edellinen   etusivu    KK-files  seuraava

Astrid Lindgren:
Mio, poikani Mio

Esittely: Riitta Niemistö


Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Mio, min Mio (1955)
suomentanut Kristiina Kivivuori
kuvitus Ilon Vikland

Arvostelu kappale:
kuudes painos,
kovakantinen, 160 sivua
WSOY:n graafiset laitokset
Juva 1990

ISBN 951-0-10323-3

Hän matkaa halki päivän, yön...

Mio, poikani Mio kertoo yhdeksänvuotiaan orpopojan Juhani Ville Hämäläisen tarinan. Tämä katoaa eräänä iltana kotoaan Helsingistä, Liisankadulta. Jussin äiti on kuollut synnytykseen ja isästä ei ole tietoa, mutta kyllähän se tiedetään, millainen renttu se mies on ollut. Ainakin Jussi on tuon kuullut aivan liian usein. Jussin paras kaveri Pena saa heitellä vaatteita sikin sokin, hänen isänsä juttelee hänen kanssaan ja vetää keittiön oveen viivoja merkiksi, kuinka paljon Pena on kasvanut, ja muuta sellaista. Sellaisesta kodista Jussi haaveilee.

Hengen pelastaminen pullosta toteuttaa Jussin haaveet. Hän kuulee isänsä kuninkaan jo häntä yhdeksän vuotta etsineen ja kaivanneen. Ja Jussi matkaa halki päivän, yön Kaukaisuuden Maahan, missä hänen isänsä kuningas häntä kaivaten odottaa. Eikä hänen nimensä ole Jussi. "Mio, poikani Mio", sanoo kuningas ja sulkee poikansa syliinsä.

Onpas ällöä!

Kaltaiselleni onnellisen lapsuuden eläneelle aikuiselle Mio, poikani Mio on melkein liian makeata luettavaa. Mion tuntuu käyvän niin mahdottoman hyvin. Löytyy ystävä Jum-Jum, joka on melkein niin kuin Pena, mutta vieläkin herttaisempi, sellainen, jonka kanssa ei voi tapella. Mio saa valkoisen, kultaharjaisen ratsun Miramiksen, joka on vähän niin kuin panimon vanha kuormahevonen Kalle Puntti, mutta nuori ja reipas. Linnan ruusutarhassa on kauniimpaa ja vielä enemmän piilopaikkoja kuin Kaisaniemen puistossa. Ja, ennen kaikkeam Miolla on rakastava isä, joka ei tunnu suuttuvan mistään, toisin kuin Kosti-setä ja Eedla-täti.

Toisaalta Mio, poikani Mio on laiminlyödyn lapsen fantasia, kertomus siitä, miten asioiden pitäisi olla. On helppo uskoa, monen lapsen Mioon samastuneen ja kaivanneen Kaukaisuuden Maahan. Eikä Kaukaisuuden maassa ole kaikki kuitenkaan täydellistä. Surulintu laulaa linnan puistossa varastetuista lapsista.

Ja pelottavaa!

Mioa lukiessani olen kokenut ehkä pahimmat kauhunhetket, mitä mitään lukiessani olen kokenut, kun Mio kohtaa pelottavan ritari Kaamon. Tarina sinällään on perinteinen hyvän ja valitun taistelu pahaa vastaan, mutta kun sen kertoo viaton yhdeksänvuotias poika, niin vaara tuntuu kaksin verroin kauheammalta.

Mio, poikani Mio on siinä mielessä erikoinen kirja Astrid Lindgrenin kirjoittamaksi, että se ei ole ollenkaan hauska. Tarinan vire on surumielinen ja tarinan hahmot yksiulotteisia, mikä johtuu näkökulman valinnasta. Oikeastaan vain ajatus isästä kuninkaasta, joka piirtelee viivoja keittiönoveen kirvoittaa kevyen myötätuntoisen hymyn.

Mio, poikani Mio on Astrid Lindgrenin kirjoittama ja oikeastaan jo se riittää tekemään kirjasta klassikon, varsinkin ruotsalaisille. Ei se Pepille, Eemelille tai Ronjalle vedä vertoja enkä ryhdy spekuloimaan, miten se nykylapsiin vetoaa. Sitä ei myöskään Lindgrenin toisen fantasiakirjan Veljeni, leijonamielen tapaan anneta esimerkkinä vaikean aiheen käsittelystä. Luulen sen silti aina lukijansa löytävän. Niin paljon maailmassa on edelleen haaveilevia laiminlyötyjä lapsia sekä lapsia, jotka tykkäävät pelottavanjännittävistä seikkailuista.

* * *

Tykkäätkö? Pistelehän palautetta.
   
edellinen   etusivu    KK-files  seuraava