etusivu       KK-files

 

KATUOJA

Sarjakuva-arvioita
5.3.2002

Lehdet luki Otto Sinisalo


Katuojassa tutkitaan nyt Egmontin uusia Marvel-julkaisuja. Molempia sekä vuoden 2000 ja 2001 X-Men-lehtiä SPOILATAAN, joten kannattaa pitää varansa.

Spider-Man 3/2002

Hyvästi, Howard Mackie - ei tule ikävä. Uudessa SPIDER-MANISSA julkaistaan “Hack“ Mackien viimeinen Hämäri-tarina, joka alunperin ilmestyi The Amazing Spider-Man Annual 2001 -lehdessä. Sinällään se ei ole huonokaan.

Aluksi huomautettakoon, että lehdestä on monta sivua hukattu tulevan leffan hypettämiseen. Jo itsessään epätyydyttävän pienessä 52-sivuisessa formaatissa tämä on sietämätöntä. Mutta asiaan.

Mary Janen palattua “kuolleista“ H-mies ja MJ aprikoivat suhdettaan. MJ:n saamista henkisistä kolhuista muistutetaan tehokkaasti. Kyseessä on puhtaasti ihmissuhdejakso: yhtään tappelua ei kumma kyllä nähdä.

Tarina päättyy MJ:n ja Peterin eroon ja annetaan ymmärtää, että MJ:n hahmo poistuu sarjasta ainakin toistaiseksi. Eipä siis pitkäaikaiseksi tämä paluu jäänyt. En tiedä onko kyseessä ensi numerossa aloittavan uuden käsikirjoittaja Straczynskin vaatimus vai Mackien oma päätös, mutta joka tapauksessa pöytä on nyt putsattu uutta hallintoa varten.

Artistiryhmän vaihdos on osa viime vuonna Marvelissa alkanutta rakennemuutosta. Putsauksen tarkoitus on ollut palkata oikeasti taitavia ihmisiä ja antaa heille suuremmat vapaudet puuhastella tunnettujen hahmojen parissa. Sisään on otettu maineikkaita ammattilaisia ja Mackien kaltaiset duunarit ovat saaneet lähteä. Tosin huhujen mukaan Mackie kirjoittaa edelleen Marvelille nimimerkin suojista, mutta se onkin jo toinen tarina.

En usko että JMS jatkaa Mackien aloittamia sivujuonia tai pitää tämä kehittämästä sivuhahmogalleriasta ketään. Nyt kun Hämähäkkimiehen vaimokin on heivattu kuvioista, on hahmo riisuttu äärimmilleen kaikenlaisesta historiasta, jota kohta neljänkymmenen vuoden aikana onkin jo ehtinyt kertyä. Päätöksen viisauden paljastaa lopulta vain JMS:n tarinoiden taso.

Mutta nyt on kyse siis Mackien testamentista lukijoilleen. En oikein osaa suhtautua Mackieen persoonana tai omintakeisen tyylin omaavana taiteilijana. Viimeisen kahden vuoden ajan mies on toiminut enemmänkin kuin automaatti, tuottaen lukukelpoisia, mutta mitäänsanomattomia tarinoita. Hänen tapansa aloittaa erilaisia sivutarinoita ja sitten unohtaa ne on oireillut jonkinlaista keskittymiskyvyn puutetta tai pitkäaikaismuistin häiriötä. Tämä on ollut omiaan aiheuttamaan turhautumista lukijassa.

Mackien jäähyväistarinassa on hyvä tunnelma, mutta vaikka loppuratkaisua perustellaankin tulee se mackiemaisesti ns. puun takaa. Ei oikein mahdu päähän, että Hämäri, joka on kohta parinkymmenen lehden ajan pakkomielteisesti haikaillut vaimoaan suostuu mukisematta eroamaan tästä heti kun tämän on löytänyt. Mutta kuukauden päästä aloittaa puhtaan pöydän äärestä JMS, joka ainakin tunnetaan pitkäjänteisenä tarinankertojana, siis eräänlaisena anti-Mackiena. Riemuitkaa.

X-Men 2/2002

Muutoksen tuulet puhaltavat myös X-MEN-lehdessä, kun kirjoittajaksi astuu uudelleen Chris Claremont, tuo dialogin Tonava ja ainoa sarjakuvaa viisivuotissuunnitelmissa tekevä kirjoittaja. Sarkasmi sikseen, on mielenkiintoista nähdä, miten CC:n tekstiraskas kerronta puree nyt 2000-luvulla kun yleisöä on hemmoteltu Authorityn kaltaisilla vahvasti kuviin nojaavilla eeppisillä ja tiiviillä supersankarisarjoilla.

Palataan Claremontiin hetken kuluttua. Lehden alkupuoliskolla nähdään viimeinen Alan Davisin kirjoittama Ryhmä-X-tarina, jossa supervoimattomat X-henkilöt pelastavat maailmaa. Kertomus lopettaa edellisessä lehdessä alkaneen Kehittäjä-tarinan. Sinänsä ihan pätevää materiaalia, mutta ratkaisu on rutiininomainen. Davisin vahvuudet ovat henkilökuvissa. Tarinan alussa nähdään mielenkiintoisia tuokiokuvia sankareiden elämistä ilman supervoimia.

Nyt Davisin lopettaessa on hyvä muistella miehen pitkää rupeamaa X-lehtien parissa. “Magneto-sota“-kokonaisuudessa Davis toi Magneton hahmoon uutta syvyyttä. Lodbellin kaudella Mags yksinkertaistettiin yksinkertaiseksi fanaatikoksi ja mitä vähemmän sanotaan Josephista sen parempi. Maailman ainoa juutalainen superroisto palasi kuitenkin huipulle kun kiristi itselleen oman valtionsa Xavierin katsellessa vierestä. Erinomainen ajatus ja hyvin pohjustettu, mutta valitettavan vähän on ideasta kehkeytynyt.

Tämän jälkeen X-miehet lähtivät kiertämään aikaa ja avaruutta. Kokonaisuus oli sangen ponneton, kunnes Skrullit ja Galactus nostettiin pöydälle. Avaruusseikkailun jälkeen huilattiin, kun Xavierin annettiin ymmärtää menettäneen järkensä. Vaikka kyseessä olikin vedätys, sai Davis vainoharhaisesta asetelmasta irti mainioita tilaisuuksia kehittää hahmojaan.

Sitten siirryttiin Kaksitoista-crossoveriin, joka pätevän pohjustuksen jälkeen hajosi harhaiseksi tappelukohtaukseksi, joka kesti kaikkiaan kaksi numeroa. Wolverinen irrottaminen ryhmästä oli nokkelaa, mutta idea munattiin W:n omassa lehdessä. Kaksitoista-tarinan “ratkaisu“ oli antiklimaktisuudessaan pettymys.

Nyt siis Davis lähtee. Käteen jäi kaiken kaikkiaan keskinkertaista parempi sarja tarinoita. Oli nähtävästi sittenkin onnenpotku, että suomalainen Ryhmä-X-lehti lopetettiin vuonna 1996. Kaikki Lodbellin-Harrasin kauden mollatuimmat kokonaisuudet kuten Onslaught ja Zero Tolerance jäivät Suomessa näkemättä ja siirryimme suoraan Davis-laatuun. No Onslaughtia tietysti nähtiin Suomessakin, mutta onneksi vain välttämättömimmät osiot mokomasta pökäleestä. Davista jää kaipaamaan, ainakin enemmän kuin Mackieta.

Mutta entäpä se Claremont? Lehden jälkipuoliskon tarinassa annetaan ymmärtää puoli vuotta kuluneen. Tämä antaa CC:lle tilaisuuden muuttaa ryhmän kokoonpanoa ja sekoittaa pakkaa muutenkin. Uusi Ryhmä-X nähdään kieroradalla kunnostamassa avaruusasemaa. Painajaisesta on taas tullut pappikokelas: mielestäni erinomainen veto, joka tuo hahmoon hienosti uutta ulottuvuutta. Rauhaisa elo kestää kaikki kaksi sivua, kun Neo-niminen ryhmä alkaa jo jahdata X-miehiä. Tuttuun Claremont-tyyliin Neo pidetään kryptisenä joukkona, josta ei turhia paljastella. Aika näyttää, mitä konseptista saadaan revittyä irti.

Tarinan tyyli on muutenkin ehtaa Claremontia. Dialogia on runsaasti, samoin kuin monologeja. CC:n läppä ei ole mitenkään erityisen hauskaa, mutta sitä lukee mielikseen. Ongelma onkin ekspositiossa tai oikeastaan sen määrässä. Claremont käyttää tuhottomasti selitelaatikoita kertomaan lukijalle, mitä kuvassa näkyy.

Tiedän, että monien mielestä kyseessä on vain Claremontin tyyli kirjoittaa sarjakuvia, mutta on ärsyttävää huomata lukevansa tekstilaatikosta tai puhekuplasta jotain, jonka olisi yhtä hyvin voinut nähdä kuvasta. Vähän kuin lukisi sarjakuvaa urheiluselostajan kommentoidessa tapahtumia. Tuntuu, ettei CC luota kuvittajansa taitoihin välittää tapahtumia lukijalle.

Syytä kuitenkin olisi, sillä kuvituksesta vastaa Wolverinesta tuttu Leinil Francis Yu, jonka jälki on yksityiskohtaista ja kaunista. Hän vastaa myös joidenkin hahmojen ulkoasun uudelleensuunnittelusta. Yun jälki on nättiä, vaikka hänen ihmisensä jäävätkin ilmeettömiksi. Sarjakuvan liitteeksi on ystävällisesti laitettu Yun ja Adam Kubertin luonnoksia kommentteineen.

Kokonaisuus on kohtalainen. Claremontin tuntien tarinan todellinen arvo paljastuu vasta useiden numeroiden jälkeen. CC:llä aina kestää nähkääs vähän aikaa päästä vauhtiin.

Ensi viikolla Katuojassa arvioidaan Starman: Starry Knight TP sekä Lucifer: Children and Monsters TP. Huomasin muuten tuossa, että Witchblade-lehteen on ilmestynyt jatkosarjaksi J. M. Straczynskin kehuttu Midnight Nation. Alhainen temppu. En silti aio ostaa mokomaa. Ensi viikkoon, moro.

* * *

Tästä laatikosta voit jättää palautetta kirjoittajalle.
   

etusivu       KK-files