|
Monte Christon kreivin kehystarina pitäisi olla jokaiselle tuttu, mutta
kaiken varalta pitänee pari sanaa siitäkin sanoa.
Elämä tuntuu hymyilevän Edmund Dantesille. Erityisen neuvokkuuden osoituksen vuoksi merikapteenin paperit ovat tulossa huomattavasti etuajassa ja nätti morsiokin on jo katsottu valmiiksi. Dantes on kuintekin hieman liian viaton Napoleonin ensimmäisen kukistumisen ajan juonitteluihin, ja typerä virhe antaa hänen vihollisilleen mahdollisuuden iskeä. Petoksen uhrina sankarimme joutuu oikeaan helvetinkoloon, Chateau d'Ifin vankilasaarelle. Parin hieman epätodennäköisen juonenkäänteen jälkeen Dantes on vapaa, sivistynyt ja sattuman oikusta myös satumaisen rikas. Joten ei kun kostohommiin.
|
||
Supersankaritarina ennen supersankareita |
Klassinen kostotarinan olisi voinut varsin tehokkaasti vesittää
nykyään niin muodikas itseironisen puolikomediallinen
käsittelytapa. Luojan kiitos, sellaiseen ilveilyyn ei tässä elokuvassa
ole sorruttu. Monte Christon kreivi on yleistunnelmaltaan varsin
vakava, ja päähenkilön vankilakärsimyksiä kuvatessaan se äityy
suoranaiseen julmuuteen. Dantesin motiiveja ei todellakaan tarvitse
arvuutella.
Elokuvan päähenkilö on niin ylivoimaisen kyvykäs kaikissa tekemisissään, että häntä voisi oikeastaan pitää eräänlaisena supersankarin esiasteena. Superheerokselle niin elimellisesti kuuluva yksituumaisuus motiiveissa täyttyy loistavasti: koston riivaamaan kreivin päässä ei paljon ylimääräisiä ajatuksia liikahtele. Jopa uskollinen apulainenkin löytyy ovelasta salakuljettaja Jacoposta.
|
|
Komeata on |
Ulkoisilta avuiltaan elokuva on riittävä. Chateau d'If on niin
kammottava loukku, että Dantesin selviäminen sieltä edes jotenkuten
täysissä järjenvoimissa on sopivasti elämää suurempi ihme. Myös
kreivin julkisivukseen pystyttämä fasadi on juuri niin ylenpalttisen
pröystäilevä kuin kuuluukin.
James Caviezelin roolisuorituksesta päähenkilönä ei ole pahaa sanaa sanottavana. Hän esittää varsin vakuuttavasti niin viatonta ja luottavaista Edmund Dantesia kuin koston riivaamaan Monte Christon kreiviäkin. Guy Pearce aatelisen syntyperänsä mädättämänä parhaana ystävänä tekee tuttuun tapaansa vakuuttavaa työtä, ja tarjoaa oivan vastavoiman kostonhimoiselle kreiville. Dagmara Dominczyk Dantesin entisenä rakastettuna on kovasti nätti, mutta sössöttää vuorosanansa ärsyttävästi.
Nyt kun Guy Peace tuli mainittua, pitää ihan ääneen ihmetellä muunmuassa Tv-maailmaan arvosteluja kirjoittavan Antti Lindqvistin ajatuksenjuoksua. Hänen mukaansa Pearce on nimittäin köyhän miehen Brad Pitt. Täysin käsittämätön mielipide.
|
|
|
Kaiken kaikkiaan Monte Christon kreivi on vakavamielisessä
lähestymistavassaan harvinaista herkkua niille, jota teiniyleisöä
kosiskelevat lapsellisuudet eivät jaksa kiinnostaa. Suuria tunteita
riittää oikein mukavasti yhden elokuvan tarpeisiin, ja lopun
välienselvittelykin on mahtava vastakohtien yhteentörmäys.
Ainoa valituksen aihe minulla on lopun miekkataistelu, joka on valitettavasti osittain pilattu samalla levottomalla kuvanopeuksilla kikkailuilla joka ärsytti jo Gladiaattorissa. Miekkailusta jotakin ymmärtävä lähteeni epäili kikan antavan vähemmän miekkamiehen elkeitä taitaville näyttelijöille mahdollisuuden näyttäviin liikkeisiin. Silti lopputuolos on nykiivä ja levoton. |