|
Pehmeäkantinen, 212 s. Kirjailijan esipuhe ISBN 0-345-41215-X Vakava SF-harrastus näyttää ulkopuolisen silmin melkoiselta salaseuratouhulta, eikä tätä mielikuvaa ainakaan hälvennä con-tapaamisten vähintäänkin rikas valikoima erilaisia sisäpiirihäppeningejä. Bimbos of the Death Sun sijoituu amerikkalaiseen Rubiconiin, joka laajudeltaan (ja ainakin tunnelmaltaan) on aika lähellä kotimaisia Finnconeja. Ja melko tavalla tutun oloisia tyyppejäkin siitä löytyy. |
|
Hörhöjä ja haaveilijoita |
James Owen Mega (taiteilijanimeltään Jay Omega) on siviiliammatiltaan
professori paikallisessa teknillisessä korkeakoussa. Vapaa-aikanaan hän
on kehitteli tarinan kuolevan auringon painovoima-aaltojen
vaikutuksesta ihmisten hermostoon. Yllätyksekseen hän sai juttunsa jopa
myytyä. Tosin kustantaja stilisoi kirjan otsikkoa hieman myyvempään
muotoon. Niin syntyi Bimbos of the Death Sun. Omega on tullut coniin
puoliksi vastentahtoisesti koettaakseen myydä kirjaansa (samalla hän
välttelee epätoivoisesti paljastumista).
Omegan kannustimena ja patistajana toimii hänen tyttöystävänsä, samaisessa oppilaitoksessa englantia opettava Marion Farley. Marionin hurjaan nuoruuteen kuuluu scifipiireissä hengailu, ja hän tietää vieläkin paljon fandomista. Kirjan tapahtumien pääasiallisena liikkeellepanijana toimii Appin Dungannon, conin kunniavieras. Appinin kynästä (tai tekstinkäsittelylaitteelta pikemminkin) on kotoisin supersuosittu Trantyn Runewindin seikkailuista kertova fantasiasarja. Tämän lisäksi hän on kirjailijana uraansa pettynyt sekä muuten vain yleiskusipää. Lisäksi taustalla hyörii tavanomainen seurakunta jos minkäkinlaista hiipparia jonkinlaiseen puolitähteyteen nostetuista TosiFaneista yli-innokkaisiin strategiapelaajiin saakka. |
|
"Tämähän vaikuttaa tutulta..." |
Ulkoisesti Bimbos on murhamysteeri, mutta paljon tärkeämpää siinä on
miljöö- ja henkilökuvaus. Vaikka omien sanojensa mukaan McCrumb ei tunne
kovin hyvin SF-piirejä, hän tavoittaa loistavasti conien tunnelman.
Jokainen vähänkään tähän alakulttuuriin tutustunut tunnistaa
vaivattomasti useita kävijöiden perustyyppejä. Tarkalla silmällä
piirretyt henkilöhahmot ovat usein melko säälimättömiä, mutta eivät
missään mielessä julmia. Kuvioita tuntemattomalle päähenkilölle muut
convieraat vaikuttavat aluksi toivottomilta nörteiltä, mutta lähempi
tutustuminen paljastaa omituisten tapojen takana olevan ihan
mukiinmenevää joukkoa.
Bimbos on julkaistu vuonna 1987, mutta silti se ei ole päässyt vanhentumaan. Kieltämättä tietokoneilla räpläämisestä huolimatta internetistä ei paljon puhetta ole (ja päähenkilön innoissaan selittämä yliopiston viestijärjestelmä on aika alkeellinen), mutta ihmisluonto ei vähän päälle vuosikymmenessä muutu miksikään. Kaiken lisäksi kirja on vielä hykerryttävän hauska conin erikoisuuksia ja omituisuuksia kuvatessaan. Bimbos of the Death Sun on hyvin terveellinen kirja jokaisen SF-nörtin lukea. Oman painokseni kanteen on kuvattu pilvilinna. Se muistuttaa, että mielikuvitusmaailmoissa on ihan hyvä käydä vierailulla, mutta niihin ei kannata jäädä asumaan. |