KATUOJA

Banaalit miehet

Arviot: 5.8.2003

Katuojassa tällä viikolla:

Tervetuloa Katuojaan. Vierailin Turun Finncon -sci-fi-tapahtumassa viikonloppuna. Sekalaisia havaintoja:

- Luentoni "Kumpi voittais, Hulk vai Thor - uskonto vastaan tiede supersankarisarjakuvassa" meni suhteellisen kivuttomasti. Se epäilemättä auttaa sinetöimään roolini suomalaisen sarjakuvafandomin virallisena kylähulluna. Yleisössä oli myös joitain Katuojan lukijoita. Terveisiä kaikille, olitte mainioita.
- Esitelmän pohjalta tekemäni essee ilmestyy Turun sci-fi-seuran numerossa 3/2003.
- ZARATHOS!
- Myös Rami Rautkorpi oli paikalla. Lukekaa hänen kolumnista etusivulta - se on provokatiivinen!
- Järjetön helle ja ilmastoinnin puute ovat kohtalokas yhdistelmä.
- Pettymys: yhtään karvaista miestä Sailor Moon -cosplay-asussa ei näkynyt.
- Finncon on suositumpi tapahtuma, kuin luulinkaan: lehtien mukaan viikonloppuna Turussa kävi suuria määriä turisteja, muun muassa merimiehiä ympäri maailmaa.
- Paljastui, että Finlandia-palkittu Johanna Sinisalo lukee kirjoituksiani! Myönnettäköön silti, että osasyynä lienee nepotistinen mielenkiinto (olemme kaukaista sukua), mutta kuitenkin!
- Ostin robotin. Se todella makee.
- Tapahtuma oli hyvin järjestetty, mielenkiintoista ohjelmaa oli tarjolla, samoin kuin mielenkiintoisia ihmisiä tavattavana. Kaikkien kanssa en kuitenkaan valitettavasti ehtinyt seurustella - ensi kerralla sitten.

Ja nyt, arvioita.

Viime aikojen kummallisimpia sarjakuvia Marvelilta on UNSTABLE MOLECULES, kertomus todellisista henkilöistä, jotka inspiroivat Ihmeneloset-sarjakuvan hahmot. Kirjoittaja James Sturm yhdessä kuvittaja Guy Davisin kanssa ovat pitkällisen taustatyön jälkeen tuoneet sarjakuvan muodossa julki todellisten Reed Richardsin, Sue Sturmin, Ben Grimmin ja Johnny Sturmin tarinat.

Tämä on, luonnollisesti, täyttä paskapuhetta. Mitään "oikeita" Ihmenelosia ei ole olemassa. Tarina, kuten tarinoilla on tapana, on sepitettä, samalla tavalla kuin Marvelin aiempi Sentry-sarjakuva, jossa muka esiteltiin kadoksissa ollut sarja 60-luvulta. Omituinen ajatusleikki Unstable Moleculesin takana juontaa ehkä juurensa sarjakuvan Storm-sukuisten hahmojen ja kirjoittaja Sturmin nimen yhtäläisyyksistä.

Vappupilaa muistuttavista lähtökohdistaan huolimatta Sturmin ja Davisin sarjakuva on sangen mainio, vaikka Ihmenelosten kanssa sillä ei olekaan paljoa tekemistä. Neliosaisen tarinan ensimmäinen kappale esittelee meille uudenlaista kuitua kehittävän tiedemies Reed Richardsin. Etäisen Richardsin tyttöystävä Sue Sturm riutuu suljetun lähiöhelvetin vankina. Hänen huollettavanaan on teini-ikäinen pikkuveli Johnny, joka pakenee ahdistavaa todellisuutta sarjakuvien maailmaan. Reedin ja Suen ystävä Ben Grimm puolestaan ajelehtii irtosuhteesta toiseen, koska yksikään nainen ei muistuta hänen todellista rakkauttaan, Sue Sturmia. Vuosi on 1958.

Toinen osa kuvaa Suen kautta taitavasti 50-luvun ahdasmielistä ilmapiiriä. Sturm käyttää nokkelasti ruutuja kuvitteellisesta "Vapor Girl" -pulpsarjakuvasta heijastelemaan Suen sielunmaisemaa. Kolmannessa kappaleessa kertojana toimii Johnnyn ystävä, joka joutuu seuraamaan vierestä Johnnyn heräämistä aikuisuuteen. Neljännessä kappaleessa tarinan jännitteet purkautuvat dramaattisesti. Kohtaus, jossa Reed seuraa sivusta kaaosta Suen asunnolla on erinomaista kuvakerrontaa: tiedemies tarkkailee ja tuomitsee tapahtumat harmaasävyisissä ruudussa, kunnes ymmärtää olevansa itsekin osallinen. Kerronta muuttuu jälleen värilliseksi, kun tilanne - heureka! - valkenee Richardsille.

Viimeinen kappale on hieno katharsis, vaikka loppu ei olekaan varsinaisesti onnellinen. Hahmojen ahdistukset tulevat esiin ja synnyttävät konfliktin. Viisikymmenluvun perinteiset arvot häviävät kuusikymmenlukulaisen murroksen tieltä. Sturm ja Davis ovat hienoja kertojia, jotka osaavat esitellä tarinan hahmot hienovaraisesti, kooten niistä pikku hiljaa uskottavia kokonaisuuksia. Tarinan viisikymmenlukulainen miljöö saattaa olla kärjistetyn tunnistettava beatnikkeineen kaikkineen. Tämä lienee tarkoitushakuista, sillä useimmalle lukijalle 50-luvun Amerikka on tuttua ainoastaan popkulttuurikuvastosta. Lukija osaa sijoittaa tarinan mielessään oikeaan ajankohtaan.

Unstable Molecules on erinomainen draama. Mutta mitä ihmettä on haluttu saavuttaa yhteydellä Ihmenelosiin? Ja miksi sepite "historiallisista" supersankareista? Sturm on upottanut tarinaan nokkelia viittauksia, jotka huvittavat supersankareiden ystävää. Johnny, kuvattuna nuotion edessä; Suen kommentti, miten häntä kohdellaan, kuin hän olisi näkymätön; Jack Kirbyn ja Stan Leen cameot Reedin ja Suen illalliskutsuilla. Nokkelaa, mutta viittauksilla ei tunnuta saavuttavan mitään.

Ainkaan Sturmin uralle sarjakuva ei välttämättä ole eduksi. Sturm, joka tunnetaan Slave Laborin Graphicsin kautta julkaistusta Golem's Mighty Swing -sarjakuvasta, ristiinnaulittiin indie-sarjakuvaharrastajien keskuudessa takinkääntäjänä. Tämä on tietysti hedelmätöntä elitismiä, kun toimitaan niinkin pienessä kentässä, kuin amerikkalainen sarjakuva. Varsinkin kun Sturm tuntuu olevan aidon innostunut Unstable Moleculesista, moinen loanheitto on perusteetonta elämöintiä.

SUOSITUS: Jälleen herää kysymys: kenelle tämä on tarkoitettu? Itse nautin Unstable Moleculesista merkittävästi, mutta perinteistä seikkailusarjakuvaa arvostava Ihmenelos-fani ei saa välttämättä Sturmin ja Davisin taitavista ihmissuhdekuvioista mitään irti. Ihmenelosiin tutustumaton taidesarjakuvan ystävä (onko sellaisia?) taasen ei ymmärrä tarinan viittauksia. Sarjakuvan yleisö näyttää siis olevan rajattu vain kaikkien innokkaimpiin sarjakuvaharrastajiin. Toisaalta, mitä voi päätellä siitä, että paikallisesta sarjakuvakaupasta albumi oli myyty loppuun, ostajina muun muassa Toni Jerrman ja Pekka Manninen?

X-MEN, vuoden 2003 numero 8. Luoja, kuinka tämä sarjakuva on banaali.

Ensin näemme kaksi jaksoa Joe Caseyn kirjoittamaa Ryhmä-X-tarinaa, jossa asiat etenevät hitaasti kuin yksijalkainen koira. Ryhmä-X roikkuu Saksassa, jossa Ulvojan puolisotilaalliset X-joukot kamppailevat paikallista ääriliikettä vastaan. Casey onnistuu edes jotenkin perustelemaan fanaattisen A.R.M:in motivaatiot, mutta kyseessä on silti jälleen yksi geneerinen pyssykopla.

Tarinassa ei itsessään ole suuria aukkoja tai erityisen typeriä käänteitä. Suurin ongelma Caseyn käsikirjoituksessa on se, ettei mitään tapahdu. Ryhmä-X ei tee käytännössä mitään muuta kuin seisoskelee ja suoltaa ekspositiota täynnä olevaa dialogia. Kohtaukset, jotka eivät johda mihinkään, seuraavat toisiaan. Tarina tekee kivuliaan selväksi, että X-Joukkojen takana on jokin hämärä taho. Pahinta on kertomuksen pituus: nyt nähdään jo neljäs kappale täysin triviaalia kokonaisuutta, ja ensi numerossa vielä jatkoa.

Kuvitus on kuitenkin pätevää. Aaron Loprestin perinteisen toimiva kynänjälki tuo mieleen Tom Raneyn. Sean Phillipsin terävä viiva toimii sekin mainiosti. Sääli vain, että kelpo taide menee hukkaan yhdentekevässä kertomuksessa.

Lehden toinen puolisko sisältää Wolverinen sooloseikkailuja, kirjoittajana Frank Tieri, kuvittajana Sean Chen ja Dan Fraga. Aluksi solmitaan vanhoja juonilankoja yhteen, kun sankari pistää multiin vanhan vihollisensa. Paljastuu, että Tieri on pohjustanut tarinaa jo jonkin aikaa. Sääli vain, että vihjeet ovat olleet niin epämääräisiä, että ainakin minä olen sivuuttanut ne mielenkiinnottomina. Eikös tällaisen ennaltavarjostuksen tarkoitus ole antaa nimenomaan kiinnostavia vihjeitä? Joka tapauksessa, Wolverine taistelee, ja voittaa, koska on sekä eläimellinen että nokkela. Kuka olisi arvannut?

Epämielenkiintoisen ensimmäisen osan jälkeen päästäänkin käsiksi ns. kalkkunaan. Tieri päättää tarttua ajankohtaiseen aiheeseen ja parodioida TV-sarja Selviytyjiä, ymmärtämättä että Selviytyjät on jo lähtökohtaisesti niin typerää touhua, ettei mitään erillisiä parodioita tarvita. Frank " Hienovaraisuus" Tieri ei kuitenkaan lopeta tähän, vaan esittelee mm. TV-pomon, joka tapattaa alaisiaan! Ymmärrättekö, se on kommentti TV-bisneksen raadollisuudesta - huikeaa satiiria! Tarina tapahtuu Kanadassa, jossa mulkosilmäinen pahis manaa muinaisia hirviöitä esiin hyökkäämällä tosi-TV-ohjelman kuvauksiin.

Fragan ja Chenin kuvitus on mielenkiinnotonta. Kuvaavaa on, että jouduin palaamaan taaksepäin, kun jossain vaiheessa aloin silmät lasittuneena vain käännellä sivuja. Lapset, Wolverinen lukeminen rappeuttaa aivoja.

SUOSITUS: Voisi luulla, että supervoimaisista seikkailijoista olisi helppoa kirjoittaa mielenkiintoisia tarinoita, mutta tähän kökköön verrattuna Unstable Moleculesin hillitty lähiödraama on huikea jännitysnäytelmä. Eikö sarjakuvantekijöille pitäisi maksaa hyvistä ideoista? Voisin koittaa työntää X-Men 8/2003:n poikittain suuhuni ja silti minulla olisi hauskempaa kuin sitä lukiessa. Taidanpa koittaa.

Ensi viikolla arvioidaan ainakin Hämähäkkimies. Siihen asti.

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.