KATUOJA

Kohti parempia sarjakuvia

Arviot: 03.09.2002

Katuojassa tällä viikolla:

Asioita, joita opin Helsingin sarjakuvafestareilla 2002:

Kannattaa tarkistaa vaihtorahansa, kun ostaa Toni Jerrmanilta lehtiä, eurosetelit menevät nimittäin helposti sekaisin, kun käyttää tummia laseja.

Reima Mäkinen on joviaali, ja työteliäs.

Baarin nurkkapöydän konkareilta kuulee parhaat anekdootit.

Egmontin Preacher-lehden ensipainos oli sangen pieni, kokonaiset neljä kappaletta.

Rami Rautkorpi tuntee Marvelinsa.

Pekka Mannisen triviatiedon määrä on nähtävästi rajaton.

Tämän vuoden Ihmeneloset/Gen13 –spessun tarina on vohkittu Marvel-lehden numerosta 5/88, niin kuin Sirkkelin miehet minulle huomauttivat.

Kuusumun (ei ”Kuusamon”) Profeetta on mainio orkesteri, ainakin jos pitää tilu-lilusta.

Katuojalla on yleisönsä: ilmaiseksi tyrkyttämäni Katuoja-lehti hävisi jakelupöydältä kun vähän selkääni käänsin.

Huomattavasti paremman festariraportin voitte Vesa Kataiston kolumnista . Alastomilla sarjakuvafestareilla on miljoona tarinaa – tämä on yksi niistä! Nimiä on muutettu viattomien suojelemiseksi! Luettavissa on edelleen myös Rami Rautkorven tarkka kolumni Alan Mooren sarjakuvista.

Festareilta tarttui mukaani hirvittävä pinkka kotimaista sarjakuvaa, jota aletaan nyt purkamaan. Tervetuloa Sarjifestari-Helvettiin!

Sarjakuvayhdistys Asema on nuorten helsinkiläisten piirtäjien kollektiivi, joka julkaisee helposti lähestyttävää ja usein taiteellisesti kunnianhimoista sarjakuvaa. Aseman tuotoksia yhdistää tietynlainen varmuus: hapuilu ja harjoittelu on jäänyt – nyt tehdään sarjakuvaa vakaalla kädellä. Näitä tyyppejä kannattaa pitää silmällä.

VIIME VUONNA KEMISSÄ on Aseman sarjakuvareportaasi-albumi. Neljä tekijää kukin esittävät oman näkemyksensä matkasta vuoden 2001 Kemin sarjakuvapäiville.

Ville Rannan kertomus on objektiivisimman oloinen. Niin kuin Rannan Sade-jatkosarjassakin, yhdeksänruutuiset sivulayoutit kuljettavat tarinaa rytmikkäästi. Staattinen ruutujako ja hetkestä hetkeen –siirtymät mahdollistavat näppärän ajankäytön säännöstelyn. Sarjakuva kulkee melkeinpä kuin filmi ja antaa tuon mainitun objektiivisuuden vaikutelman.

Kari Sihvosen nelisivuinen katselmus säntäilee tuokiokuvasta toiseen. Muiden tekijöiden tarinat, joissa Sihvosen hahmo heittäytyy humalpäissään tilanteisiin, asettavat miehen oman sarjakuvan mielenkiintoiseen kontekstiin. Miehen omien sanojenkin mukaan jutussa raportoidaan kossupullon pohjan läpi. Sihvosen harmaan käyttö tuo kuviin kolmiulotteisuutta.

Esipuheen kirjoittanut sarjakuvaneuvos Heikki Porkola niittaa Tuisku Honkasen osuuden ”vähän nirppanokkaisena” ja ”kuukautiskipuisena”. Hevon paskat – tässä on paketin rehellisin tilitys, ja sellaisena viehättävä. Honkanen esittäytyy paljaana, pelkoineen, mokineen kaikkineen. Tunnustuksellisuus yhdistettynä etevään ajoitukseen saa jutun vitsit naurattamaan.

Paketin kruunaa Mika Lietzenin sarjisnovelli, jossa Kemin matka laajenee pohdinnaksi lapsuuden unelmien tavoittelusta. Lietzenin piirrostyyli on karikatyyrimäistä, mutta tarvittaessa tarkkaa. Hän uskaltaa hypätä välillä fantasian puolelle ja tiputtaa tarinaan juuri oikeassa suhteessa sentimentaalisuutta. Lopputulos on kaunis ja opettavainenkin.

Albumia voisi moittia hienoisesta sisäänpäinlämpiävyydestä, viitataanhan siinä toistuvasti suomalaisten sarjakuvapiirien vakiokasvoihin. Se, että sitä lukiessaan saa silti jonkilaisen kuvan Suomen sarjakuvaskenestä, on todiste albumin toimivuudesta dokumenttina. Sarjakuva on vahva ilmaisumuoto ja Viime vuonna Kemissä on mainio esite sen monikäyttöisyydestä. Mikä tärkeintä, tekijät itse vaikuttavat vakuuttuneilta sarjakuvan ilmaisuvoimasta ja tuovat intohimoaan esille. Se on tarttuvaa.

Anna Af Hällstromin minisarjakuva OXFORDIN MESSIAS on oikeastaan anekdootti sarjakuvamuodossa. Aseman mainosteksti kuvaa sitä seuraavasti: ”Harvinaisella Stradivariuksella on yllättävä osuus viikonloppulomalaisten eksistentialistisen kriisin selvittämisessä”. Paha vain, että sisältö ei avaudu ainakaan minulle tuolla tavalla. Eksistentialistinen kriisi mainitaan, mutta sitä ei juuri käsitellä, saati sitten selvitetä.

Olen lukenut lehden neljästi, mutta Oxfordin messias jää silti 24-sivuiseksi arvoitukseksi. Onko tämä Af Hällströmin eksistentialistinen jekku? Jutusta löytyy toki toimivaa symboliikkaa ja tunnelmaa, mutta luvattua kriisi-ratkaisu-juonikaarta ei löydy.

Af Hällströmin kuvitustyyli tavoittelee realismia. Leveisiin ruutuihin jaetut sivut antavat hiljaiselle loppukohtaukselle ilman ja musiikin tuntua. Oxfordin messias on toimiva tunnelmapala, mutta mainoksen ja sisällön ristiriita saa epäilemään, että olen jättänyt jotain huomiotta. Kirottua.

Tuisku Honkasen MINÄ OLEN HYVIN PITKÄ on Oxfrodin messiaan ohella toinen Aseman Pikkupulu-sarjassa ilmestynyt 24-sivuinen minisarjis.

Minäkin olen hyvin pitkä. Sarjakuva ei pettymyksekseni käsittele itselleni läheisiä aiheita, nimittäin kääpiöiden suunnittelemia autoja ja lentokoneita, vaatekauppoja, joissa myydään tuotteita vain pienoisihmisille saatikka sitten loputtomia ”pelaatsä koripalloa” –kysymyksiä. Sen sijaan lehti käsittelee pitkän naisen ongelmia parinvalinnassa.

Kuten Kemi-albumissakin, Honkanen heittää itsensä peliin. Tarina on tunnustuksellinen ja puhuttelee lukijaa suoraan. Jutussa on tarpeeksi kyynistä huumoria ja nasevia visuaalisia ideoita välttyäkseen paatokselta. Lopputulos on hauska näkökulma epätavalliseen pulmaan.

Hintojensa takia suosittelen pikkupulu-alppareita varauksella. Neljä euroa pikkulehdestä tuntuu paljolta, varsinkin, kun esimerkiksi Aseman kookkaampia Ki:ma –lehtiä saa melkein samaan hintaan.

Aseman sarjakuviin voi tutustua osoitteessa http://go.to/asema .

Strippisarjakuvaa en olekaan aikaisemmin arvioinut, joka on sinänsä puute, koska onhan strippi sarjakuvan suosituin muoto. Toisaalta strippisarjisalbumin arviointi voi olla triviaalia, sillä se koostuu pinosta lyhyitä kokonaisuuksia. Yleisellä tasolla on toki mahdollista sanoa jotain rakentavaa strippikokoelmista, ja parempi olisikin, sillä seuraavana vuorossa ovat Arktisen Banaanin suosituimmat nimikkeet.

Mikä B. VIRTASESSA on hauskaa?

B. Virtasen nimihenkilö, kumara konttoristi, on sarjakuvan pääasiallinen lukijan samastumisen kohde. Ja hänen elämänsä saa Danten Infernon vaikuttamaan lastentarhan karusellilta.

Töissä Virtasen elämää hankaloittavat pösilö esimies ja veemäinen toimistopäällikkö. Virtanen ja kohtalotoveri Jantunen tekevät kaikki työt pomojen irviessä vieressä. Kotona miestämme odottavat justiinamainen vaimo ja ilkeä teinipoika.

Sarjan stripit päättyvät tavallisesti Virtasen häviöön, jättäen samastumiskohteemme murskattuna odottamaan seuraavaa nöyryytystä. Stripit saattaisivat toimia paremmin päivittäisinä annoksina, mutta kafkamainen mylly, jossa Virtanen nöyränä möyhentyy, väsytti ainakin minut albumin mittaisena potpurina.

Toisin kuin toisessa suositussa toimistostripissä, Dilbertissä, B.Virtasen päähenkilö on avuton uhri. Dilbert on ärtynyt vastoinkäymisistään ja toisinaan ryhtyy toimiin parantaakseen tilannettaa. Virtanen sen sijaan on jo luovuttanut. Siinä missä Dilbert etäännyttää lukijan päähenkilönsä harmeista vetämällä tilanteet älyttömiin äärimmäisyyksiin, Virtanen on tyyliltään arkisempi ja siksi ahdistavampi.

Ilkka Heilän sarjakuva on joka tapauksessa Suomessa poikkeuksellisen suosittu. Kahdeksannessa albumissaan SANKARIMATKAILIJA Virtanen saa viettää aikaa työhelvetin sijasta lomahelvetissä. Heilän sarjat ovat teknisesti ansiokkaita, perinteisiä strippejä, joissa vitsi tulee odotetusti viimeisessä ruudussa.

Kenties B. Virtanen vetoaa perisuomalaisen, luterilaisen työmoraalin omaksuneisiin lukijoihin. Ehkä väsynyt konttorirotta voi naureskella nöyrälle Virtaselle: ainakaan hänelle ei mene ihan yhtä huonosti, vaikka tilanteet ovatkin tunnistettavia. Minulle B. Virtanen on kuitenkin tragedia, ei komedia – melkeinpä painajaismainen kuvaus elämästä, jossa kaikki toivo on jo heitetty.

Kuulostaako se hauskalta strippisarjakuvalta?

VIIVI JA WAGNER, Arktisen Banaanin toinen hitti, on sen sijaan aidosti hupaisa huumoristrippi.

Sarjan perusasetelmat ovat varmaankin kaikille tutut: Viivi, itsenäinen ja tiedostava nainen ja tämän kumppani Wagner, antropomorfinen sika, elävät enemmän tai vähemmän onnellisessa parisuhteessa. Paperilla peruskonsepti kuulostaa typerältä: kaikki miehet ovat sikoja; voi hellanlettas kuinka nokkelaa.

Mikään yhden vitsin ihme Juban sarjakuva ei ole. Vaikka parisuhdehuumoria sisältääkin, sarja kurottautuu pidemmälle ja käsittelee yhteiskunnallisia aiheita sekä urbaania arkielämää eri näkökulmista. Välillä se lähtee villisti raiteiltaan ja muuttuu unenomaiseksi fantasiaksi.

On sanottu, että Viivin ja Wagnerin lukijat sukupuolesta riippumatta ihastuvat sarjan ”mieheen”, Wagneriin. Tämä on ymmärrettävää, sillä hän on lapsenomainen kokija, joka syöksyy tilanteisiin, elää hetkessä. Viivi taas saa perinteisen aisaparin roolin ja joutuu mukautumaan kumppaninsa päähänpistoihin. Wagner on yksinkertainen toimija, Viivi jalat maassa pitävä reagoija. Dynamiikka on klassinen ja sitä hyödynnetään osaavasti.

Sarjan viides albumi KUUMAA HIEKKAA näyttää, miten käy kun Wagner myy sielunsa paholaiselle ja joutuu autioituneeseen Helvettiin. Erikoisessa sarjassa strippejä psyykelääkkeensä unohtanut Wagner saa paniikkikohtauksen muuttuu paperitolloksi. Tarina on mainio todiste sarjan ennakkoluulottomuudesta: missä muussa valtavirran sanomalehtisarjakuvassa otettaisiin kantaa mielenterveysongelmiin?

Juban tyyli kirjoittaa strippejä on virkistävä. Normaalin kolme-ruutua-ja-vitsi –rakenteen sijaan nähdään luontevasti soljuvia tarinoita, kolmen ruudun tuokiokuvia, joissa vitsi tulee jos on tullakseen.

Viivin ja Wagnerin maailma on absurdi ja hauska, mutta koskettaa aika ajoin terävästi todellisuutta. Nainen ja sika ovat suosionsa ansainneet.

Arktisen Banaanin webbisivut ovat reteästi osoitteessa http://www.sarjakuva.com/ .

Suuri Kurpitsa on julkaissut uudelleen albumin MYRSKY HIEKKALAATIKOSSA, kokoelman Joakim Pirisen sarjakuvia. Pirisen sarjakuvat ovat alun perin ilmestyneet 80-luvulla ja heijastelevatkin omalla tavallaan tuon ajan tuntoja.

Kahdeksankymmenluku, näin jälkikäteen ajatellen, oli hirveää aikaa. Irvokas populaarikulttuuri ja ydinsodan uhka yhdistyivät kasvavaan tietoisuuteen maailman alati huononevasti tilanteesta.

Samoin Pirisen sarjakuvat ovat synkkiä mietelmiä, joissa mustan huumorin avulla revitään auki näennäisen onnelliset perheidyllit ja paljastetaan kaupungistuneen maailman ahdistusta. Sivut on piirretty suorastaan klaustrofobisen täyteen ja musta väri hallitsee yleisilmettä entisestään synkistäen kokonaisuutta.

Pirinen on taitava kuvittaja, joka taipuu moniin tyyleihin kokoelman eri tarinoissa. Hiekkalooran Hirmut –stripit esittelevät humoristisemman Pirisen. Niissä eläinhahmot peilaavat lasten julmaa maailmaa pelkoineen kaikkineen. Rehevä ja ilkeä huumori auttaa hankalan aiheen käsittelyssä.

Tarinassa Rakkauden tulvahdus tutustutaan patologiseen parisuhteeseen. Jutun häiriintynyttä tunnelmaa lisää Pirisen valitsema outo, kubistinen tyyli. Lähimpänä realismia ovat kertomukset Tiesulku ja Veljekset. Ensimmäisessä poliisien hiljainen yö muuttuu outojen tyyppien kavalkadiksi, kun yhteensattumat johdottavat kaupungin kaikki sekopäät samaan ratsiaan. Jälkimmäisessä tamperelaiset veljekset muistelevat elettyä elämää.

Myrsky hiekkalaatikossa ei ole helppo albumi. Ahtaat ja synkät sivut ovat paikoin melkein luotaantyöntäviä ja irvokkaat tarinat eivät nekään vedä puoleensa. Pirisen sarjakuviin on työlästä päästä sisälle ja kaiken ahdistuksen takaa harvoin löytyy lukijalle helpotusta.

Vaikka onkin kenties epäreilua luonnehtia Myrskyä hiekkalaatikossa 80-lukulaiseksi sarjakuvaksi, on se raadollisempi ja rehellisempi kuin vaikka tyypilliset 90-luvun teokset, joissa sanottava peitetään postmoderniin ironiaan. Se on aito.

Muoto nousee sisältöä tärkeämmäksi Jarmo Mäkilän kovakantisessa albumissa DAYDREAMER.

En itse ole lukenut Mäkilän aikaisempaa sarjakuvaa Aavekaupunki, joten en osaa suhteuttaa Daydreameria miehen aiempaan tuotantoon. Ilmeisesti molemmissa on kyse jonkinlaisesta maalaustaiteen ja sarjakuvan fuusiosta. Albumissa maalatut ruudut kertovat tarinan, jossa taiteilijan ilta Helsinkiläisessä ravintolassa lomittuu fantasian sävyttämiin lapsuusmuistoihin. Kokonaisuus on unenomainen: kohtaukset vaihtuvat yllättäen ja epäloogiset, mutta luontevan oloiset juonenkäänteet seuraavat toisiaan. Hahmot puhuvat, mutta eivät tule ymmärretyiksi, aivan kuten unissakin tavallisesti.

Takakannessa viitataan tarinan sisältävän ”Helsinkiläisen boheemielämän kulttihahmoja”, mutta koska tuntemukseni stadin boheemeista on vähintäänkin rajoittunut, tarinan tämä aspekti ei minulle avaudu. Tästä johtuen jokin tarinan avautumista edesauttava yksityiskohta on saattanut jäädä minulta huomaamatta.

Joka tapauksessa Daydreamer avautuu minulle hajanaisena sarjana unikuvia, eksyneen päähenkilön regressiona sadun kaltaisiin lapsuuden maailmoihin. Tarina on ohut, pääosaan nousee maalattu kuvitus. Albumin suuret sivut ja näyttävä kuvataide tekevät Daydreamerista kaunista katsottavaa.

Mäkilän teos on hyvää kuvataidetta, mutta ei kovinkaan hyvää sarjakuvaa. Staattisista kuvista puuttuu liikkeen tuntu; ruutujen väliset siirtymät eivät tunnu luonnollisilta. Albumiin käyttämäni rahat olisivat olleet paremmin sijoitettu pääsylippuun Amos Anderssonin taidemuseoon, jossa Mäkilän originaalit parasta aikaa riippuvat näytteillä.

Tämänkertaisen Sarjisfestarihelvetin päätteeksi katsastetaan vielä uusin SPIDER-MAN, numeroltaan 9/2002.

Numero on annettu kokonaisuudessaan kirjoittaja J. Michael Straczynskille ja kuvittaja John Romita Jr:lle. Ensimmäisessä tarinassa päähenkilömme puuttuu hankaluuksiin joutuneen oppilaansa elämään. Opimme, että huumeet ovat pahasta, ja että katulapsilla on kurjaa. Tarina on sinänsä pätevä, mutta turhan yksipuolinen ja yleinen lähestymistavaltaan. Paul Jenkins käsitteli samoja teemoja viime numerossa, paremmin vain. Mielenkiintoisinta jutussa on tulevien tapahtumien pohjustaminen ja May-tädin ongelma.

Lehden toinen kertomus onkin sitten hankalampi. Kyseessä on viime syksyn terrori-iskun jälkeen kirjoitettu tarina, jossa Marvel-maailma reagoi Hämähäkkimiehen suulla World Trade Centerin tuhoon. JMS:n poleeminen tyyli pääsee valloilleen: tarina on alusta loppuun yhtä pitkää juhlapuhetta. Romita ylläpitää tasonsa ja kuvittaa tuhon jäljet huomattavalla pieteetillä.

Kyseessä on terapeuttinen istunto, jossa JMS selvittää itselleen ja lukijoilleen, miksi pahoja asioita tapahtuu. Haastattelun mukaan hän kirjoitti tarinan joitain päiviä terrori-iskun jälkeen, ja se näkyy. Tarinassa on paatosta ja vihaa. Kansakunnan trauman kimppuun käydään tähtilippu liehuen ja suihkukoneiden pommit viritettyinä. Täysin ymmärrettävää, ottaen huomioon kirjoittajan kansalaisuuden ja kirjoittamisen ajankohdan, mutta nykyhetken suomalaiselle lukijalle kertomus on vähintäänkin naivi.

Straczynski päättelee, että vain mielipuolet kykenevät terroritekoihin. Mutta eivätkö fanaattisuus ja hulluus ole eri asioita? Hän muistuttaa amerikkalaista lukijaa siitä, että tulevassa sodassa paha saa palkkansa vaikka viattomat joutuvatkin kärsimään. Kolmentuhannen viattoman juuri menehdyttyä ajatus kalskahtaa hieman ontolta. Silmä silmästä?

Tämä on kertomus siitä, kuinka Hämähäkkimies rohkaisee amerikkalaisia pommittamaan muslimit tuhannen paskaksi. Ja sellaisena se on vähän vaikea niellä.

Sanotaan se yhdessä: Hämähäkkimies on parempi kuin… no, ei tämä kyllä kovin hyvä ole.

Jeesus kristus, että tästä tuli pitkä. Jaksoiko kukaan lukea loppuun asti? Kukaan?

Ensi viikolla on vuorossa taas toinen mahtikokoinen arviopögäles, kun syöksytään päätä pahkaa suomalaisten supersankarien maailmaan. Luvassa on siis arviot alun perin tälle viikolle luvatusta Kapteeni Kuolio ja Tamperkeleestä, Sirkkelin Violence Manista ja Kersantti Napalmista, Otosta (!), Super Estebanista ja Shockin viitosnumerosta. Sarjisfestarihelvetti – toinen viikko!

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.