edellinen etusivu arvostelut KK-files seuraava

 

Jack Vance:
Ihmisen paluu

Arvostelu: Marko Ikäheimo


ISBN: 9542-5211-03-7
Suomentanut Matti Rosvall
Toimittanut Markku Sadelehto
Portti-kirjat 1999
255 sivua, pehmeäkantinen

Tampereen Science Fiction seura aloitti uuden kirjasarjansa julkaisemalla scifin suurmestarin, Jack Vancen kasan novelleja yksissä kansissa. Mukakiireitteni vuoksi ehdin lukea sen vasta nyt, mutta tämän luokan tapaus ansaisee esittelynsä, vaikka sitten vähän jälkijunassa.

Viiden ruokalajin kestitys Kirja sisältää viisi novellia vuosilta 1951-67. Ensimmäinen tarina, Galaksin aivot (Brain of the Galaxy) alkaa päähenkilön löytäessään itsensä ilkialastomana Bostonilaisilta kutsuilta 1900-luvulta. Tämän jälkeen hän joutuu toinen toisensa jälkeen yhä merkillisempiin kokeisiin. Mistä loppujen lopuksi on oikein kyse?

Klikkaamalla saat isomman kuvan. Kuunkoi (The Moon Moth, 1961) esittelee Edwer Thissellin, ihmisten imperiumin keskushallinnon edustajan Sirenen planeetalla. Tehtävä ei ole mitenkään erityisen helppo: sireneläiset käyttävät koko ajan naamoita, jotka kuvastavat kantajansa statusta ja mielentilaa. Lisäksi planeetan he kommunikoivat ainoastaan laululla, jota säestetään kulloiseenkin tilanteeseen kuuluvalla rituaalisoittimella. Kaikkea säätelee äärimmäisen pikkutarkka strakh-järjestelmä, jonka rikkomisesta seuraa parhaasa tapauksessa kasvojen menetys, pahimmassa hengen. Vasta vähän aikaa Sirenellä ollut Thissell määrätään vangitsemaan planeetalle saapuva pahamaineinen murhaaja, Haxo Angmark. Mutta miten tunnistaa paikalliset tavat Thisselliä paremmin tunteva pahantekijä, kun kaikilla on naamiot kasvoillaan?

Kirjan keskimmäinen tarina, Kaita maa (The Narrow Land. 1967) kertoo omituisessa muukalaismaailmassa asustavan Ernin tarinan kuoriutumisesta oman elämän tarkoituksen löytymiseen asti. Ernin lajitorverit kutsuvat itseään ihmisiksi, mutta sitä he eivät ole, ainakaan meidän mittapuillamme.

Kirjan niminovelli, Ihmisen paluu (The Men Return, 1957) on lyhyehkö tarina Maapallosta, jossa syyn ja seurauksen laki ei enää päde. Järjettömäksi muuttuneessa ympäristössä kivet saattavat sulaa kuin jää ja ilma kovettua varoittamatta. Ihmiskunnasta vain mielipuolet voivat sopeutua tällaiseen maailmaan viimeisten normaalien taistellessa olemassaolostaan.

Ihmisen paluun viimeinen ja pisin tarina, Viimeinen linna (The Last Castle, 1966) pudottaa lukijan keskelle tulevaisuuden feodaaliyhteiskunnan valtiaiden kamppailua olemassaolostaan. Heidän muukalaispalvelijansa mekit ovat jostakin syystä päättäneet surmata isäntänsä. Tilanteen tekee lievästi hankalaksi se, että mekit huolehtivat ennen kapinaansa henkisimpiin harrastuksiin keskittyneiden vallasherrojen aseistuksen ja tekniikan ylläpidosta. Viimeisestä jäljelle jääneestä linnasta tilannetta lähtee selvittämään nuori klaanipäällikkö Xanten. Matkoillaan linnan ulkopuolelle hän tutustuu viimeisiin vapaisiin ihmisiin. Samalla hän huomaa, että loppujen lopuksi ylenmääräisiin rituaaleihin ja järjettömään omaisuudenpalvontaan sortuneet linnanherrat eivät ole sen inhimillisempiä kuin heitä vastaan kääntyneet mekitkään.

Mestarin työtä Vance on parhaimmillaan pohtiessaan ihmisyyden ongelmia sen joutuessa uusiin tilanteisiin ja kohdatessa äärimmäistä erilaisuutta. Siksipä kirjan kaksi pisintä novellia, Kuunkoi ja Viimeinen linna ovat ehdottomasti sen parasta antia. Kuunkoin ihmisten monimutkaiset rituaalijärjestelmät ovat verrattomasti monien keveämpien scifikirjoittajien muukalaisten yhteiskuntia oudompia. Viimeinen linna puolestaan esittää verrattoman havainnollisesti sen, miten yletön mammonan ja omaisuuden palvonta saattaa vieraannuttaa meidät todellisesta inhimillisyydestä.

Kirjan lyhyemmät tarinat ovat sitten vähän heikompia. Galaksin aivot ja Ihmisen paluu vielä toimivat korkean sense of wonder -pitoisuutensa kannattamina. Erikoisesti jälkimmäisen ympäristö on eräs omituisimmista scifissä kohtaamistani. Kaita maa kärsii hieman päähenkilönsä liiallisesta vieraudesta, lukija ei saa häneen oikein yhteyttä.

Vance on tyylin mestari ja kielenkäytön suurvisiiri. Hänen kielessään on ominaista nimistö, joka erityisesti englantia äidinkielenään puhuvalle tuntuu samalla kertaa tutulta ja vieraalta. Lisäksi Vance viljelee sanoja, jota ei enää nykykielessä yleisesti käytetä. Onneksi Ihmisen paluun suomentajakaan ei ole aivan kevyimmästä päästä. Aikoinaan toista kielenkäytön mestaria, Gordwainer Smithiä, kääntänyt Matti Rosvall onnistuu vähintäänkin hyvin välittämään Vancen kielen monivivahteisuuden suomeen säilyttäen samalla alkutekstin vetävyyden. Ja se ei ole mitenkään vähäinen suoritus.

Naristuani vuosia hyvän käännöscifin vähyydestä Suomessa on vähän noloa etsiä valituksen aiheita, kun joku viimeinkin ryhtyy jotakin tekemään. Kuitenkin ihan pikkuriikkinen miinus pitää antaa kirjan taitosta. Marginaalit ovat paikoin jääneet hieman kapeiksi, ja muutenkin ladonnasta jää pikkuisen halpa maku. Toisaalta oikoluku on moitteetonta, mikä ei aina ole nykyään aivan itsestään selvyys.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja (ja Portti-sarja yleensäkin) on enemmän kuin tervetullut lisä suomalaiseen käännösscifiin. Sarjassahan on ilmestynyt jo muitakin kirjoja, kuten Kalaksikukostakin löytyvä Ursula Le Guin -arvostelusta näemme.

* * *

Seuraava laatikko on suora linja arvostelijalle.
   

edellinen etusivu arvostelut KK-files seuraava