KATUOJA

Vuosi kaksi

Arviot: 4.2.2003

Katuojassa tällä viikolla:

Tervetuloa Katuojaan.

Vuosi takaperin, 4. helmikuuta 2002 ensimmäinen Katuoja lähetettiin sfnetin sarjakuvaryhmään. Artikkelia edelsi pieni esipuhe, joka meni näin:

"Päätin aloittaa kirjoittaa sarjakuva-arvioita, sillä suomenkielisiä arvosteluita ei juuri netissä näe. Ei tässäkään uutisryhmässä. En tiedä onko tällaiselle kirjoittelulle tarvetta, mutta tämähän on internet, ja "kaikki ovat kriitikoita", eikö?

"En ole auktoriteetti alalla, en kirjoita enkä piirrä sarjakuvia, enkä ole opiskellut alaa. En edes ole yhdenkään sarjakuvataiteilijan kaveri.

"En koita muokata kenenkään osto- tai lukutottumuksia kirjoituksillani. Toivon kyllä vilpittömästi, että Katuoja herättää ryhmässä keskustelua. Katsotaan.

"Katuojassa keskityn luonnollisesti itseäni kiinnostaviin sarjakuviin. Odotettavissa on siis arvioita jenkkiläisistä tuontialbumeista ja suomennetuista trikoosankarilehdistä. Kotimaista sarjakuvaa koitan vilkaista tuon tuosta. Saatan kirjoittaa myös retrospektiiveja ja yleiskatsauksia. Aiheita saa ehdottaa."

Pitää paikkansa, edelleen. Katuojan toisen vuoden ensimmäisissä arvioissa käsitellään Egmontin tuoreimmat supersankarilehdet. Mm, perinteikästä.

Kirjoittaja Joe Caseyn debytoi X-MEN-lehden kirjoittajana numerossa 2/2003.

Casey tunnetaan kenties parhaiten kehutusta rupeamastaan WildC.A.T.S -lehden kirjoittajana sekä Teräsmiehen kirjoittajakollektiivin osana. Hän tuntuu myös olevan jonkinasteisessa indie-uskottavan sarjakuvantekijän maineessa. Marvelin uuden johdon päätös palkata Casey kirjoittamaan yhtä suosituimmista Marvelin lehdistä oli jossain määrin uskalias veto. Tempauksella ei ollut haluttua vaikutusta: Uncanny X-Men -lehden myynti vajosi kuin kivi. Katsotaan, selviääkö tästä numerosta miksi.

Ensimmäisessä tarinassa nuori häirikkömutantti Warp Savant päättää juhlistaa synttäreitään rikkomalla armeijan tukikohdan. Ryhmä-X puuttuu tilanteeseen ja homma mutkistuu, kun Savant imaisee Jean Greyn ja Wolverinen päänsä sisäiseen maailmaan.

Poptopia-kokonaisuudessa Enkeli, Painajainen ja Jäämies yrittävät värvätä entistä X-miesten juniorijoukkoeen jäsentä, mutta heppu on löytänyt uuden elämän pinnallisen poptähtösen poikaystävänä. Samalla Lontoon viemäreissä hylkiömutanttien joukkoa vainoaa iso mies liekinheittimen kanssa.

Casey haluaa selvästikin ravistella status quota ja tuoda uusia ideoita ja asenteita väsyneeseen lehteen. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa. Ryhmä-X on pyörinyt vanhoilla höyryillä jo liian kauan ja on jo aikakin virtaviivaistaa konseptia. Caseyn kunniaksi on mainittava, että lehden vaikka lehden tarinoissa viitataankin vanhoihin juttuihin, on kokonaisuus itsenäinen ja soveltuu myös uusille lukijoille. Lehden ja sen hahmojen historiaa käytetään voimavarana, ei kävelykeppinä. Myös Caseyn tarinankerrontaratkaisu tuo juttuun energiaa: vaihteeksi on hauska lukea tarinaa, jossa selitetekstejä ei käytetä lainkaan, vaan tarinaa kerrotaan myös kuvilla ja lukija joutuu ihan itse dialogista päättelemään, mitä hahmojen päässä liikkuu.

Siis Casey tuo mukanaan asennetta ja energiaa. Valitettavasti ideat jäivät kotiin. Casey herättää henkiin muuan muassa jo aikaa sitten kuoliaaksi piestyn kolmiodraaman Kykloopin, Jeanin ja Wolverinen välillä. Lontoolaisen viemärimutanttien vainot taas aiheuttavat takaumia vuoteen 1988, jolloin Ryhmä-X-lehdessä nähtiin Morlokkien teurastus. Tarinan pahishahmokin on häkellyttävän mielenkiinnoton: hän on tyyppi, jolla on liekinheitin. Varsinainen high oncept.

Vaikka täytyykin kunnioittaa yritystä laajentaa Ryhmä-X:n lukijakuntaa muuttamalla tarinoiden sävyä nuorekkaammaksi, menee Casey hieman liian pitkälle. Selvästikin hän yrittää myydä lehteä nuorille lisäämällä Ryhmikseen "coolia". Sankarimme ovat vaihtaneet trikoot nahkahousuihin, kovin tutunoloinen popdiiva nähdään merkittävässä sivuosassa ja nuorten identiteettiongelmaa - hyvin perinteinen teema X-Menissä - käsitellään parinkin henkilön kautta. Mutta kun Ryhmä-X koittaa näyttää viileeltä, tulee mieleen isän poninhäntä. Ei siis niinkään katu-uskottavaa, vaan keski-iän kriisin aiheuttama, melko naurettava yritys. Jäämiestä ei voi pukea nahkabyysoihin ja olettaa tämän oitis muuttuvan rokkitähdeksi. Supersankarit ovat, luonnostaan, epäcooleja. Nahkakuteet tai sarkastinen sanailu eivät tee trikooukoista jännittäviä. Siihen tarvitaan uusia, kiehtovia ideoita, joita Caseylla ei näytä olevan. Grant Morrisonilla on, kuten tulemme ensi numerossa todistamaan.

Mitä, kuvitus? Niin, piiroksesta vastaan suurilta osin Ian Churchill, joka vaikuttaa olevan Imagen koulukunnan kasvatteja. Miehen piirros on tarkaa, vaikkakin kovin mielikuvituksettoman näköistä. Poseerauskovia nähdään yllin kyllin. Lehden viimeisellä neljänneksellä kynään tarttuvat Sean Phillips ja Mel Rubi. Hahmot näyttävät pelkistetyn kömpelöiltä ja väritys on latteaa. Mielenkiintoista, muuten: lehden eri osien väritys on alihankittu eri studiolta ja erot näkyvät. Kolmessa ensimmäisessä osassa värityksestä vastaa Avalon Studios, ja värimaailma on rikas. Etenkin erilaiset tuli- ja valoefektit miellyttävät silmää. Viimesessä osassa värittäjänä on Hi-Fi-Design ja siinä taas värit ovat mitäänsanomattoman latteita. Studioissa on eroja, siis.

SUOSITUS: Kyseessä pohjimmiltaan melko perinteinen X-Men-tarina. Ryhmä-X:ää ennestään tuntemattomien lukijoiden ei kannata vaivautua.

Kannen mukaan uudessa SPIDER-MANISSA on "Yliluonnollinen uhka!". Kannesta päätellen yliluonnollinen uhka on kutistanut Hämähäkkimiehen ranteet ja nilkat olemattoman ohuiksi. Varo, Hämis! Ne voivat katketa!

Lehdessä nähdään J. M. Straczynskin ja John Romita nuoremman tarina, jossa H-mies joutuu kamppailemaan mystisiä voimia hallitsevan, lapsia kaappavan pahiksen kanssa. Vaan mitä tehdä, kun nyrkit eivät tehoa aineettomaan jässikkään?

Koko numero on pääasiassa uuden vihollisen ja tämän taustojen esittelyä sekä tulevan konfliktin pohjustamista. May-täti alkaa puuttumaan Peterin elämään sivujuonessa. Näyttää siltä, että Hämähäkkimiehessä JMS on parhaimmillaan kirjoittaessaan kevyitä huumoripaloja. Vakavoituessaan hänellä on tapana saarnata, mutta useat hyvät dialogipalat tässä numerossa muistuttavat miehen hauskasta puolesta.

Ja mitäpä enää sanoa John Romita JR:sta? Hän on erinomainen veteraaniartisti, joka osaa nähtävästi piirtää ihan mitä vain, ja saa sen näyttämään mielenkiintoiselta. Jostain syystä tässä numerossa kolahti kohtaus, jossa Hämähäkkimies istuu autossa. Trikooheppu pelkääjänpaikalla on jotenkin riemastuttavan absurdi näky. Hämäri ymmärtää myös käyttää turvavöitä, näköjään.

SUOSITUS: Ei mitään poikkeuksellisen erikoista tässä numerossa, vain kohtalaisen mielenkiintoinen pohjustus tulevalle ratkaisulle. Kohtuullisen hyvä paikka tutustua, jos ei Hämähäkkimiestä ole vähään aikaan lukenut.

Ei enempää tällä kertaa. Palaamme asiaan ensi viikolla. Siihen asti, moro.

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.