KATUOJA

Kohti parempia sarjakuvia

Arviot: 1.10.2002

Katuojassa tällä viikolla:

Katuojassa tällä viikolla silkkaa Egmontia. Viikon sisällä kioskeille on tippunut peräti kolme julkaisua, jotka siis kaikki nyt käydään läpi.

Arvioiden ulkopuolelle jää Egmontin Preacher-albumi – omistan tarinan alkuperäiskielellään, ja en siksi näe tarpeelliseksi hankkia suomenkielistä versiota. Uskon, että en ole ainoa suomalainen lukija, jolla tämä ongelma on ja siksi en uskallakaan povata lehdelle kovinkaan suurta menekkiä. Mutta vaikka olenkin jäävi arvioimaan suomennettua laitosta, täytyy silti suositella Preacheria kaikille westernien, toiminnan, buddy-leffojen ja kauhusarjakuvan ystäville.

Egmontin albumi kokoaa Preacher-lehden numerot 1-4. Garth Ennisin tarinassa laitetaan nyrjähtänyt eepos liikkelle ja esitellään sarjan erikoinen hahmogalleria. Tässä vaiheessa Preacher vielä hakee suuntaansa ja vaikka peruselementit - väkivalta, musta huumori, roisi kielenkäyttö ja yllättävät tilanteet – ovatkin jo läsnä, kasvaa sarjasta maanläheisempi ja paikoin jopa sentimentaalisempi, kuin mitä alkujaksot antavat odottaa. Steve Dillonin kuvitus on ensiluokkaista alusta asti. Kenties paras Preacher-kokonaisuus julkaistaan kaiken järjen mukaan kolmannessa Egmontin albumissa, jos siis sinne asti ikinä päästään. Kannattaa siis odotella, jos ensimmäinen numero ei vielä vakuuta.

Preacher on mainio, moderni länkkärisarjakuva, jota kelpaa suositella. Egmontin pahvikantinen formaattikin on miellyttävä ja hinnaltaankin (7,5 euroa) oikein siedettävä. Vuoden tempaus Egmontilta, sanoisin.

Mutta asiaan.

Uudessa SPIDER-MANISSA palataan taas raiteille viime kuun tribuuttitarinan jälkeen. J. M. Straczynskin tarinan alkutilanne on kutkuttava: May-täti on lopulta hoksannut ottopoikansa trikooharrastuksen, ja aikoo pistää Peterin tilille.

Helppohan tästä olisi kirjoittajan ollut keplotella pois: jos vaikkapa esimerkiksi paljastuisikin, että May-täti on klooni, joka kuolee, ja myöhemmin sanotaan nyt vaikka Vihreän Menninkäisen kaappaama oikea täti palaa, eikä enää muistakaan mitään. Hitto, se olisi ollut tyhmää.

Mutta JMS menee loppuun asti. Parinkymmenen sivun ajan May ja Peter juttelevat asiat halki. Minimalistinen toteutus toimii: ei sivujuonia, ei tappelua, vain kaksi ihmistä keskustelemassa. John Romita Jr. joutuu piirtämään melkeinpä pelkkiä puhuvia päitä, mutta saa tapansa mukaan jutun pidettyä mielenkiintoisen näköisenä.

Kun tarina on ohi, jää vain miettimään, miksi tätä ei olla tehty aikaisemmin? JMS:n tarina nostaa framille kirotun paljon potentiaalia kehittää May ja Peterin välistä dynamiikkaa – mahdollisuuksia, jotka tuntuvat nyt melkeinpä ilmeisiltä. Silti yksikään kirjoittaja ei ole ottanut tätä askelta aiemmin.

Täytyy siis nostaa Straczynkskille ja Romitalle hattua. Ja on muuten ensimmäinen lukemani Hämähäkkimiestarina, jossa mielenkiintoisin henkilö on May Parker.

Lehden toisena kertomuksena on Paul Jenkinsin kirjoittama kertomus etsivästä, joka on hänkin selvittänyt Hämähäkkimiehen salaisen henkilöllisyyden. Juttu seuraa vähän reissussa rähjääntyneen kaverin vaiheita, kun hän valmistautuu rahastamaan tiedoillaan.

Sympaattinen tarina jatkaa Jenkinsin teemaa, Hämähäkkimiehen käsittelyä Kadunmiehen näkökulmasta. Se on täysin kelvollinen, mutta jää valitettavasti varjoon, kun JMS ja Romita pudottelevat pommeja lehden alkupuolella. Kuvittaja Staz Johnsonin tyyli on myös kelvollista, vaikkakin jäykkää. Jäykkyydestä puheenollen, Johnsonilla näyttää olevan tarve piirtää tissit joka ruutuun. Imageltako mies on värvätty?

Joka tapauksessa, annetaan taas kuulua: ”Hämähäkkimies on parempi kuin miesmuistiin.”

Jos Peto ja WOLVERINE tappelis, niin kumpi voittais?

Kiinnostaako? Minua ei ainakaan, mutta kirjoittaja Frank Tieriä ilmeisesti kyllä. Siksi mutantit laitetaan lehden alussa puukkohippasille, vaikkei moinen hölmöily juuri sovikaan hahmojen normaaliin käytökseen. Vaikka myönnettäköön, Pedon vasen suora oli kyllä hauska.

Tarina aloittaa pidemmän kokonaisuuden, jossa murhasta epäilty Wolvie joutuu ojista allikoihin. Kuvittajana on sinänsä pätevä Sean Chen, jota täydentää Mark Texeira. Texin ilmeikästä piirrosta onkin taas hauska nähdä pitkästä aikaa.

Tierillä näyttää olevan tarve heittää lukijaa päin hurjia tapahtumia, vaikka niillä ei olisikaan mitään tekemistä itse tarinan kanssa. Vähän niin kuin aikaisemman tarinan psykomurhaaja, joka listi ihmisiä vain osoittaakseen lukijoille, kuinka sairaan kova jätkä hän on. Samoin tässä numerossa nähdään runsaasti tappelua ja ultraväkivaltaa, joka ei varsinaisesti johda yhtään mihinkään. Tieri esittelee Karmijan, oikein sika-mega-päheen tappokoneen, jolla on pitkä poplari ja kaikkea. Älyttömin kohtaus nähdään tarinan alkupuolella, jossa sivun verran esitellään talon täysin idioottivarmoja turvajärjestelmiä – joista sitten hyökkääjä hetimiten valssii läpi. Oho, spoileri.

Kokonaisuudessa on kuitenkin lupausta. Tarina on klassisen kaavan mukaan rakennettu keitos, jossa vastoinkäymiset kasaantuvat sankarin päälle toinen toistensa jälkeen. Taustalla pyörivä salaliitto vaikuttaa mielenkiintoiselta. Lopulta on ratkaisevaa, kuinka hyvin Tieri saa lopussa langat solmittua yhteen. Sitä odotellessa kokonaisuus on yhtä triviaalien tappeluiden sarjaa.

Jos Hulk voittais, niin kumpi tappelis?

Otetaan vaikkapa uusin MEGA-MARVEL, jossa päättyy viime vuonna näihin aikoihin alkanut Tuomari-tarina, jossa antisankarimme käy mafiaperheen kimppuun. Juttu alkaa välinäytöksen tapaisella, jossa sekä Frank Castle ja hänen vihollisensa kokoavat itseään edellisen numeron yhteenoton jäljiltä. Tämä antaa tilaa kertomuksen massiiviselle sivuhenkilökaartille. Niin ”Kostopartion” vigilantet, Frankin naapurit, epäonniset poliisit kuin mafian kätyritkin saavat ruutuaikaa. Ennis on tehnyt hyvän ratkaisun täyttämällä sarjan sivuhahmoilla, koska Tuomari ei itsessään ole kovinkaan moniulotteinen tai kiinnostava.

Hahmojen vuorovaikutus on kerrassaan viihdyttävää sekin. Mieleen tulevat loputtomalla kyttäyskeikalla viruvien poliisien leffatriviakisa ja yhä epätoivoisemmaksi käyvät puheet.

Hämmästyttävää on jälleen, kuinka ehjä tarinakokonaisuus on. Kaikilla tusinalla hahmolla on oma juonikaarensa, joka päättyy näppärästi lopussa. Ennis sitoo langat yhteen kauniisti ja tapansa mukaan hieman sentimentaalisestikin. Kun lukee tarpeeksi loputtomiin jatkuvia sarjakuvaoopperoita, oppii arvostamaan ihan toisella tavalla tarinaa, jossa on etukäteen mietitty loppu. Tarina itsessään on hauska, vaikka vähän tyhjänpäiväinen toimintasarjakuva, jossa Ennisin tavaramerkit ovat jälleen esillä. Mustaa huumoria, väkivaltaa, irvokkaita pahiksia – tiedättehän?

Kuvittajana pätee Preacherista tuttu yhteistyökumppani Steve Dillon, jonka tyly tyyli kuvaa toteavasti tarinan rujoimmatkin käänteet. Kuvakerronta juoksee ruudusta ruutuun näppärästi ja Dillon osaa ajoittaa Ennisin vitsit kirotun tarkasti.

Mielenkiintoista kyllä, lukijakirjepalstalla on julkaistu kirje, jossa ruoditaan aikaisempaa Tuomari-numeroa moraalittomana viihteenä. Virkistävää lukea tällaisiakin, vaikka kirjoittaja haukkuukin vähän väärää puuta. Ennis tekee ainakin tässä numerossa selväksi, minkälainen sankari Tuomari oikeastaan on – järjeltään nyrjähtänyt psykopaatti, joka pakkomielteisesti murhaa rikollisia, koska ei muuta enää osaa.

Ei sillä, että minä tätä lehteä lapselle antaisin, sillä ilman lähempää tutkiskelua ja rivien välistä luentaa Frank Castle voi vaikuttaa paikoin ihailtavaltakin. Aikuisille ja nuorille tämä tarina on piirretty.

Ensi viikolla Katuojassa amerikankielisiä albumeita. Vuorossa on vakoilujännäri Queen & Country: Operation Morningstar sekä Fantastic Four: 1 2 3 4, Grant Morrisonin luenta Ihmenelosista.

Ensi viikkoon, moro.

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.