etusivu    KK-files  seuraava

Robin Hobb: Salamurhaajan oppipoika – Näkijän taru 1
(Otava 1996, 447 s.)

Suomentanut Sauli Santikko

Esittely: Sari Peltoniemi


Olemme päätoimittaja Ikäheimon kanssa käyneet sähköpostitse laajoja ja syväluotaavia kirjallisuuskeskusteluja, joissa olen oppinut paljon scifistä ja fantasiasta. Marko on mm. opastanut: "Elä osta sellaista kirjaa, jonka kannessa on punainen lohikäärme. Sellaiset kirjat ovat yleensä huonoja." Itse olen lisäksi keksinyt, että on hyvä varoa myös niitä fantasiakirjoja, joitten sisäkannessa on kartta ja jotka ovat osia jostain Tarusta (lukuunottamatta tietysti sitä yhtä) ja jotka eivät ole Tolkienin kirjoittamia. Se vain on ikävää, että nämä ohjeet eivät ole aivan aukottomia – ja mistä sen sitten voisi arvata, että jokin kirja, jossa on kartta, taru ja lohikäärme onkin kelvokas tai jopa erinomainen?

Salamurhaajan oppipojassa ovat vain taru ja kartta, mutta kansi linnoineen ja huppupäisine miehineen vihjaa epäilyttävästi tusinafantsun suuntaan. Luultavasti hankinkin tämän kirjan lähinnä siksi, että sain sen halvalla. Ja sitten kun se oli hankittu, piti se tietenkin lukea.

Ja oi! Paistoikin tämän kerran Hobb risukasaan. Kirjan takakansi puhuu "klassisen tarinankerronnan hengestä" ja osuu – kerrankin - naulan kantaan. Toisinaan fantasiaa lukiessa käy niin, että syntyy vahva realismin illuusio. Henkilöt ovat huolella kuvattuja ja paljossa kaltaisiamme, tapahtumat vyöryvät ihan normaalin logiikan mukaisesti ja miljöötkin vaikuttavat uskottavilta. Melkein kaikki käy kuin historiallisessa romaanissa ikään ja sadun henki (ei kai tällaista ilmausta saisi käyttää; pitäisi sanoa sense of wonder) pilkahtaa esiin vain satunnaisesti. Mielestäni Hobb edustaa juuri tätä lajia, johon useimmiten näyttää myös liittyvän sellainen aikuisempi perusviritys: henkilöt tekevät asioita ja tapahtuu kaikenlaista, jota ei perheen pienimmille tavata kertoa. Juonenkuljetuskin saa uutta voimaa, kun happy end ei ole keskeinen tavoite. Lukija joutuu tosiaan jännittämään jopa päähenkilöitten vuoksi, sillä heitä koskevat samat lainalaisuudet kuin muitakin kuolevaisia. Juuri mikään muukaan ei ole ilmeistä, helppoa tai turvallista.

Hyvän ja pahan raja ei ole niin syvään viilletty kuin fantasiassa usein on. Silti kaikkein hirmuisin pahuus, oikein tosi mörköys, antaa merkkejä itsestään ja piiskaa lukijaa seuraavien osien pariin. Punalaivoissa rantojen asukkaita "ahjotaan" eli heistä tehdään tunteettomia ihmisen kuoria. Se on pahempaa kuin kuolema. Uskaltaisikohan tässä nähdä (tietenkin vain oheistuotteena) kevyttä kritiikkiä johonkin suuntaan?

Vasta kirjan luettuani sain tietää, että Hobbia on kiitetty varsinkin henkilökuvauksesta ja nimenomaan miehen mielentilojen pätevästä esittämisestä. Nuoren Fitzin elämä totisesti onkin riipaisevaa seurattavaa. Miltä tuntuukaan olla pelkkä pelinappula isompien käsissä, elää alituisessa kuolemanvaarassa ja tulla kutsutuksi pelkäksi äpäräksi? Fitz ('poika') on prinssi Uljaan hairahduksen hedelmä, joka tuodaan hoviin ("Mies vastatkoon omasta ruokostaan"). Isäänsä hän ei kohtaa, mutta muut sukulaiset suhtautuvat häneen kukin tavallaan. Varsinkin Uljaan virallinen vaimo, Mielenmaltti, osoittautuu kiintoisaksi tapaukseksi.

Romaanin pikantteja erikoisuuksia ovat esimerkiksi koirat, joitten kanssa ja kautta päähenkilö elää lapsuuttaan. Niistä Hobb kirjoittaa niin herkästi ja ymmärtävästi, että voisi olettaa hänellä olevan oma puudeli ojassa: "Ihmiset eivät osaa surra niin kuin koirat. Meidän pitäisi olla siitä kiitollisia." Toinen tämän kirjan kiehtova mauste on juuri salamurhaajan ammatti, joka sekin osoittautuu hiukan toisenlaiseksi kuin mitä äkkiseltään voisi odottaa.

Vielä pari faktaa: Robin Hobbin oikea nimi on Megan Lindholm. Näkijän tarusta on suomeksi käännetty jo kaksi seuraavaakin osaa, jotka ovat Kuninkaan salamurhaaja sekä Salamurhaajan taival.

* * *

Palautekin aina kelpaisi...
   
etusivu    KK-files  seuraava