edellinen   etusivu    KK-files  seuraava

Neljä kirjaa neljästä muskettisoturista

Esittely: Paula Jantunen


Alexandre Dumas vanhemman (1802-70), romantiikan ajan kirjallisuuden henkilöitymän, tuotannosta tunnettaneen parhaiten ultraromanttiset seikkailuromaanit Monte Criston kreivi ja Kolme muskettisoturia. Dumas kirjoitti kuitenkin myös valtavan paljon muuta, mukaan lukien tuhansien sivujen edestä jatkoa muskettisoturien taruun. Rautanaamio-elokuvan viimeisimmän televisioesityksen jälkeen päätin tarttua härkää sarvista ja lukea läpi koko tämän saagan.

Käyn artikkelissani yleisellä tasolla läpi kaikkien neljän kirjan juonet täysin subjektiivisten sivuhuomautusten säestyksellä, luon pikakatsauksen muiden kuin Dumasin kirjoittamiin muskettisoturiromaaneihin, kommentoin vielä neljää filmatisointia ja annan lopuksi muutaman lukijaa mahdollisesti kiinnostavan internetosoitteen.

Kolme muskettisoturia

Sarjan aloitusosa on muskettisoturiromaaneista varmasti luetuin. Mitä loogisimmin KM esittelee ensimmäisenä kotoaan Gascognesta Pariisiin onneaan etsimään lähetetyn d'Artagnanin, sen neljännen muskettisoturin, joka muutenkin käy sarjan päähenkilöstä. Tuota pikaa kohdataan kuitenkin myös ne varsinaiset eli Athos, Porthos ja Aramis, kolme nuorta Ranskan kuninkaan muskettisoturia joilla ei päätä palele. Tapa jolla vieläkin nuorempi ja huimapäisempi d'Artagnan heihin tutustuu on sen verran unohtumaton, ettei yksikään tuntemani elokuvaversio ole jättänyt sitä käyttämättä. (Lue itse, jos kerran sivistyksessäsi vielä ammottaa tuollainen aukko.)

KM:n historiallinen kehys on Ludvig kolmannentoista, tämän kuningattaren Anna Itävaltalaisen (joka muuten oli espanjalainen) ja ennen kaikkea kardinaali Richelieun aika. Yhteen lyöttäytyneet muskettisoturit edesauttavat onnettoman kuningattaren romanssia Buckinghamin herttuan kanssa ja suojelevat toisiaan Richelieun vaaralliselta ja kostonhimoiselta kätyriltä Myladyltä. Siinä sivussa toverukset kärsivät kroonisesta rahapulasta, josta kuitenkin aina jollakin keinolla selvitään, juoksevat kukin tahollaan naisten perässä - paitsi tietenkin traumatisoitunut Athos - sekä juopottelevat rankanpuoleisesti, ratsastavat hengiltä erinäisiä hevosia ja kunnostautuvat miekkamiehinä sekä lukuisissa laittomissa kaksintaisteluissa että sotatantereella La Rochellen piirityksessä.

Monessakin mielessä KM on Dumasin muskettisoturiromaaneista paras, se aito ja alkuperäinen. Vaikka hiukan hajanainen, tarina on kuitenkin alusta loppuun erittäin vauhdikas ja viihdyttävä. Suvantovaiheet ovat lyhyitä ja mielenkiinto säilyy. Kardinaali Richelieu on ainakin paperilla kertakaikkisen mainio hahmo, eikä hyytävässä Myladyssäkään ole valittamista. KM:ssa ovat myös päähenkilöt värikkäimmillään - ja moraali löyhimmillään. Ilmeisesti Dumas itsekin piti tätä romaania paikoin hiukan uskallettuna, sillä jatko-osissa tiettyihin seikkailuihin viitataan korostetun anteeksipyytävästi.

Muskettisoturit seikkailevat jälleen

Kolmen muskettisoturin ensimmäinen jatko-osa on pituudeltaan samaa luokkaa kuin edeltäjänsäkin, eli vielä ei mammuttitauti ollut iskenyt kirjailijaan. Romaani kulkee aitodumasmaiseen tapaan myös nimillä Kaksikymmentä vuotta myöhemmin ja Myladyn poika.

Kaksi vuosikymmentä ensimmäisen kirjan tapahtumien jälkeen vanhat toverukset ovat kovin hajallaan. Vuodet ovat muokanneet yhä muskettisoturien luutnanttina lahoavasta d'Artagnanista melkeinpä opportunistikyynikon, linnanherraksi yltäneestä Porthoksesta sinisilmäisen pohatan, ja Aramiksesta, joka hurskaasta muskettisoturista on muuntunut sotaisaksi kirkonmieheksi, entistäkin salamyhkäisemmän juonittelijan. Athos puolestaan on isäksi tultuaan raitistunut ja ryhdistäytynyt lähes ällöttävän kunnolliseksi aatelismieheksi.

Ludvig XIII on kuollut ja hänen perillisensä - tuleva Aurinkokuningas - vasta pikkupoika, joten kardinaali Mazarinilla, Richelieun itaralla ja vain kohtuullisen nokkelalla seuraajalla, on toistaiseksi ohjat käsissään. Pariisin väestö alkaa suhtautua pääministeriinsä suorastaan murhaavasti, ja kardinaali lähettää d'Artagnanin värväämään vanhoja ystäviään taas palvelukseen, mutta vain paroninarvoa metsästävä Porthos lähtee mukaan. Nämä kaksi saavatkin pian huomata joutuneensa napit suoraan vastakkain poliittiseen oppositioon liittyneiden Athoksen ja Aramiksen kanssa. Herrojen välit ovat rikkoutumaisillaan, mutta Athoksen tavanomainen ylevämielinen urheus korjaa tilanteen, ja muskettisoturit tekevät kauaskantoisen päätoksen: tästedes viis veisataan politiikasta, kun ystävistä on kyse. Oih.

Maa polttaa Athoksen ja Aramiksen jalkojen alla syystä jos toisestakin, joten kutsu lähteä Englantiin suojelemaan onnetonta Kaarle I:ta tulee mitä parhaaseen aikaan. Oliver Cromwellilla on kuitenkin tukija, joka on käydä kohtalokkaaksi sekä muskettisotureille että näiden vanhalle ystävälle lordi Winterille: Myladyn poika on saanut kuulla kuinka hänen äitinsä kuoli ja janoaa nyt kostoa. Kaiken huipuksi tämä nuori mies saa Mazarinin komennuksella käskyläisikseen Englantiin d'Artagnanin ja Porthoksen, joiden menneisyyttä hän onneksi ei tunne. Muskettisotureilla on jälleen täysi työ suojellessaan toisiaan ja yrittäessään myös - täysin vastoin määräyksiä - auttaa Englannin kuningasta pakoon.

MSK käynnistyy todella hitaasti ja pitkänpiimäisesti. Moneen sataan sivuun ei tapahdu juuri muuta kuin paljastetaan Porthoksen ja Aramiksen todellinen henkilöllisyys, Athoksenhan tausta oli jo vanhastaan tiedossa. Ainakaan minä en jaksa suuresti innostua Athoksen pojan, nuoren Raoulin pikku seikkailuista, joihin kerronta välillä uinahtaa. Lopulta tarina kuitenkin pääsee vauhtiin, eikä menossa sen jälkeen ole mitään valittamista: sekä hillittömän hauskoja että ultradramaattisia jaksoja riittää viime metreille saakka.

Muskettisoturien viimeiset urotyöt

Varoitus: tämä teos on P-I-T-K-Ä. Se painettiin meillä 90-luvulla kahtena noin tuhatsivuisena tiiliskivenä, eikä teksti suinkaan ole isoa ja harvaa. Muskettisoturien viimeiset urotyöt (ah suomentajan runosuonta) kulkee myös nimillä Bragelonnen varakreivi ja Kymmenen vuotta myöhemmin. Jottei asia vain kävisi liian selväksi, ovat kustantajat eri puolella maailmaa kautta aikojen pilkkoneet tämän mammuttien mammutin kolmeen tai neljään täysin epäitsenäiseen osaan, joiden nimivalikoimana puolestaan on Kymmenen vuotta myöhemmin, Bragelonnen varakreivi, Louise de la Valliere ja hännänhuipuksi Rautanaamio. (Suomeksihan MVU on muinoin julkaistu tusinana pikku kirjasena, joiden nimet ovat sitten ihan oma lukunsa...)

Musketööriemme edellisistä kirjan arvoisista seikkailuista on siis kulunut kymmenisen vuotta. Ranskan nuori kuningas ei vieläkään ole päässyt valtaan, ja isäntänsä saamattomuuteen kyllästynyt viisikymppinen d'Artagnan ottaa lopputilin. Hän suunnittelee auttavansa Englannin laillisen kuninkaan Kaarle II:n valtaan ja korjaavansa tältä sitten kelpo palkkion, jonka turvin voi heittäytyä viettämään mukavaa siviilielämää. Pahaksi onneksi Athos parhaillaan auttaa Kaarlea omalla tahollaan, ja kaksi täysin erillistä juonta onkin vähällä tehdä toisensa tyhjiksi.

Sillä välin toisaalla Mazarin lopultakin poistuu tästä maailmasta, ja tähän asti työkseen turhautunut nuori Ludvig alkaa päättäväisesti kerätä valtionhallinnon ohjia käsiinsä. Poliittisesti niin tärkeitä raha-asioita saa ryhtyä hoitamaan Mazarinin kunnianhimoinen luottomies, mutta tämän vastapainoksi tarvitaan vanha kunnon d'Artagnan johtamaan muskettisotureita, huvitti miestä sitten tai ei. Lisäksi Ludvig taktikoi naittamalla veljensä Englannin tuoreen kuninkaan sisarelle Henrietalle.

Athoksen poika Raoul, Bragelonnen varakreivi, on nykyään urhoollinen ja hyvämaineinen nuori aatelismies joka saa jo pestin itse kuninkaan seurueeseen. Hän rakastaa yhä naapurintyttöä, Louise de la Vallierea, josta nyt tehdään madame Henrietan hovineito. Edes Athoksen epäilykset eivät estä Raoulia aikomasta naimisiin Louisensa kanssa. Ikävä kyllä.

Hovissa on tuota pikaa sähköä ilmassa, sillä keimaileva ja vallanhaluinen Henrietta hullaannuttaa itseensä miehen toisensa perään. Kuningas joutuu toimittamaan häiriköt pois hovista mutta rakastuukin sitten itse kälyynsä. Ilmapiirin käydessä sietämättömäksi on tätä suhdetta pakko hillitä. Henrietta ehdottaa Ludvigin valerakastajattareksi hovineitoaan Louisea, mutta Ludvig ei tästä oikein innostu ennen kuin hänelle selviääkin että Louise-parka palvoo maata kuninkaansa jalkojen alla. Itseriittoinen Aurinkokuningas on hetkessä myyty ja toimittaa Raoulin huitsin nevadaan eli Englantiin pois tieltä. Henrietta ei kuitenkaan tyydy kohtaloonsa vaan alkaa heitellä kapuloita rattaisiin.

D'Artagnan seuraa terävine silmineen huolestuneena tilannetta sivusta, mutta elämän ja varsinkaan hovielämän tosiasioille ei hänkään mahda mitään. Hänellä on sitä paitsi täysi työ pähkäillessään, mitä maailmassa tavallistakin salamyhkäisempi Aramis tällä kertaa mahtaa hautoa. Tuo vanha ystävä pörrää mahtavan mutta kiihtyvällä nopeudella epäsuosioon luisuvan rahaministerin ympärillä, ja hänellä on pakko olla takataskussaan jotakin - mitä?

MVU on todella pitkä ja melko masentava tarina, eikä pelkästään siksi että neljän muskettisoturin rivit harvenevat sen loppua kohti uhkaavaa tahtia. D'Artagnanin uskollisuutta Aurinkoporsaalle on ainakin minun vaikea ymmärtää - monessakin suhteessa 90-luvun Rautanaamio-filmatisointi on paljon tyydyttävämpi kuin Dumas'n tarina! Rutto saisi muutenkin periä kuninkaalliset, hovi on täynnä ilkeitä ja turhamaisia pikkusieluja, eikä juuri kukaan tunnu pätkän vertaa piittaavan omasta puolisostaan mutta sitäkin enemmän toisten omista. (Riutuvaa Raoulia tekisi kuitenkin lähinnä mieli potkaista pari kertaa kunnolla takalistoon.) Eräät hovin ilmapiiriä näköjään puhtaasti häijyyttään myrkyttävät hahmot ovat kerronnallisesti ongelmallisia. Porthos-ressu puolestaan tuntuu täysin hukanneen aivonsa sitten KM:n; ei hän tietenkään missään vaiheessa mikään ruudinkeksijä ollut, mutta alkuperäinen Porthos oli mielestäni huomattavasti mutkikkaampi kaveri. Kyllä tämän kuitenkin loppuun jaksaa lukea, ja monin paikoin teksti on yllättävänkin hauskaa ja mukaansatempaavaa.

Viimeinen muskettisoturi

Romaani kulkee myös nimillä Porthoksen poika ja Aramiksen kuolema. Yhdessä nämä otsikot jo kertovatkin oleellisen. Maailmalla liikkuu epäilyjä, mahtaako tämä heikohkotasoinen romaani todellisuudessa olla Dumas'n tuotantoa lainkaan, mutta arvon kirjailijan romaanitehtailun tuntien en olisi näihin epäilyihin ensimmäisenä yhtymässä. Me suomalaiset olemme joka tapauksessa etuoikeutettuja: esimerkiksi englanniksi kirjaa näyttää olevan vaikeasti saatavilla, ja monelle maailman musketöörifriikille teos onkin täysin tuntematon. Se kannattaa siis ehkä vaivautua lukemaan ihan vain voidakseen sanoa lukeneensa.

Tapahtumat ajoittuvat parikymmentä vuotta MVU:n jälkeen. Porthos heilasteli näköjään viime kuukausinaan maalaistytön kanssa ja suhteesta syntyi poika, Joel, joka nyt on juuriaan etsivä komea nuori jättiläinen. Jesuiittajohtaja Aramis puolestaan on ehtinyt varsin kypsään ikään, mutta vaikka jonkinmoiset tunnontuskat ja eksistentiaalinen kriisi jo vaivaavatkin, hän juonittelee yhä itselleen Ranskan hovin herruutta. Näiden kahden tien kohtaavat tiellä Pariisiin. Joel rakastuu matkan aikana kauniiseen, ylevämieliseen jne. aatelistyttö Auroreen ja tyttökin tietysti Joeliin. Juuri tästä pikku kaunokaisesta Aramis kuitenkin suunnittelee kuninkaan seuraavaa rakastajatarta ja käsikassaraansa hoviin, ja Joel, jonka taustaa Aramis ei tunne, on pahasti tiellä. Soppaan heitetään vielä (vailla suurta relevanssia) Aurinkokuninkaan entisten ja nykyisten suosikkien keskinäistä dramatiikkaa.

VM on armeliaan lyhyt, vain (!) noin 300-sivuinen kirjanen. Dumas lienee katsonut velvollisuudekseen kirjoittaa sen vastapainoksi niin kovin synkeälle MVU:lle, ja nyt rakkaustarina onkin sitten lähes sietämättömän imelä. Kirjan anti jää kaikin puolin vaatimattomaksi. Oleellisinta lienee, että muskettisotureista viimeinenkin saatetaan manan majoille.

Muskettisoturien ei-kanoniset seikkailut

Kuten arvata saattaa, kirjojen väliset pitkät aukot neljän muskettisoturin elämässä - etenkin ensimmäisen ja toisen kirjan välissä kuluneet kaksikymmentä vuotta - ovat sittemmin houkutelleet useitakin kynäilijöitä Dumasin saappaisiin. Paul Féval kirjoitti jo 1800-luvulla laajahkosti ilmeisesti lähinnä d'Artagnanin ja Cyrano de Bergeracin yhteisistä seikkailuista. Näistä on suomennettu tiiliskivet nimeltä Salaperäinen ritari ja Rautanaamion pako. Sen sijaan Roger Nimierin 50-luvulla julkaisemaa, samalle ajanjaksolle sijoittuvaa romaania D'Artagnan amoureux tai Jean-Pierre Dufreignen 90-luvulla kirjoittamia Aramiksen muistelmia (Le dernier amour d'Aramis on kuulemma paljon käytetty lyhennys kirjan todella pitkästä nimestä) ei tietojeni mukaan ole käännetty ainakaan suomeksi. Etenkin jälkimmäinen, joka Ranskassa palkittiin kirjallisuuspalkinnollakin, olisi kuulemma tutustumisen arvoinen, kun taas Févalin romaaneista ei maailmalla juuri meteliä pidetä. Itse en ole lukenut sen kummemmin Févalin suomennettuja kirjoja kuin näitä muitakaan.

Muskettisoturit valkokankaalla

Mikäli IMDb:a on uskominen, jo pelkästään Kolme muskettisoturia on filmattu muodossa tai toisessa kymmeniä kertoja aina 1900-luvun alkuvuosista lähtien. Tähän eivät siis suinkaan sisälly kaikki musketöörien tempauksista tehdyt elokuvat. Itse olen parhaan muistini mukaan nähnyt seuraavat neljä musketöörielokuvaa.

George Sidney ohjasi 1948 julkaistun värillisen filmatisoinnin Kolme muskettisoturia (The Three Musketeers), jossa nähdään mm. Gene Kelly d'Artagnanina ja Lana Turner Myladynä. Vannon nähneeni tämän joskus enkä edes kovin monta vuotta sitten, mutta harvinaisen vähän siitä mieleen jäi, joten kovin onnistuneesta versiosta ei liene kyse. Arvostelijat tuntuvat kautta linjan pitävän tätä epätasaisena tuotoksena. Musikaalitähti Kelly on kuitenkin ihan hauska nuorena miekankalistelijana.

1993 valkokankaille tuppautunut Kolme muskettisoturia (The Three Musketeers, ohjaaja Stephen Herek) on näkemistäni musketöörielokuvista ehdottomasti tyhjäpäisin. D'Artagnanina toilailee aivan liian siloiteltu Chris O'Donnell, ja tämä on vasta alkua; meno on kieltämättä perin vauhdikasta, mutta näyttelijät ovat kertakaikkisen persoonattomia ja juoni mitäänsanomattomaksi muunneltu. Richelieusta (Tim Curry) piti tehdä pahis, vaikka alkuperäinen tarina tuli pikemminkin siihen johtopäätökseen että kardinaali oli ainakin Ludvig XIII:n verrattuna erittäin hyvä tyyppi. Anna Itävaltalaisen romanssi Buckinghamin herttuan kanssa oli luonnollisestikin jätettävä pois - eihän 90-luvun amerikkalaisessa koko perheen mainstream-elokuvassa mitenkään voida mässäillä avioliiton ulkopuolisella suhteella - ja koska paha nainen on Hollywoodissa tabu, on tämän filmiversion Mylady miehisen ylivallan lähes viaton uhri, hohhoijaa. Älä edes kysy, mitä Ludvig-kuninkaasta on väännelty. Katso ja kauhistu.

Ranskassa puolestaan filmattiin noihin aikoihin Bertrand Tavernierin ohjaama D'Artagnanin tytär (La Fille de d'Artagnan, 1994). D'Artagnanin rouva Bonancieuxin kanssa (missäköhän välissä?!) saama Eloïse-tytär, nyt villi teini-ikäinen poikatyttö, kiskoo eläköityneen isänsä ystävineen taas kerran tien päälle taistoon kuninkaan ja isänmaan puolesta. Aitoranskalainen elokuva suhtautuu sekä itseensä että Dumas'n tuotantoon rennon suurpiirteisesti. Alkuperäisten musketööritarinoiden kanssa sillä ei näin ollen ole paljoakaan tekemistä; joku vain valjasti Dumas'n hahmot käyttöönsä ja päästi mielikuvituksensa valloilleen. Minusta on kuitenkin hauska välillä katsoa tällaisia aivan eri asenteella tehtyjä tulkintoja.

Musketöörielokuvien 1990-luvun buumi kulminoitui sitten Hollywoodissa Randall Wallacen Rautanaamioon (The Man in the Iron Mask, 1998), 'siihen DiCaprio-elokuvaan'. Sietää kuitenkin pitää mielessä, että varsinaisina musketööreinä kunnostautuvat Gabriel Byrne, John Malkovich, Gerard Depardieu ja Jeremy Irons, ja tälle tiukalle kaartille yksi DiCaprio on kyllä silkka suupala. Lemmenpari Raoul & Christine (eli lähes tunnistamattomaksi muovailtu Louise) on jokseenkin mitäänsanomaton, eikä Leokaan taida kaksoisroolissaan erityisesti hurmata muita kuin faneja. Kerrassaan charmikkaaseen ikään ehtineissä muskettisotureissa on kuitenkin oikeasti potkua. Ei siis ollenkaan hassumpi leffa, vaikka Dumas'n tarinaa ja hahmoja onkin tulkittu erittäin vapaasti; komea ja viihdyttävä esitys.

(Toim. huom. Tämä elokuva on arvosteltu myös Kalaksikukossa)

Muskettisoturit internetissä

FireBlade Coffeehouse: Alexandre Dumas http://www.hoboes.com/html/FireBlade/Dumas/ Nämä Dumas'n muskettisoturikirjoihin keskittyvät harrastelijasivut ovat ikävä kyllä hieman sekavat, ja pikkuvirheitäkin bongailin, mutta täältä ja muualle vievistä linkeistä löytyy kuitenkin runsaasti tietoa ja triviaa sille joka viitsii vähän penkoa. Itse asiassa näillä sivuilla voi lukea englanniksi lähes koko kirjasarjan. Sivuilla käsitellään myös mm. DiCaprio-Rautanaamion ja Dumas'n tarinan lukuisia juonellisia eroavaisuuksia sekä musketööriromaanien historiallista pohjaa.

Mme Bonancieux's Cavalier Page http://www.geocities.com/madamebonancieux/index.html Usko tai älä, d'Artagnanilla on reaalihistoriallinen vastineensa, samoin jossakin mittakaavassa Athoksella, Porthoksella ja Aramiksellakin. Näillä sivuilla kerrotaan Dumas'n nelikon esikuvista sen verran kuin heistä todellisuudessa tiedetään.

The Alexandre Dumas père Web Site http://www.cadytech.com/dumas/ Ranskan- ja englanninkielisellä sivustolla mm. Dumas'n elämänkertatietoja ja bibliografiaa sekä Dumas-foorumi.

* * *

Jos mieleen juolahti kommentteja, ne voi lähettää suoraan arvostelijalle tästä laatikosta.
   
edellinen   etusivuKK-files  seuraava