edellinen   etusivu    KK-files  seuraava

Ruohometsän kansa -elokuva

Esittely: Riitta Niemistö

IMDB:n sivu elokuvasta.


Muita aiheeseen liittyviä sivuja Kalaksikukossa:
Kanikirjan arvostelu
Retki Watershipin vuorelle

Ensin oli kirja

Maailmalla Ruohometsän kansan fanit jakaantuvat kahteen ryhmään: niihin, jotka ovat ensiksi ihastuneet kanikirjaan ja niihin joille kanielokuva on se juttu. Minä luin kanikirjan ensi kerran joskus 80-luvun alkupuolella ja alkuteoksen kannesta luin kirjasta myös elokuvan tehdyn (itseasissa kirjan kantena oli elokuvajuliste). Suomessa elokuvaa ei ole esitetty tv:ssä ennen kuin vasta ihan viime vuosina: kolmisen vuotta sitten dupattuna ja sen jälkeen kahdesti alkuperäisillä äänillä.

Kanielokuvassa kirjan tapahtumia on luonnollisesti suoraviivaistettu ja välillä kanikirjansa hyvin lukenut melkein hengästyy. Kanielokuva silti onnistuu kahdessa asiassa: se toimii itsenäisesti ja siihen on kirjan tunnelma onnistuttu vangitsemaan. Kohtaus, jossa Watershipiltä näkyy koko maailma, on yksi elokuvan sykähdyttävimmistä hetkistä. Maisemat kuvataan kaniperspektiivistä, ympärillä kuuluu koko ajan ääniä ja musiikki tukee hyvin kuvaa. Kanielokuvaan kuuluu myös se pakollinen laulunumero, jonka aikana piirtäjät pääsevät irrottelemaan. Minä en tuosta pahemmin perusta, mutta sanovat sen olleen monelle mieliinjäävin yksittäinen kohtaus: Viikan epätoivo koskettaa.

Kehaar on Kehaar on Kehaar

Kuvaa klikkaamalla saat isomman nähtäväksesi

Kanielokuvassa kaniinit on kuvattu niin luonnonmukaisesti, että ne eivät kovin hyvin erotu toisistaan, eivät ulkonäöltään eivätkä luonteiltaan. Pähkinästä on tehty nopeaälyisempi kuin tämä kirjassa on: Enbornea ylitettäessä hän on johtaja eikä ihan hukassa Viikan ja Isopään tajutessa, mitä Vatukalla on mielessä. Efrafa on totisesti kuvattu karmaisevaksi paikaksi ja Kenraali Ratamo on vielä synkeämpi ilmestys kuin mielikuvitukseni on konsaan antanut myöten. Mieleenjäävin hahmo kanielokuvassa on kuitenkin naurulokki Kehaar.

Kun ensi kerran kanielokuvan näin, ajattelin, että Kehaarista on tehty täysi pelle täydellisine laskeutumisineen. Mutta ei, itseasiassa Kehaarissa on täysin erilaisen lajin vierautta ja naurulokkien rähinää. Kommunikaatiovaikeuksia tulee, no tottakai, mutta ei hauskuus ole tyhmyyttä. Ja kun Kehaar saa siivet alleen, niin sitten se on menoa se.

Ei mitään söpöilyä

klikkaamalla saat suuremman kuvan

Kanielokuvasta piti tulla aikuisten elokuva. Tekijät tekivät parhaansa saadakseen elokuvalle ikärajan ja sitä mainostettiin isoilla synkillä julisteilla mustasta kaniinista. Kaniinit onkin kuvattu varsin realistisesti ja hengestään pääsee moni kani, useampi kuin kanikirjassa. Sille nyt ei mitään voi, että kaniinit kuitenkin ovat nimenomaa kaniineja, ja ikäraja jäi saamatta. Onhan se lapsille hyvä opettaa jo pienestä pitäen, että luonnossa eläimet syövät toisiaan.

Kanielokuvaa voisi pitää hätähuutona luonnon puolesta, mutta ei se sitä ole. Ennemminkin se on tarina nokkeluudesta ja ystävyydestä sekä tietenkin rakkaudesta Englannin maaseutuun. Kanikirja kertoo paljon ryhmädynamiikasta ja johtajuudesta: kanielokuvassa keskeisempää on seikkailu. Tarina alkaa kertomuksella siitä, kuin El'ahrairah siunattiin, myyttinen maailma on jatkuvasti läsnä kunnes maailmat lopulta kohtaavat.

* * *

Kirja, elokuva vai molemmat? Pistelehän palautetta.

   
edellinen   etusivu    KK-files  seuraava