KATUOJA

Nais-Katuoja

Arviot: 5.11.2002

Katuojassa tällä viikolla:

Pornoa! Sitä riittää Manaran CLICK 4 –albumissa.

Serkukset Angelina ja Pio päättävät kostaa Angelinan isän kokemat vääryydet tätä kaltoin kohdelleelle lakimiehelle. Koston välikappaleena saa toimia lakimiehen siveä vaimo, jonka halut herätetään varsinaisella Deus ex Machinalla, salaperäisen professorin keksimällä taikalaatikolla, jolla on voima muuttaa kohteensa seksinnälkäiseksi hulluksi. Klik vain, niin housut lähtevät!

Täytyy myöntää, että Clickin tarina on tavanomaista putkimies-tulee-käymään-pornotarinaa kekseliäämpi. Puitteetkin vaihtuvat vinhaan: kummallisia akteja tapahtuu muun muassa muotinäytöksessä, jalkapallostadionilla, luostarissa ja gangsterien luolassa.

En halua kuulostaa moralistilta ilman housuja, mutta Click on pohjimmiltaan vastenmielinen teos. En tuomitse erotiikkaa tai pornoa yleisellä tasolla, mutta tämänkin lajityypin teoksia voi tehdä hyvällä maulla, tai ainakin paremmalla kuin Manara. Ja pornoa tämä on, ei erotiikkaa: ero selviää viimestään, kun kukkakimppu työnnetään peräaukkoon.

Teoksen naisviha on silminnähtävää. Naisia hakataan ja alistetaan tavan takaa ja toiminta oikeutetaan tarinan kostoteemalla. Hassutteleva huumori ei auta asiaa, kun raiskausfantasioista on kyse.

Manaran piirrosjälki on oikein näyttävää. Hän hallitsee niin ulkokuvat kuin joukkokohtauksetkin, ja tietysti alastomat naisvartalot. On siis sääli, että pohjimmiltaan Click on hyvin tuotettua onanointimateriaalia, jonka vähäinenkin älyllinen sisältö on arveluttavaa.

Sitä paitsi, minkälaisessa pornotarinassa ei näytetä yhtään kyrpää?

Hieman tasa-arvoisemmasta näkökulmasta naista tarkastellaan mieskolmikko Rossen, Sillantauksen ja Gyllingin strippisarjakuvakokoelmassa YMMÄLLÄÄN NAISEN KANSSA.

Kovakantinen kahvipöytäkirja kokoaa Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä julkaistuja sarjakuvia, joita voisi luonnehtia kokeellisiksikin. Kokoelman narratiivisen rungon muodostaa ”Professori”, puhuva pää, joka esittää erilaisia väitteämia parisuhteesta ja kumoaa ne käyttämällä strippejä havaintovälineinä. Aasinsiltamainen ratkaisu toimii ja auttaa lukijaa muodostamaan stripeistä yhtenevän kokonaisuuden.

Naisen kanssa-sarjakuva käsittelee parisuhdetta ovelan kliinisesti. Etäinen ja kaikkitietävä kertojanääni paloittelee milloin minkäkin parisuhteen osa-alueen. Näkökulma on miehinen. Miehet nähdään yksinkertaisina itsestäänselvyyksinä, mutta naiseuden mysteerin ääressä tulee hiljentyä. Nainen on oikukas ja arvoituksellinen olio, tuntuu sarjakuva kertovan, mutta suhde naiseen on tarpeellinen ellei välttämätön osa miehen elämää.

Tekijöillä on kuitenkin kieli poskessa ja pilke silmäkulmassa. Tämän todistaa sarjan eksentrinen kuvitus, joka on sen suurin vahvuus ja samaan aikaan sen ongelmallisin elementti. Piirtäjä Rosse kuvittaa kunkin ”luennon” 50-60-lukujen sarjakuvaa ja poptaidetta muistuttavilla kuvilla. Usein hän piirtää suoria pastisseja enemmän tai vähemmän tunneituista lähteistä: elokuvajulisteista, maalauksista, sarjakuvien kansista. Sarjakuvan ilme on jännittävä ja uniikki. Kuvan ja tekstin suhde on mielenkiintoinen sekin. Sinänsä objektiivisen oloinen teksti muuttuu ladatuksi, kun sen yhteyteen liitetään erikoinen kuva.

Vaikka Naisen kanssa luokitellaa sarjakuvaksi, siinä on harvemmin yhtään sarjallisuutta. Ruutujen väliset siirtymät ovat lähes aina näkökulmasta-näkökulmaan-siirtymiä tai täysin seuraussuhteettomia siirtymiä. Tämä tekee sarjakuvasta vaikealukuisen, varsinkin kokoelmana.

Naisen kanssa on mielenkiintoinen, jopa edistyksellinenkin kokeilu formaatilla. Se on kaunis katsoa, ja parhaimillaan täynnä merkityksiä, mutta kuvien ja sanojen ristiriita sekä erikoinen kuvakerronta tekee siitä vaikeaselkoisen. Sarjan suosiosta päätellen Naisen kanssa on kuitenkin löytänyt yleisönsä.

HANKI ELÄMÄ on Kati Närhen omaelämänkerralliselta maistuva sarjakuva-albumi. Strippeja ja lyhyitä tarinoita kokoava teos on ilmestynyt vain naisten luomia sarjakuvia julkaisevassa Parrakas nainen –sarjassa.

Onko arveluttavaa nimittää sarjakuvaa ”naissarjakuvaksi”, kuten Hanki elämä määritellään albumin etukannessa? Sarjakuva on perinteisesti poikien laji ja naistekijöillä on vastassaan varmasti ennakkoasenteita ja vähemmän vastaanottavainen yleisö. Kutsumalla sarjakuvaa naissarjakuvaksi, voidaan tekijän sukupuoli nostaa valtiksi, osoittaa naisten osaaminen alalla. Toisaalta on olemassa vaara, että sarjakuva määritellään tekijän sukupuolen mukaan: odotetaan, että sarjakuva muka käsittelee kuukautisia, rintaliivejä sekä meikkaamista.

Kääntäen: onko tällä viikolla arvioitu Manaran albumi ”miessarjakuvaa”? Toivottavasti ei!

Onneksi vain yksi Närhen sarjakuvista käsittelee rintoja ja rintaliivejä. ”Rinnakas tarina” on autobio-sarjakuva, jossa Närhi käsittelee humoristisesti suhdettaan rauhasiinsa. Samanlainen lähestymistapa hallitsee suurinta osaa kokoelman sarjakuvista. Närhi käyttää tehokeinona epävarmaa kertojaa: tekstilaatikoiden selostus on usein ristiriidassa kuvan sisällön kanssa, aikaansaaden humoristisen efektin.

Närhen sarjakuvat tutkivat arkielämän tilanteita nuoren naisen näkökulmasta. Parisuhteita ruoditaan pariinkin otteeseen. Erilaisia arjen kummallisuuksia listataan ”Ongelmatapauksia” –strippeihin. Tarinassa Lauantai-illan HUUMA koti-illan ja ravintolaillan eroja tutkitaan.

Hanki elämän huumori ei ole kanssani aivan samalla aaltopituudella. Oivaltavimmillaan Närhen havainnot ovat oikein hauskoja, mutta usein hän alleviivaa loppuvitsejään liiaksi. Lyhyemmät sarjat toimivat parhaiten, pidemmissä on usein pakotetun oloinen loppuratkaisu.

Albumin piirrosjälki on yllättävänkin tasalaatuista, ottaen huomioon, että sarjoja on albumissa ainakin 6 vuoden ajalta. Jälki on helppolukuista ja tunnetilat välittyvät lukijoilla lattapäisten hahmojen kasvoilta vaivattomasti.

Hanki elämä on siis kuvituksensa puolesta miellyttävä, mutta muulta sisällöltään epätasainen paketti, joten en voi sitä varauksetta suositella. Silti parhaimmillaan Närhen kertomukset ovat oivaltavia ja universaaleja. Tämä on ihmissarjakuvaa.

Egmontin spesiaali VIHREÄ LYHTY VASTAAN ALIENS on tylsää tusinapullaa. Tarinasta vastaa Vihreä Lyhty –veteraani Ron Marz, joka vastaa nykyisen CrossGen-fantsusarjakuvien käsiksistä. Pitkästä aikaa näemme Rick Leonardin kuvitusta, joka on toimivaa ja miellyttävää katsottavaa.

Tarina on kuitenkin tylsää cross-over-tauhkaa, jossa jännitettä ei synny tekemällään. Aliens-tarinoiden ajavana voimana on jännitys siitä, mitä päähenkilöille käy avaruusmörköjen käsissä. Tarinan sivuhahmogalleria on läpeensä mielenkiinnoton ja sankarille ei tietenkään voi tapahtua mitään., joten lukijan mielenkiinto ei herää. Ajanhukkaa, tämä.

Uusin SPIDER-MAN sisältää vain Paul Jenkinsin kirjoittamia ja Mark Buckinghamin kuvittamia tarinoita. Ensimmäisessä vietetään talvipäivää Korppikotkan kanssa. Humoristinen juttu hymyilyttää. Buckinghamin kuvitus on jälleen perinteisen kikkailematonta ja helppolukuista.

Jälkimmäinen tarina on osa Marvelin viimevuotista ”Silent month” –tempausta, jossa jatkuvien sarjojen tekijät pakotettiin sisällyttämään ”hiljainen jakso” lehtiin. Tällä tarkoitetaan siis tarinaa, jossa ei ole puhe- tai ajatuskuplia eikä tekstilaatikoita. Niin kuin Maximum Security –crossoverin kohdalla, nytkin Jenkins heittää homman lekkeriksi, ja hyvä niin. Pimahtanut tarina miimikkojengin hyökkäyksestä sopii jujuun mainiosti. Jälleen hyvä numero Hämähäkkimiestä on käsillä.

Ensi viikolla luvassa on jälleen sekalaista kotimaista. Hiltusen uusin Praedor katsastetaan, samoin kuin Kati Kovacsin albumi Minne matka, Laura Liha. Siihen asti!

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.