Kun Viimeisen yksisarvisen ominaispiirteitä rupeaa pohtimaan ja asettelemaan arvojärjestykseen, niin ensimmäiseksi nousee mieleen kieli. Enpä ole tavannut kovin monta kirjailijaa, joka Beaglen tavoin hallitsisi lyyrisen maalailun sortumatta kliseisiin tai (tahattomiin) koomisuuksiin. Kielikuvaa pukkaa jatkuvalla syötöllä, ja lukija joutuu alituiseen läähättämään: "Miten se keksii? Miten se osaa?" (Vain muutamina harvoina hetkinä tulee kysyttyä: "Miksei se hetkeksi hellitä ja sano suorasukaisemmin?") Lauserytmikin on omanlaisensa ja yksi niistä piirteistä, jotka luovat vanhahtavan ja runollisen vaikutelman. 

Tulee kylmä hiki otsalle, kun hetkenkin miettii sitä, millä tavoin huono kääntäjä olisi voinut tuhria näin omaperäisen sanonnan. Leena Peltosella on onneksi laaja sanavarasto ja kosolti nyanssien tajua niin, että jopa laulut ja runot välittyvät ilman kummempia ähräyksiä. 

Itse tarina on sekä perinteinen että moderni; se on kaavaltaan selkeä ja tuttu, mutta silti myös yllättävä ja tuore. No. Helinä Sanahelinä koettaa selventää: Alkukuvassa meillä on yksisarvinen, joka saa tietää lajitovereittensa kadonneen maailmasta. Se sitten tietenkin lähtee selvittämään asiaa ja pelastamaan, mitä pelastettavissa on. Matkaansa yksisarvinen saa jokusen ihmisen, jotka pitemmän päälle osoittavat kykenevyytensä, vaikka alkuun vaikuttavat toivottomilta ressukoilta. Tämän kaiken lukija saattaa arvata – onhan hän tottunut siihen, että legendat toteutuvat. Tämä kuvio ei kuitenkaan sisällä kuin rangan siitä, mitä päähenkilöihin liittyy ja tapahtumiin sisältyy. Erityisen satuttavaa on se, miten kaikki ihmiset näyttäytyvät jotenkin vaivaisina yksisarvisen rinnalla; se kun on niin paljon kauniimpi ja ylevämpi. Sankartyötkin joutuvat koomiseen valoon: 

"…olen ajat sitten seonnut laskuissani kaikista niistä noidista okametsiköissä, jättiläisistä, neidoksi naamioituneista demoneista, lasivuorista, kohtalokkaista arvoituksista ja hirvittävistä tehtävistä, taikaomenoista, -sormuksista, -lampuista, -juomista, -miekoista, -viitoista, -saappaista, -kaulakoruista ja -yömyssyistä. Puhumattakaan siivekkäistä hevosista, basiliskeista ja merikäärmeistä ja kaikesta muusta karjasta." 

Kerronta ei siis ollenkaan ole vailla myöskään huumoria, vaikka formaatti tuntuisikin puoltavan jonkinlaista totisuutta ja vakavamielisyyttä. 

Ikiaikaiset symbolit niin kuin itse yksisarvinen tai unenomainen jättiläishärkä (vrt. Minotauros) herkeävät kovin eläviksi: lukija ikään kuin ymmärtää niiden merkityksen sisältä ja alusta päin. Beagle antaa aitiopaikan myyttien maailmaan. Viimeistä yksisarvista rupeaa lukemaan satuna, mutta nopeasti sen huomaa olevan vielä enemmän kuin kelpo tarina. Viimeinen yksisarvinen on pieni ihme.