KATUOJA

ROBOTTI MURSKAA

Arviot: 4.3.2003

Katuojassa tällä viikolla:

Tervetuloa Katuojaan. Viime viikolla Egmont pommitti meitä julkaisuillaan ja tokihan ne on nyt arvioitava.

Uusimmassa X-MENISSA alkaa ensimmäinen Grant Morrisonin lehteen kirjoittama tarina, ja kuten olen jo vuoden ehtinytkin ennalta varoitella, se on todella hyvä.

Pohjimmiltaan ”E is for Extiction” on kovin perinteinen Ryhmä-X-juttu: salaperäinen pahis kokoaa etelä-Amerikan viidakoissa tappajarobotti-armeijaa, joilla tämä aikoo hävittää mutanttirodun maan päältä lopullisesti. Kyklooppi ja Wolverine lentävät tutkimaan, mutta joutuvat tietysti kehittyneiden koneiden armoille. Samaan aikaan Professori X kohtaa telepaattisen tunkeutujan.

”E is for Extiction” ei siis tarinana ole mitään uutta tai ihmeellistä, mutta sen rakenne on mitä mainioin. Morrison pistää kissan pöydälle heti ensimmäisessä kohtauksessa, kun hän esittelee sarjan keskeisen teeman – evolutiivisen kamppailun – yhdistämällä sen muinaisten ihmisrotujen eloonjäämiskamppailuun. Tämän jälkeen esitellään toinen näkemys aiheeseen, Xavier mutantteineen. Sitten Morrison kohottaa panoksia näyttämällä tehokkaasti, minkätasoinen uhka jakson pahalainen oikein onkaan.

Toinen jakso onkin sitten toimintaa alusta loppuun. Näin armotonta menoa tuskin koskaan on Ryhmä-X:n sivuilla nähtykään: Morrison on hylännyt selitelaatikot täysin ja antaa kuvien kuljettaa tarinaa. Pelkän nasevan dialogin rytmittämä toiminta on suorastaan elokuvamaista. Vaikutelmaa lisäävät pitkät, allekkaiset ruudut. Vähäpuheisessa kerronnassa on virkistävää energiaa. Välillä selitteiden puuttuminen ei tosin toimi. Esimerkiksi loppupään kohtaus luokkahuoneessa meni ainakin minulta ohi.

Pienet yksityiskohdat tarinassa hemmottelevat vanhaa lukijaa. Morrison heittelee hassuja ideoita: kanan näköisiä tappajarobotteja; Xavierin yllättävä hätävara; Kykloopin äärimmilleen vedetty pokerinaama; Pedon uusi ulkonäkö ja siihen liittyvät pulmat; hammaslääkäri massamurhaajana. Kaikki tämä loogisen oloinen outous luo tunteen siitä, että Morrison on lukenut läksynsä ja on valmis muokkaamaan X-maailmaa isolla kädellä: mitä tahansa voi tapahtua. Ryhmä-X on jännittävä, ensimmäistä kertaa vuosiin.

Kuvituksesta vastaan taitelijanimi Frank Quitely, jonka pikkutarkka jälki ja karun toteava kuvakerronta palvelevat tarinaa oikein mainiosti. Valitettavasti vain tulevaisuudessa kuvituksen taso vaihtelee rankasti, kun Quitelya tuuraavat eri kuvittajat.

Kaikkien mieleen uusi Ryhmä-X ei tunnu olevan. Ilkeän kriitikon syyttävä sormi osoittaa Chris Claremontin ja tämän manttelinperijöiden tyylin seuraajia, jotka ovat tottuneet kirjoittajasedän kädestä pitäen selittävän kaiken tarinassa tapahtuvat useampaankin otteeseen. Myöskin Quitelyn X-miesten uusi design ja paksuposkiset hahmot ärsyttävät traditionalisteja, jotka jättävät huomiotta sen, että miehen jälki kilpailee kaikessa rikkaudessaan Moebiuksen kaltaisen euromestareiden kanssa. Kaikkia ei tietenkään voi miellyttää ja rankat muutokset tuttuun sarjaan rassaavat Claremont-Lodbel-akselin faneja, mutta viime vuoden X-kuonasta ollaan edetty valovuosia.

Olen lukenut ”E is for Extiction” –tarinan jenkkialbumina. Neliosainen tarina toimii kokonaisuutena loistavasti. Tämä vuoksi sopiikin kysyä, miksi Egmont on katkaissut tarinan puolivälistä ja korvannut loppupuolen – ei, helvetti – Frank Tierin ja Sean Chenin Wolverinella? Satasivuinen ”E” olisi mahtunut aivan mainiosti yhteen lehteen. Egmontin päätös esittää Uncannyn ja New X-Menin materiaalia vuorotellen lehdessä on muutenkin kyseenalainen. Voisin kuvitella lukijoiden haluavan lukea tarinan loppuratkaisun seuraavasta numerosta, eikä suinkaan sitä seuraavasta. Vielä kun tarinat katkaistaan Wolverinen sooloilla, luulisi satunnaisen lukijan menevän vähemmästäkin sekaisin. Perinteinen, Spider-Manissa käytettävä malli, jossa tarinat esitetään loppuun ja sitten aloitetaan uudella materiaalilla on ylivoimainen. Vielä kun Marvel panostaa nykyään entistä vahvemmin tarinakokonaisuuksiin albumimarkkinoita ajatellen, voisi olettaa perinteisen mallin toimivan kelvollisesti.

Mutta ei, Morrisonin ja Quitelyn herkun jälkeen saamme nauttia Tierin kiehtovasta tarinoinnista, jossa macho-sadistit kiduttavat toisiaan minkä kerkiävät. Kovia jätkiä, ultraväkivaltaa – tätä nyt on nähty. Tarina päättää Wolverinen omassa lehdessä aikanaan alkaneen kokonaisuuden, jossa Wolvsteria jahdataan epäiltynä murhasta. Ilkeä mies selittää juonen sankarillemme ja lopussa kaikki lähtevät kotiin. Kovin oli tylsä tämä patsastelu. Chen piirtää näppäriä poseerauskuvia, mutta parasta tarinassa on Barry Windsor-Smithin kuvittama takauma, jonka väreissä on hienoa kontrastia.

SUOSITUS: Kannattaa hankkia Morrisonin ja Quitelyn tarinan takia. Hyvä paikka aloittaa X-Menin lukeminen, jos kiinnostusta on. ”E for Extinction” on paras X-Men-tarina vuosiin.

Kun nyt päästiin vauhtiin, niin nalkutetaan samalla tuoreesta TRANSFORMERS-lehdestäkin. Lehti kootaan kahdesta alkuperäislehdestä: toinen on Transfomers: Generation 1 ja toinen Transformers Armada. Molempia nähdään suomalaisessa lehdessä yksi jakso per numero. Tämän vuoksi tarinat etenevät verkkaisesti ja kokonaisuutena lehti tuntuu epätyydyttävältä. Tosin ottaen huomioon alkuperäismateriaalin vähyyden, formaatille lienee perustelunsa.

Tärkeintähän on löytyykö lehdestä jättirobotteja murskaamassa, sitähän varten me robofiilit lehteä ostamme. Transformers on vähän niin kuin pornoa, siis: tärkeintä on, että päästään nopeasti asiaan, eli jättirobotteihin murskaamassa.

Verratuna ykkösnumeroon robottimurskauksen määrä on tässä numerossa kohentunut huomattavasti. Ensimmäisessä tarinassa murskataan ihmisiä oikein joukolla, kun Transformerit nousevat haudastaan. Ensi numerossa nähdään varmastakin vielä enemmän robottia. Toisessa tarinassa robotit murskaavat toisiaan taistellessaan ”minicon” –pikkuroboteista. Ilmeisesti kyseessä on jonkinlainen lelumainos, joka herättääkin kysymyksen: eikö lehteä olekaan suunnattu meille nostalgisille vanhoille pieruille?

Chris Sarracinin kirjoittama ja Pat Leen kuvittama ykköstarina on miellyttävän näköistä ja loppuun asti mietittyä romurallia, jossa on raakojakin elementtejä. Lee osaa tehdä roboteista vaikuttavan näköisiä käyttämällä taitavasti perspektiiviä. Armada-jutun James Raiz on taas hukassa lähikuvineen, jotka tekevät tarinan seuraamisesta vaikeaa ja taistelukohtauksista ponnettoman näköisiä, vaikkei ottaisikaan huomioon tarinan omituisuuksia (osaatte muuntautua tankeiksi ja suihkuhävittäjiksi – lopettakaa nyrkkeily ja aloittakaa ampuminen, perhana!).

SUOSITUS: Transformers-lehti on kelvollista, kivalle kiiltopaperille pakattua robopornoa joka tapauksessa, Generations-tarina etenkin. Suositellaan robofiileille.

SPIDER-MANIN kolmosnumero päättää J. M. Straczynskin ja John Romita JR:n mystishenkisen tarinan. Hämähäkkimies matkustaa henkimaailmaan pelastamaan kaapattuja kaduntallaajia ja nujakoimaan Varjo-nimisen gangsta-vihollisen kanssa. Tarina on etevästi rakennettu, mutta Varjo jää kovin yksiulotteiseksi ja tylsäksi hahmoksi. Haikea loppurutistus, jossa H-Mies huhuilee vaimolleen astraalitasolta on toimiva ja liikuttavakin idea. Romita kuvittaa henkimaailman tavanomaisia kliseitä vältellen 70-luku-henkiseksi valoshowksi.

Tohtori Outo käy näyttäytymässä lehden sivuilla ja palstamies Ruokosenmäki meinaa tietysti haljeta onnesta. Rmäki peräti alkaa promotoida Oudon tulevaa minisarjaa, jonka julkaisua ei olla vielä edes varmistettu. Pysy housuissasi, Jouko! Ruokosenmäki esittää myös jonkinlaisen puolustuspuheen lehden toisen tarinan kuvittajan, Humberto Ramosin, puolesta. Tämä todennäköisesti siksi, että Ramosin persoonallinen tyyli tulee todennäköisesti saamaan osakseen lukijapalautetta, jossa itketään Ramosin hahmojen olevan ”mulkosilmäisiä” tai ”kuminaamaisia”, vaikka miehen jälki olisi muuten moitteetonta. Tietysti nämä argumentit ovat naurettavia: mitä väliä hahmojen silmien koolla on, jos tarina kulkee? Supersankarifanit tuntuvat olevan pahamaineisen ennakkoluuloisia, mitä erilaisiin piirrostyyleihin tulee. Haukuttiinhan Todd McFarlanea ja John Byrneäkin, kun he tekivät debyyttinsä Suomen lehdissä. Kymmenen vuotta tulevaisuudessa huudamme varmaankin Ramosin, Quiteleyn ja kumppaneiden perään, kun uusia kykyjä marssitetaan framille.

Ramos kuvittaa Paul Jenkinsin tarinan, jossa – kauhistus – Vihreä Menninkäinen palaa ahdistelemaan Peteria. Jenkins yrittää kovasti pedata jonkinlaista lopullista yhteenottoa Hämärin ja Menninkäisen välille, mutta tämä kuvio on nähty jo niin monta kertaa, että hahmotkin alkavat valittaa siitä. Jenkins ei osaa tuoda mitää uutta konfliktiin, vaan pistää Menninkäisen lausumaan kryptisiä höpinöitä perhesuhteistaan. Jännittävää, todellakin.

Ramosin hahmot ovat todellakin elastisen näköisiä, mutta tästä johtuen hahmojen ruumiinkieli viestii hyvin tarinan jännittynyttä tunnelmaa. Taistelukohtaus sateessa näyttää synkemmältä kuin mikään Spider-manin sivuilla nähty vähään aikaan.

SUOSITUS: Jenkinsin ja Ramosin tarinasta saattaa kehkeytyä jotain, mutta vielä on liian aikaista sanoa. Suositellaan Ramosin erilaisesta Hämis-tulkinnasta kiinnostuneille.

No näin. Palataan asiaan ensi viikolla, jolloin arviossa nähtäneen Daredevilia, ainakin leffaspessun muodossa.

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.