KATUOJA

Roistoja ja jumalia

Arviot: 2.12.2003

Katuojassa tällä viikolla:

Tervetuloa Katuojaan. Tällä viikolla arvioidaan tuore Hämähäkkimies ja alppari Iso-Britanniasta.

Olen antanut itselleni kerrottavan, että kauhu on lajityyppinä erityisen vaikea toteutettava sarjakuvissa. Kauhu on elokuvantekijöiden leikkikenttää. Katsojan kauhistuttaminen elokuvissa on usein yhdistelmä visuaalista kiusoittelua ja kidutusta äänillä, joka lopulta huipentuu kauhunäyn läjäyttämiseen katsojan silmille. Katsoin viime viikolla Darkness-elokuvan, jossa katsojaa piinataan pimeässä vaanivilla hahmoilla, kammottavilla, vain osittain nähdyillä kuvilla ja hiljaisuudella. Olin kauhuissani tietenkin, koska olen nössö.

Sarjakuvissa ei ole ääntä ja lukija pystyy itse säätelemään tarinan etenemisvauhtia ja ikään kuin päättämään, koska pelästyy. Kauhunäytkin ovat usein osana sivua, jolloin ne harvoin yllättävät. Ainoastaan lapsena pelkäsin aidosti kauhusarjakuvia. Sarjakuva on tavallisesti älyyn tunteiden sijaan vetoava media ja siksi ei kovin soveltuvainen kauhugenreen.

Gordon Rennie ja Frazer Irving yrittävät kuitenkin, kaikesta huolimatta. NECRONAUTS on mainio sarjakuva, vaikkakaan ei kovin kauhistuttava sellainen. Sen perusidea tuo vahvasti mieleen Alan Mooren ja Kevin O'Neillin kerrassaan mainion Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liigan. Tällä kertaa kuitenkin erikoisryhmään kootaan todellisia historiallisia henkilöitä kuvitteellisten sijaan. Eletään vuotta 1926. Taikuri Harry Houdini onnistuu herättämään muinaisen pahuuden henkimatkallaan kuolleiden maailmaan. Häntä auttamaan saapuvat kirjailija H. P. Lovecraft, spiritualisti ja kirjailija Arthur Conan Doyle sekä paranormaali tutkija Charles Fort. Herrasmiehet lähtevät selvittämään okkulttista salaliittoa, joka pyrkii herättämään tuonpuoleisessa vaanivia kauhuja.

Tarina on alun perin ilmestynyt brittiläisessä 2000AD-tieteisantologialehdessä. Samasta lehdestähän ovat Suomessa tuttuja muun muassa Judge Dredd ja Nemesis the Warlock. Koska viikoittaisessa lehdessä tarina julkaistaan muutaman sivun pätkissä, on tarinan vauhti kokoelmassa kiitettävän rivakka. Rennie tiivistää taitavasti ja siirtyy juonenkäänteestä toiseen ripeän tehokkaasti. Kuvittaja Frazer Irvingin töihin en ole törmännyt aiemmin, mutta pidän näkemästäni. Hän tekee esineiden pinnoista elävän näköisiä risteilevillä suorilla viivoilla. Hänen hahmojensa varjostetut kasvot ovat dramaattisia. Mielenkiintoinen on myös Irvingin visio tuonelasta, jonka rakeisen harmaat sävyt ovat tietokoneavusteisesti luotuja.

Renniella on puolestaan taskussaan monta mielenkiintoista käännettä ja kiehtovaa fantasiaideaa lukijoille heitettäväksi. Omalla tavallaan kiehtovat myös tarinan historialliset päähenkilöt. Fortia en tunne kuin maineelta, mutta Lovecraft on hyvinkin samanlainen kun kauhutarinoidensa vastahakoiset päähenkilöt ja Doyle puolestaan muistuttaa tarinoidensa pragmaattista Watsonia. Houdini on tarinassa enemmänkin karismaattisen seikkailijan arkkityyppi, mutta hahmo toimii riittävän hyvin tarinan kontekstissa.

SUOSITUS: Necronauts ei onnistu kauhistuttamaan, mutta kun kyseessä on sarjakuva, se ei ole yllättävää. Sen sijaan Rennien ja Irvingin tarina kiehtoo mielikuvitusta ja viihdyttää mainiosti. Alan Mooren, H.P. Lovecraftin ja vanhan ajan seikkailuhenkisten tarinoiden ystävät varmasti pitävät Necronautsista. Albumia voi kysellä sarjakuvan erikoisliikkeistä.

Uusimmassa SPIDER-MANISSA nimihenkilö antaa valokeilan kahdelle vanhalle roistolle. Zeb Wellsin kirjoittama tarina pyörii Hydromiehen ja Tärisyttäjän, kahden huono-onnisen ja vähä-älyisen superkonnan ympärillä. Kovia kokeneet kehäraakit tekevät sopimuksen: vielä yksi keikka, sitten kotiin.

Tarina tekee selväksi, että Hydromies ja Tärisyttäjä ovat vähän naurettavia koheltajia, mutta ilmeisesti suomalaiset lukijat ovat toista mieltä. Toimittaja Jouko Ruokosenmäen esipuheessa kerrotaan, että Tärisyttäjä on toivotuin superkonna Venomin ja Skorpionin jälkeen.

Antakaa, kun vedän syvään henkeä, ja kirjoitan tuon uudestaan.

Toivotuin superkonna Venomin ja Skorpionin jälkeen.

Okei. Tärisyttäjän ystävät, minulla on teille uutisia. Tärisyttäjän erottaa tavallisesta kansasta se, että hänellä on hansikas, jolla hän voi ampua tärisyttäviä aaltoja. Se ei ole supervoima, se on työkalu. Minä voin ostaa iskuporakoneen, pistää vaaleanpunaiset haalarit päälleni ja mennä poraamaan R-Kioskien kassoja auki, mutta se ei tee minusta superroistoa. Se vain tekee minusta pösilön.

Hydromies on toinen esimerkki Hämähäkkimiehen surullisesti roistogalleriasta. Hän osaa muuttua vedeksi. Ensikohtaamisellaan hän hävisi, kun Hämähäkkimies kuivatti hänet sanomalehdillä. Ei, en valehtele. Hämähäkkimiehen roistot ovat oikeastaan kaikki enemmän tai vähemmän höhliä. Tyypillinen Hämähäkkimiehen vihollinen on teollisuusonnettomuuden uhri, joka vahingonkorvauksien sijaan päättää käyttää vammaansa saadakseen turpaan Hämähäkkimieheltä. Pahemminkin voisi olla: Hämähäkkimiehellä voisi olla Daredevilin roistogalleria.

Eksyn aiheesta. Joka tapauksessa, pidän superroistotarinoista. Sankari ei voi loputtomiin jatkuvassa supersankarisarjakuvassa muuttua radikaalisti, mutta roistojen kanssa tekijät voivat aina irrotella. Roisto on muutenkin lähtökohtaisesti mielenkiintoisempi hahmo, koska tämä voi olla vapaammin vajavainen ja tehdä radikaalimpia valintoja, vääriäkin. Esimerkiksi Brian Vaughanin ja Kyle Hotzin taannoinen Hood-minisarja Marvelille oli mainio superroiston alkuperätarina, jossa pikkunilkki saa supervoimat ja joutuu yllättäen päättämään, mitä tekee saamallaan "suurella voimalla". Ja nähdäänpä kyseisen tarinan sivuosassa Tärisyttäjäkin.

Wellsin tarina noudattaa toisenlaista kaavaa. Se on perinteinen "viimeinen keikka" -tarina, jossa roistot päättävät kerrankin nousta jaloilleen ja ratkaista huolensa yhdellä suurella keikalla, joka palauttaisi b-luokan rosvojen uskottavuuden. Heti kun hoksaa, mistä tarina-aihiosta on kyse, voi jo alkaa arvailla, miten se päättyy. "Viimeinen keikkahan" ei koskaan suju ongelmitta.

Wellsin käsikirjoitus on hauska. Hän saa lukija sympatiat luuseriroistojen puolelle ja tarina pysyy mielenkiintoisena, koska ei voi olla varma, miten lopussa käy: pääsevätkö roistot karkuun, miten käy keikalle? Valitettavasti Wells tyytyy ennalta-arvattavimpaan ratkaisuun ja Hämis hakkaa roistot toimittaen samalla ummehtuneen opetuksen.

Kuvittaja Francesco Herreran tyyli on perin outo. Se muistuttaa kovasti keväällä Hämähäkkimiehessä nähdyn Humberto Ramosin jälkeä, mutta on huolittelemattomampaa. Molemmat piirtäjät karrikoivat hahmoja suorastaan luonnottoman näköisiksi. Hurjasti liioitteleva tyyli ei sinällään haittaa, mutta Herraran kuvakulmat vaihtelevat toimintakohtauksissa niin rajusti, että ainakin minä putosin kärryiltä.

SUOSITUS: Wellsin käsikirjoituksessa on hauskoja ideoita ja hyvät lähtökohdat, valitettavasti vain mielikuvitukseton loppu latistaa kokonaisuuden. Herraran kuvitus sopii muuten veikeään tarinaan, mutta hänen kuvakerrontansa on vajavaista. Kyseessä on paikoin kohtalaisen huvittava tarina Hämähäkkimiehen pöhköistä vihollisista.

Ensi viikkoon, ihmiset.

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.