edellinen etusivu arvostelut KK-files seuraava

 

"Olen koettanut vangita palasen metsää, ja nyt metsä on vanginnut minut."

Johanna Sinisalo:
Ennen päivänlaskua ei voi

(Tammi 2000, 270 s.)

ISBN 951-31-1886-X

Arvostelu: Sari Peltoniemi


Klikkaamalla saat isomman kuvan nähtäväksesi. Syksy on ollut onnellista aikaa kotimaiselle scifille – ja koko kotimaiselle kirjallisuudelle. Erityisen ilahduttavaa oli saada Pasi Jääskeläisen novellit yksien kansien välissä ja nyt sitten tämä Sinisalon komea esikoisromaani.

Johanna Sinisalolla on takana – ja aivan ilmeisesti myös edessä – loistokas ura sf-kirjoittajana. Romaania tai novellikokoelmaa on odotettu vuosikaudet ja paineita kasattu rekkalasteittain: moninkertaisen Atorox-voittajan pitäisi toki kyetä tuottamaan sellainen teos, joka a) tyydyttää fandomin ja b) vakuuttaa myös muut lukijat (mukaanluettuna kriitikot), niin että syntyy rakoa muittenkin sf-kirjoittajien päästä läpi.

Miten Sinisalo sitten vastaa odotuksiin? Hän antaa meille kertomuksen enkelistä ja peikosta. Enkeli löytää peikon pihaltaan ja vie sen kotiinsa.Enkeli on nuorehko mies, ei aivan enkeli eikä edes päivänsäde, ja peikko on vielä pentu, joka tarvitsee hoivaa. Aihepiiri ja miljöö ovat perin juurin kotimaiset ja muistuttavat kauniisti meitä muitakin kirjoittajia siitä, ettei aina ole tarpeen lähteä järveä edemmäksi kalaan.

Enkeli alkaa hiljalleen lähestyä peikon maailmaa – onko se pimeys, kauheus, maanalaisuus? – ja kerää meteriaalia, jota tarjotaan lukijalle tarinan lomassa. Näitä peikkotietouden katkelmia on irrotettu moninaisista lähteistä: sanomalehdistä, tiedejulkaisuista, kaunokirjallisuudesta. Niitten kautta peikko asettuu Suomen historiaan ja maisemaan niin jykevästi, että jos jollakulla on ollut asiasta jotain epäilyksiä ennen tätä kirjaa, niin jälkeenpäin niitä ei enää pitäisi olla. Sinisalo on jalostanut peikkotietoa mestarillisin ottein ja antaa lukijalle koko korillisen tyylillisiä makupaloja ja kiehtovia arvuutteluhetkiä (kukin arvuutelkoon itse, mitä saa arvuutella). Näitä makupaloja tarjotaan juuri sopivassa suhteessa varsinaiseen tarinaan: niitä on parahultainen määrä ja ne täyttävät tarinan aukkoja luontevasti. Toisaalta ne heittävät uusia kysymyksiä ja potkivat lukijaa kriittisyyteen – "faktojakin" täytyy alituiseen epäillä.

Enkeli liikkuu aktiivisesti tamperelaisissa homopiireissä. Onko homous nyt sitten jotenkin rinnastettavissa peikkouteen; peittoaako sama tiedonpuutteen, epäluulon, harhakäsitysten ja pelon verkko kumpaakin ryhmää? Ovatko ne kummatkin saatanasta, vai päästäänkö tätäkin kautta yhteen romaanin peruskysymyksistä: mikä lopulta on pimeää ja mikä on valoa? Ja kuka tässä asiassa kulloinkin on tuomarina?

Ylenmääräisestä poleemisuudesta Sinisaloa ei kuitenkaan voida syyttää. Voima on häikäisevissä kielikuvissa ja tarkkaan piirretyissä visioissa. Sellaisissa kuin vaikka peikon ulkoinen olemus ja liikkeet tai farkkumainoksen kuva. Voima on henkilöissä ja juonessa, joka kulkee kohtauksesta toiseen niin kuin Pasi Jääskeläisen unijuna. Ja kukapa hyppäisi ulos kulkevasta junasta. Kohtaukset esitetään vuoroin Enkelin, vuoroin jonkun muun henkilön äänellä, mikä omalta osaltaan tietysti vahvistaa henkilökuvia. Toisaalta sitä kautta selviää tehokkaimmin myös se, miten ja minkälaiseksi Enkelin ja peikon suhde kehkeytyy.

Kysymykset ja pohdinnat ovat raiteet, joitten varrelle voi palata kävellen - jos haluaa - sitten, kun juna on saapunut asemalle. Esimerkiksi romaanin nimeä voi siinä vaiheessa katsoa uusin silmin.

Joka tapauksessa Ennen päivänlaskua ei voi on niitä kirjoja, joihin tietää tarttuvansa vielä uudestaan. Se onnistuu vetoamaan niin monella tavalla, että mieleen jää monta merkkiä; omaperäisyytensä vuoksi siitä tulee osa lukijan omaa psykohistoriaa niin kuin poikkeuksellisen vahvoista elämyksistä tapaa tulla.

* * *

Seuraava laatikko on suora linja arvostelijalle.
   

edellinen etusivu arvostelut KK-files seuraava