edellinen etusivu     KK-files seuraava

Tove Jansson
Muumit ja suuri tuhotulva
Suomennos: Jaakko Anhava

Arvostelu: Riitta Niemistö


Ruotsinkielisen alkuteoksen julkaisuvuosi: 1945
Arvosteltu painos: Kovakantinen, 54 sivua
Tekijän oma kuvitus
ISBN 951-0-17619-2
WSOY:n graafiset laitokset Juva 1991

Muita muumikirjojen arvosteluja Kalaksikukossa:
Muumipeikko ja pyrstötähti
Taikurin hattu
Vaarallinen juhannus
Taikatalvi
Muumilaakson marraskuu

***

- Tiesivätkö ihmiset meistä jo silloin? kysyi Muumipeikko.
- Jotkut, vastasi hänen äitinsä. - Enimmäkseen he huomasivat meidät kylmänä tuulahduksena niskassa - yksin ollessaan.

Det var en gång...

Sotatalvena 1939 kuvataiteilija Tove Jansson halusi tehdä jotakin, millä ei olisi yhtään mitään tekemistä piirtämisen kanssa. Hän halusi kirjoittaa sadun. Sadun piti alkaa sanoilla "Olipa kerran", mutta sen ei pitänyt kertoa prinsessoista. Sen piti kertoa siitä pienestä rumasta otuksesta, joka oli ollut Tove Janssonin tunnushahmo Garm-lehden pilapiirrkoksissa.

Sodan jälkeen satu viimeisteltiin julkaistiin. Kustantajalle ei nimi Muumipeikko (Mumintroll) kelvannut ja niinpä satu julkaistiin nimellä Småtrollen och den stora översvämmingen. Tove Jansson jatkoi kirjoittamista ja aikanaan harrastus muuttui yhtä tärkeäksi työksi kuin piirtäminen.

Pitkään kääntämättä

Tove Janssonin muut muumikirjat suomennettiin, mutta tämä ihka ensimmäinen muumikirja oli pitkään kääntämättä. Sitten, vanhoilla päivillään, Tove Jansson antoi tehdä tämän japanilaisen TV-sarjan, jossa muumipeikkojen näköiset muumit seikkailevat.

Jotakin hyvää 90-luvun alun muumibuumista seurasi: kaikista muumikirjoista otettiin uudet painokset ja myös tämä ensimmäinen ja suomenkielisille lukijoille uusi muumikirja päätettiin kääntää. Nimeen ei sitten tullut pikkupeikkoja, ei muumipeikkoja, vaan muumeja. Onhan se ihan herttainen satu, lajissaan, onhan siinä monta hyvää hetkeä, mutta on kyllä ihan selvää, miksei tuota ole aiemmin suomeksi julkaistu.

Hyvin kuvitettu tarinan raakile

Muumit ja suuri tuhotulva on vielä selvemmin tarinan raakile kuin päätoimittaja Ikäheimon arvostelema Muumipeikko ja pyrstötähti. Muumipeikko, Nipsu ja Muumipeikon äiti etsivät Muumipeikon isää ja joutuvat seikkailusta toiseen niin nopeasti että lukijaa ihan hengästyttää. Tarinan rytmittäminen luvuiksi tai muiksi pienemmiksi kokonaisuuksi olisi tuota voinut auttaa.

Vannoutunutta muumifania varmasti kiinnostaa tietää, miksi pieni otus Nipsu oli jo Muumipeikon ja pyrstötähden alussa valmiiksi Muumilaaksossa huutamassa "Muistakaa, että teemme tämän teidän vastuullanne!", mikä oli Muumipeikkojen alkuperäinen suhde kaakeliuuneihin ja talonpeikkoihin, mitä oli se turmioelämä hattivattien seurassa, mistä Mumipappa ei suostu muistelmiinsa kirjoittamaan, ja miksi Muurahaisleijonaa niin vihattiin. Monet tarinanaihelmat ja sivuhenkilöt ovat myöhemmistä kirjoista tuttuja.

Parasta Muumeissa ja suuressa tuhotulvassa on hauska ja älykäs kuvitus. Muuten kirja itsessään onkin aika yhdentekevä. Tove Jansson kirjoittaa esipuheessaan, että tuossa tarinanraakileessa näkyy hänen lapsena lukemiensa kirjojen vaikutus. Niinpä niin, ensi syksynä julkaistaankin jo edesmenneen Väinö Linnan Päämäärä. Tämä on antanut ymmärtää, että esikoisen uudelleenjulkaisu vain siksi, että myöhemmistä kirjoista on niin paljon pidetty on lukijoiden pettämistä. Jotenkin näiden molempien teosten julkaiseminen rinnastuu. Lukeehan niitä silti paljon mieluummin kuin rahastusmielessä kirjoitettua kahdeksatta osaa tusinafantasiatrilogiasta.

* * *

Saako kehnoa esikoista myydä myöhempien kirjojen maineella? Pistelehän palautetta.

   
edellinen   etusivu KK-files   seuraava