Eoin Colfer:
Artemis Fowl - Ikuisuuskoodi
(2003)

13-vuotiaan Artemiksen isä toipuu parhaillaan hyvää vauhtia Venäjän seikkailustaan ja on pian palaamassa kotiin Irlantiin, missä koko Fowlin kriminaaliperhe tulee aloittamaan uuden elämän visusti kaidalla polulla. Artemis puolestaan aikoo ensin hoitaa kotiin vielä yhden sievoisen kultalastin hyödyntäen arveluttavalla tavalla haltuunsa päätynyttä keijuteknologiaa. Tällä kertaa asiat vain eivät suju aivan lapsineron laskelmien mukaan. Uskollinen Butler ammutaan, ja vaarallinen kappale hybriditeknologiaa päätyy ovelan ja häikäilemättömän gangsteriliikemiehen käsiin. Tilanne uhkaa vakavasti myös maanalaista väkeä, ja niinpä vanhat tutut menninkäiskomisario Holly Short ja nörttikentauri Foaly ovat hyvinkin halukkaita auttamaan Artemista korjaamaan virheensä - kovaan hintaan.

Artemis Fowl-sarja on vähän kuin Ian Flemingin ja Terry Pratchettin irlantilaisversioiden yhdessä kirjoittamaa fantasiaa varhaisnuorisolle. Suunnattoman omaperäistä jälkeä näin ei synny, mutta teksti on eittämättä mukaansatempaavaa ja paikoin hyvinkin mehukasta. Kolmanteen osaansa ehtineessä sarjassa ei toistaiseksi näy mitään merkkejä tiettyyn muottiin jumiutumisesta, sillä tarinoiden rakenne ja asetelmat muuttuvat kaiken aikaa, ja jos Ikuisuuskoodista sitä paitsi mitään voi päätellä, taru teini-ikäisestä keijukansan kiusankappaleesta on hädin tuskin vielä alkanutkaan. Optimisti alkaa jo epäillä, että kirjoittajalla on takataskussaan ihan kunnon pitkä juonikaari!

Heikkoutensakin sarjalla kyllä on. Colferin ehdoton valtti, irlantilainen mytologia, on ensimmäisen kirjan jälkeen valitettavasti saanut tyytyä hyvin pieneen rooliin. Artemis on suorastaan ylenpalttisen pätevä, tyylitietoinen ja kylmäverinen pikku supertietokone 13-vuotiaan pojan asussa, ja vaikka hän hetkittäin käyttäytyy lähestulkoon inhimillisten ja lainkuuliaisten ikätoveriensa tavoin, kokonaisuus ei oikein vakuuta. Colferilla on myös taipumusta kliinisyyteen, mikä - yhdessä tavallista aikuisempien aiheiden kanssa - varmaan tarjoaa lässytykseen väsyneille nuorille lukijoille tietyllä tavalla mukavaa vaihtelua mutta ei oikein tyydytä todella taidokkaaseen ja elävään kerrontaan tottunutta. Ajankohtaisten globaalien ongelmien kommentointi on sekin kaksipiippuinen juttu. Mikäs siinä on kantaa ottaessa, mutta asiantuntemattomuus tuppaa kyllä paistamaan läpi.

Ikuisuuskoodin juonenkuljetukseen on ikävä kyllä eksynyt muutama selvä logiikkakatkos ja joitakin kertakaikkisia typeryyksiä. Tuntien muunmuassa oman kuuttakymppiä lähestyvän isäni ja 85-vuotiaan, joka talvi satoja kilometrejä hiihtävän isoisäni, en kovin herkästi niele 55-vuotiasta joka muka on niin päällepäin kuin fysiikaltaankin raihnainen vanhus. Suomalaista lukijaa pännii myös helposti se seikka, että Colfer on sijoittanut isä-Fowlin sairaalahoidon Helsinkiin, mutta tekstiin olisi yhtä hyvin voinut liimata pääkaupunkimme nimen päälle Tukholman tai sen puoleen vaikka Singaporen.

Artemis Fowlit eivät markkinoinnistaan huolimatta ole ollenkaan pelkkiä lastenkirjoja. Niistä ei tosin ole vakavasti otettavaksi vaihtoehdoksi esimerkiksi Pottereille, mutta jos Colfer vain viitsii jatkossa käyttää niiden kirjoittamiseen hieman enemmän aikaa ja aivokapasiteettia kuin tällä kertaa, sarjaa voi edelleen suositella aikuisillekin vauhdikkaana, mukavan söpöilemättömänä tekno- ja toimintafantasiana.