemat, joilla aloiteltiin ja laajentaa Hyljittyjen ja Paxin suhteen aivan uusiin ulottuvuuksiin. Tuskin lienee mikään yllätys, jos kerron, että Dan Simmons ja Hyperion- saaga kolahtaa minuun aika kovaa.

Viehätys piilee Simmonsin tavassa kirjoittaa ja viedä juonteen eteenpäin. Hänen kerrontatyylinsä ei selittele liikoja pieniä yksityiskohtia, mutta monimutkaistaa, yllättää ja antaa lukijan tuntea juuri tuota Sci-fille ominaista sense-of-wonderia. Valtavia avaruuslaivoja, Dysonin kehiä, Gideon- ajojärjestelmiä, rakkautta, toimintaa ja juonittelua. Silkkaa avaruusoopperaa, mutta niin pirun hyvää.

Simmons vetää juonen suhteen reiluilla vedoilla, kakkososan selitykset saavat ajoittain kyytiä, sillä kuka on sanonut, että TeköÄlyt kertoisivat muka totuuden? Miksi lukijakaan uskoisi, että hänen lukemansa olisi juuri tuo perimmäinen totuus? Endymionin nousussa revitään Coren antama totuus palasiksi ja rakennetaan tilalle entistä monimutkaisempi. Juonen kulkiessa eteenpäin lukija ei saa useinkaan tunnetta, arvasinpas. Pikemminkin hän kieppuu tekstivirran mukana avuttomana kuin Raul kajakillaan joessa.

Tiikereitä, leijonia ja karhuja tyhjyydessä, joka sitoo ja joita ihmiskuntaa mahtavammat Coren tekoälyt pelkäävät. Siinä on juuri tunnusmerkki Simmonsin juonikehitelmille. Aina astetta suuremmaksi ja pelottavammaksi, unohtamatta kuitenkaan Raulin, minä-kerronnaisen kodinturvajoukkojen sotilaan ja tytöstä naiseksi kasvavan Aenean suhdetta.

Kirjassa matkustellaan ja matkustellaan paljon. Mutta luonnollisesti hyvästä syystä, jota Simmons tyypilliseen tapaansa pimittää loppuun saakka. Kirkon juonittelutkin saavat aivan uusia asteita, kun paljastuu... ähh, enhän minä voi tuotakaan paljastaa. Mutta lupaan kyllä, että jos olet lukenut aiemmat kirjat ja jäänyt miettimään niiden herättämiä ideoita, tulet pitämään kirjasta.

Ihmiskunnan kehitys on saavuttanut pisteen, jossa Hyljittyjen nanotekniikkaan ja avaruuden oloihin sopeutumiseen perustuva elämäntapa, uhkaa Paxin ikuiseen elämään ja staattisuuteen perustuvaa imperiumia. Ja kun kirkko saa kehitettyä uudet tuhoisat ja huippunopeat arkkienkeliluokan aluksensa, värvää taas kapteeniksi kapteeni-isä de Soyan, ei edessä voi olla muuta kuin Herran nimessä tehtävä ristiretki Hyljittyjä vastaan. Aenea edustaa Paxille valtavaa uhkaa, kuten myös osalle Corea. Siispä hänet on koitettava tuhota. Edellisen osan tavoin lähetetään tytön perään R. Nemes, mutta tällä kertaa hän saa mukaansa 3 kloonisisartaan, joiden pitäisi yhdessä pärjätä piikikkäälle tuhokone- Lepinkäiselle. Mutta mitä tekee Core? Kuka on Lepinkäinen? Miksi Aenea on niin vaarallinen kirkolle? Miksi Raul tajuaa kaiken viimeisenä? Onko rakkaus yksi maailmankaikkeudet perusvoimista? Mitä kaikkea voikaan tehdä tyhjiölllä joka sitoo?

Siinäpä oikeastaan kaikki, mitä uskallan paljastaa kirjasta, koska vihaan yli kaiken spoilereita ja ennakko-asetuksia kirjasta. En edes aio sanoa kirjan lopusta mitään, koska en itsekään haluaisi tietää siitä mitään.

Ajoittain kerronnan katkaisevat Schrödingerin kissaluukussa olevan Raulin mietteet ja väliin Simmons yllättää vaihtamalla kerronnan aivan toiseen henkilöön. Tällainen yllätyksellisuus ei ole kaikkien mieleen, mutta se on kirjailijan oikeus. Simmons on tutustunut selvästi kvanttimekaniikkaan, runouteen, evoluutioteorioihin, keinoelämään, buddhalaisuuteen, zen-mestareihin ja moniin muihin seikkoihin ja se näkyy. Jos pidät valmiiksipureskellusta kirjasta, lue joku uusi Star Wars- kirja. Ei tarvitse paljoakaan miettiä.

Kirja on kolmeen osaan jaettu, selkeästikin paksua pokkaria pelkääville kustantajille ajateltuna. Mutta onneksi Like on alkuperäisen ajatuksen mukaan julkaissut kirjan kokonaisuutena.

Kun kyseessä on tälläinen lähes 800 sivua pitkä teos, tulee mukaan väkisinkin hitaita, lähes laahaavia kohtia, mutta mielestäni ne kuuluvat asiaan. Jos jokaisesta sanasta aletaan tehdä tiliä, alkaa kerronnasta puuttua tärkeää maisemanluontia. Juonestakin voidaan sitten keskustella iltamyöhään tuopin ääressä, mutta kuten sanottua, trilogian viimeisellä osalla on aina omat vaatimuksensa.

Hieman kuvituksellista kritiikkiä: Kirjan kansikuvittaja Ilkka Juopperi vetää läpi siitä, mistä aita on matalin, tökerö sivukuva istuvasta Lepinkäisestä ei kyllä tee oikeutta sisällölle, tai pärjää Jukka Murtosaaren aiemmalle kansikuvalle. Värejä on sitten kyllä räiskittty luovasti ja hämyisästi. Ei ole poika tainnut kirjaa ehtiä lukea.

Ja tämän hehkutuksen voi luonnollisesti päättää vain klassisiin sanoihin: "Mene ja lue se pirun kirja, niin jutellaan sitten taas lisää!"

* * *

Seuraava laatikko on suora linja arvostelijalle.
   

edellinen etusivu  arvostelut  KK-files  seuraava