KATUOJA

Ne Luumäeltä

Arviot: 04.12.2002

Katuojassa tällä viikolla:

Saasta. Kuten varmaankin huomaatte, Katuoja ilmestyy myöhässä tällä viikolla. Kyseessä on aikalogistinen ongelma, joka pitäisi olla nyt selvitetty.

Arvioita päin! Tällä viikolla arvioidaan poikkeuksellisesti vain yksi albumi, vaikka samalla luodaankin myös katsaus sarjan historiaan.

Like kustannus herättelee jo kuolleelta vaikuttanutta sarjakuvalinjaansa ja julkaisee jatkoa kehutulle LUUPÄÄT –sarjalle. AAVEPIIRIT on albumisarjan seitsemäs osa.

Luupäät on outo sarjakuva. Se alkoi humoristisena seikkailusarjana, joka esitteli sarjan kolme päähenkilöä, karrikoituja animaatiohahmoja muistuttavat Luupään serkukset Tahvon, Auvon ja Lepon. Kotikylästään häädön saaneiden Luupäiden luonteet määriteltiin parilla ominaisuudella: Leppo on reipas ja pitää Moby Dickista; Auvo on hölmö ja pitää ruoasta; Tahvo on ahne ja pitää rahasta. En ole vihkiytynyt ankisti, mutta uskaltaisin väittää alkupään Luupää-sarjakuvien muistuttavan klassista Aku Ankkaa. Molemmissa luonteiltaan jokseenkin pelkistetyt hahmot, joita ajavat yksinkertaiset motivaatiot, koittavat pärjätä maailmassa, joka on täynnä erikoisia otuksia, vaaroja ja yllätyksiä.

Alkupään tarinoissa esiteltiin myös ihmisten yhteisö, johon Luu-serkukset asettuivat. Muistelen kummastelleeni ihmisten joviaalia suhtautumista otuksiin, jotka muistuttavat lähinnä korvatulppia. Smith alkoi myös vihjailla tarinan taustalla pyörivästä suuresta juonesta.

Kun paljastui, että kyseessä oli eeppinen fantasiakertomus, aloin menettää uskoani Luupäihin, vaikka Smithin tarinat olivatkin siihen mennessä viihdyttäneet. Smith ei arkaillut kliseiden käytössä. Suuri pahuus oli nostamassa päätään, ennustuksia siteerattiin. Lohikäärmeitäkin oli. Ja tietysti Venla, Luupäiden ihmisystävä, paljastui kadonneeksi prinsessaksi, joka oli tietämättään taikavoimineen Maailman Viimeinen Toivo.

Ja sitten Luupäät lähtivät viemään Sormusta Tuomiovuorelle, ja Venla kohtasi Voldemortin, mutta voitti tämän kaksintaistelussa. Tämän jälkeen kaikki kääpiöt ja haltiat halasivat toisiaan, ja Auvo voitti huispauskilpailun. Ja sitten…

Siis, tuota. Voitteko syyttää minua, vaikka uskopuute iskikin? Smithin syntilista oli pitkä.

Mutta Smith – kirottu, taitava Smith – käännytti minut. Minun piti antaa kaikki Luupäiden lukuisat kliseet anteeksi, koska Smithin eepos oli vain niin pahuksen viihdyttävä.

Aavepiireissä tunnelma on suorastaan apokalyptinen. Jo melko suureksi paisunut päähenkilökatras yrittää selviytyä kuutosalbumin katastrofin autioittamassa maailmassa. Rottaolioiden armeijat vainoavat metsäläiskultin linnoitukseen paenneita kyläläisiä. Venla, Olga-mummo ja Luupäät taas yrittävät löytää tietään pois vuoristosta, mutta mystiset aavepiirit haittaavat matkantekoa. Olgan ja pahoja voimia johtavan Heinäsirkkojen Herran menneisyydestä paljastuu yhtä sun toista mielenkiintoista.

Albumissa tapahtuu melko vähän, mutta jo alusta asti on selvää, että nyt on tosi kyseessä. Taivas on pimeä, metsät ovat muuttuneet autiomaiksi ja lapsiakin otetaan tylysti hengiltä. Alkupään Luupäihin verrattuna ero on huomattava. Huumorin ohella nähdään epätoivoa ja pelkoa. Läpeensä erinomaisessa kohtauksessa stooalaisen Olgan ulkokuori murtuu ensimmäistä kertaa.

Tarinan sydämessä ovat kuitenkin itse Luupäät, jotka ovat samalla tarinan oudoin elementti ja suurin vahvuus. Luupäät tuntuvat välillä liian kaksiulotteisilta ja epätodellisilta hahmoilta maailmanlopun sotaa käsittelevään fantasiatarinaan. Luupäät ovat suorastaan absurdeja hahmoja maailmassa, joka näyttää realistiselta. Smith jopa heittelee Leppo Luupään kautta viittauksia Moby Dickiin. Lukijan siis pitää olettaa, että tässä pseudokeskiaikaisessa maailmassa on jokin kolkka, jossa Herman Melville kirjoittaa paksuja, metaforilla pakattuja romaaneita luupääyhteisön luettavaksi.

Omituinen kuvio toimii, koska Luupäät ovat tarinassa lukijan tärkein samastumisen kohde. Tavallaan nämä piirteettömät otukset ovat lukija itse, seikkailemassa fantasiamaailmassa. Mystinen Luumäki, josta puhutaan, mutta jota ei koskaan näytetä, taas on lukijan oma maailma, josta Luupäät on häädetty tarinan todellisuuteen.

Tämä eriskummallinen metataso lisää ulottuvuuksia Smithin saagaan. Tarinaa ei ikään kuin tarvitse ottaa aivan niin vakavasti, koska Luupäät muistuttavat lukijaa kertomuksen fiktiivisyydestä. Samalla kinastelevat serkukset pitävät tarinaa liikkeessä ja kommentoivat kuorona tapahtumia. Ilman nimihenkilöitään Luupäät olisi kovin raskassoutuinen ja tavanomainen fantsutarina, mutta väärään maailmaan eksyneet keskushahmot ja satunnainen, fyysinen huumori tekevät eeppisistä elementeistä oudosti merkittävämpiä, kuin jos ne olisivat läpeensä vakavassa tarinassa.

Smithin kuvitusta ja tarinankerrontataitoja on kehuttu tuhannesti. Liityn kuoroon nyt minäkin. Smithin rytmityksen taito, niin traagisen kuin koomisenkin, on valtava. Keskustelukohtauksissa Smith rytmittää dialogia ”hiljaisilla” ruuduilla ja kontrolloimalla taitavasti ruudussa nähtävän dialogin määrää. Toimintakohtauksissa on hurjaa liikkeen ja painovoiman tuntua. Aavepiireissäkin nähdään aikaisemmista albumeista tuttuja takaa-ajokohtauksia, jotka Smith saa toimimaan loistavasti, kun hahmot suorastaan lentävät toistensa perässä. Kuten mainittu, kuvitus on realismia tavoittelevaa. Smith kaappaa taitavasti niin hahmojen tunnetilat kuin sarjakuvan maailman yksityiskohdatkin.

Olen vuosien varrella lämmennyt entistä enemmän Smithin Luupää-tarinoille, mutta olin silti suorastaan yllättänyt, miten paljon pidin Aavepiireistä. Se on erinomainen seikkailu- ja fantasiasarjakuva, jonka luulisi viehättävän niin fantsuväkeä, ankisteja tai vain mainiosta sarjakuvakerronnasta nauttivia. Paskat Potterista ja sen sarjakuvaa vihaavasta kirjoittajasta, tässä on tarina nuorille fantasian lukijoille.

Ensi viikolla arvioidaan pari kotimaista uutuutta. Siihen asti, moro.

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.