Katuoja on Kalaksikukon suojeluksessa!

  

KATUOJA

  

2K3 - X


Etusivulle
  

Arviot: 6.1.2004


Katuojassa tällä viikolla:

EGMONTIN VUOSI 2003
Katsaus viime vuoden supersankarilehtiin sekä kommentteja Egmontin ensi vuoden suunnitelmista



  

Uusi vuosi, uudet banaalit latteudet kolumnien alussa. Vuosi 2003 oli supersankarisarjakuvien osalta aktiivisin pitkään aikaan. Syynä tähän voi nähdä lukuisat menestyksekkäät sarjakuvafilmatisoinnit: X-Men 2:n, Daredevilin, Hulkin ja mahdollisesti League of Extraordinary Gentelemenin. Vaikka elokuvien taso olikin vaihteleva, saatiin suuren budjetin spektaakkeleilla arvattavasti perusteltua vaikeammin markkinoitavien mutta yhtäkaikki laadukkaiden sarjakuvien julkaisua. Etenkin kesällä ilmestynyt Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga oli erittäin tervetullut albumi, jonka julkaisun mahdollisti filmatisointi - laadustaan huolimatta - sekä yhtiön toimittajien halukkuus tuoda teos suomalaislukijoiden käsiin. Kyseessä on todellinen (populaari)kulttuuriteko, varsinkin kun on vaikea kuvitella Alan Mooren ja Kevin O'Neillin hirtehisen ja fiksun seikkailusarjakuvan löytävän yleisöään K-Kaupan lehtihyllystä. Liiga on kirkkaasti vuoden paras Egmontin julkaisema sarjakuva, ja mielestäni toinen vuoden kahdesta parhaasta käännösalbumista. Palaan siihen toiseen alempana.

Minä kritisoin Egmontin sarjakuvia usein, ja toisinaan myös yhtiötäkin. Ei tule silti unohtaa, että yhtiöllä on palkollisinaan toimittajia, jotka vilpittömästi pitävät sarjakuvista ja haluavat julkaista hyvää toimintasarjakuvaa. Liiga on tästä hyvä esimerkki, kuten on myös Batman: Mustaa ja Valkoista -erikoisjulkaisukin. Toki kyseessä on kaupallinen yhtiö, jolla on vastaavat prioriteetit, jonka vuoksi näemme Wolverinen soolosarjojen kaltaista tuubaa, mutta julkaistavia sarjakuvia valitsevilla toimittajilla on kiitettävän hyvä maku. Asiaa auttaa tosin myös Marvel-yhtiön sarjojen tämän hetkinen korkea taso: Hämähäkkimiehen julkaisu jatkuisi varmasti, vaikka jenkkiversiossa julkaistaisiin Howard Mackien kirjoittamaa ja Rob Liefeldin kuvittamaa uudelleentulkintaa Kloonisaagasta.



Tällä hetkellä SPIDER-MANIN taso on kuitenkin kohtuullisen hyvä, joten 12 vuoden 2003 numeroa saatiin täytettyä enimmäkseen kelvollisilla, vaikkakin yhdentekevillä tarinoilla.

Tänä vuonna tapahtui seuraavaa: Hämähäkkimies päihittää Fuusion ja Mustakalan järjettömän juonen; taistelu Varjoa vastaan; Vihreä Menninkäinen ahdistelee Hämäriä; Shatra; Tara; uusi Tri. Mustekala; Peter ja MJ löytävät toisensa uudelleen: Sammakkomies palaa vankilasta; Vesimies ja Tärisyttäjä liittoutuvat.

Käydessäni läpi vuoden Hämähäkkimiehiä huomasin, että minulla on oikeasti vaikeuksia keksiä jotain erityisen hyvää tarinaa, käännettä tai hetkeä vuoden lehdistä. Vuonna 2002 tärkein muutos oli J. Michael Straczynskin astuminen sarjan pääkirjoittajaksi ja siitä seurannut radikaali tason nousu verrattuna edeltäjä Howard Mackien tekeleisiin. JMS ei ole kuitenkaan onnistunut kehittämään mitään erityisen kiinnostavaa alkuperäisestä tarinaideastaan, jossa Hämähäkkimiehen alkuperään liitettiin shamanistista mystiikkaa. Ideasta on seurannut kelvollisia Hämähäkkimiestarinoita, jossa astraalitason olennot ilmestyvät vainoamaan sankaria, ja kirjoittaja saa tekosyyn käyttää lempparihahmoaan, Tohtori Outoa. JMS on kelvollinen Hämähäkkimieskirjoittaja, mutta hänen tarinoistaan puuttuu draamaa ja yllätyksiä niin, etteivät ne ole kovinkaan mieleenjääviä.

Paul Jenkins puolestaan eksyi metsään pariinkin otteeseen pitkillä tarinoillaan. Kevään Vihreä Menninkäinen -tarinakokonaisuus oli ennalta-arvattava sekä triviaali ja miehen Fuusio/Mustekala -tarinassa ei ollut järjen häivääkään, jos roistojen juonta pysähtyi pohtimaan hetkeksikään. Jenkinsin vahvuutena ovat lyhyet tarinat, jotka keskittyvät enemmän hahmojen keskinäisiin suhteisiin. Valitettavasti vain vuonna 2003 julkaistuissa tarinoissa Jenkins ei keskittynyt vahvuuksiinsa.

Kuvittajina on nähty Mark Buckingham sekä John Romita Jr., molemmat kykeneviä veteraaneja. Jenkinsiä on myös kuvittanut Humberto Ramos, jonka liioitellut, karikatyyrimäiset hahmot miellyttivät minua, vaikkeivät kaikkia lukijoita.

Vuoden paras yksittäinen Hämähäkkimiestarina oli yllättäen Zeb Wellsin ja Duncan Fegredon lyhäri. jossa tutustuttiin Sammakkomiehen pojan masentavaan arkeen. Hauska sarjakuva oli amerikkalaisesta Tangled Web -antologialehdestä, jossa on nähty nimekkäiden tekijöiden tulkintoja Hämähäkkimiehestä ja tämän vihollisista. Valitettavasti Egmont suuntaa lehteään pääasiassa lapsille, joten Tangled Webin toisinaan raa'at tarinat eivät ole julkaisuohjelmaan kelvanneet. Hienoa on, että edes yksi tarina pääsi - jos sallinette typerän sanaleikin - verkosta läpi.

Päälehden lisäksi on Ultimate Spider-man -spesiaaleja, joissa Brian Bendis ja Mark Bagley ovat jatkaneet modernisoidun Hämähäkkimiehen tarinaa. Ja totta puhuen Bendisin tarina on päässyt hitaan alun jälkeen sellaiseen vauhtiin, että en panisi lainkaan pahakseni, jos sitä julkaistaisiin myös kuukausittaisessa lehdessä. Bendis hallitsee dialogin ja yllättävät käänteet: "ultimaattisen" Kravenin nolo loppu on yksi hauskimpia käänteitä Hämislehdissä koko vuonna.

Ainoastaan postimyynnin kautta kaupattu kovakantinen Hämähäkkimies: Sininen oli hienoinen pettymys. Jeph Loebin tarina oli tarpeeton nostalgiatrippi, jossa kuvitettiin uudelleen vanhoja Hämähäkkimiestarinoita. Tim Salen kuvitus on erinomaista, mutta kokonaisuudelta puuttui tarkoitus.

Vuonna 2004 Spider-man -lehdessä nähdään tuskin suuria muutoksia. Humberto Ramosista tulee Jenkinsin tarinoiden vakiokuvittaja. Mieluummin katselisin Buckinghamia, mutta Ramos on pätevä hänkin. USM jatkuu Megassa, joka on hieman valitettavaa, koska se tarkoittaa vähemmän muita sarjakuvia ja todennäköisesti myös vähemmän USM:ia. Vaikka USM onkin erinomainen toimintasarjakuva, se toimii parhaiten paksuina kokoelmina, sillä Bendisin tarinankerronta on ilmavaa - siis hyvällä tavalla hidasta.

Jää myös nähtäväksi, miten Egmont hyödyntää kesällä ensi-iltansa saavat Spider-man -leffan ensi-iltaa. Ihmesarjassa nähdään todennäköisesti lisää Hämäriä, samoin kuin ilmeisesti myös erikoisjulkaisussa, jota myydään vain postimyynnissä.



Mega-Marvelin nimi vaihdettiin vuonna 2003 MEGAKSI. Tarkoitus oli tuoda perinteisten Marvel-sarjakuvien rinnalle DC-sarjakuvia. Tarkoitus oli jalo, mutta epäonninen. Lukijapalautteen vuoksi DC:n sarjakuvat vedettiin Megasta, lukuun ottamatta koreaa, mutta tarinaltaan mitäänsanomatonta Batmania.

Tänä vuonna tapahtui seuraavaa: Daredevil vastaan oikeuslaitos; Ultimate X-Men vastaan Magneto; Hulk vastaan armeija; Hulk vastaan salaliitto; Ylivertaiset vastaan Ylivertaiset; Batman vastaan vähän kaikki. Vuonna 2003 Megan eri sarjat ajoitettiin osumaan yksiin eri elokuvien ensi-iltojen kanssa. Vuosi aloitettiin Bob Gale ja Phil Winsladen Daredevililla, joka oli yllättävän hauskaa supersankarihölmöilyä, farssi Daredevilin oikeudenkäynnistä. Sen suurin puute oli, ettei se ollut Brian Bendisin ja Alex Maleevin Daredevilia, jota on maailmalla kehuttu kovasti. Ensi vuonna ei nähtävästi julkaista DD:ta, joten joudun ilmeisesti ostamaan Bendisin DD:t jenkkiversioina.

X-Men 2 -elokuvan yhteydessä julkaistiin Mark Millarin ja Adam Kubertin Ultimate X-Meneja, joka on jakanut mielipiteitä. Traditionalistit, jotka odottivat perinteistä supersankarisarjakuvaa epäilemättä reväyttivät tuohtumislihaksensa katsellessaan Millarin kyynisten mutanttien irvistelyä, mutta UXM on kaikessa älyttömyydessään kohtalaisen viihdyttävää toimintasarjakuvaa. Sen hahmot ovat tylsiä kuin maidon kaksihinnoittelujärjestelmä, mutta Millar ja Kubert huvittavat iloisesti yliampuvilla toimintakohtauksilla.

Paremmin Millar onnistui Ultimatesin, Kostajien modernisoinnin kanssa. Tärkein syy on kuvittaja Bryan Hitchin, jonka fotorealistisissa piirroksissa on oikeaa spektaakkelia. Millarin lähestymistapa uuden vuosituhannen supersankariryhmään hienovarainen: supervoimia esitellään hienovaraisesti mutta tarpeen tullen näyttävästi ja jutussa on monta kiinnostavaa sci-fi-ideaa. Jälleen perinteisillä moraalikäsityksillä varustettuja supersankareita odottavilla lienee vaikeuksia sulattaa Ultimatesien pikkumaisia, ahneita ja ylimielisiä hahmoja, mutta toisin kuin UMX:ssa, Millar rakentaa ne uskottavasti. Hitaasti alkuun lähtevä tarina jatkuu ensi vuonna Megassa, ja hyvä niin: Ultimates oli vuoden paras Mega.

Hulkia nähtiin kahdessa julkaisussa, jossa toisessa Brian Azzarello ja Richard Corben kertoivat ilmeisesti jonkinlaisen vaihtoehtotarinan Hulkin jahtaamisesta. Arkkityypisessä jutussa Banner ahdistuu, Hulk riehuu ja tämän takaa-ajajat juonivat. Corben piirtää Hulkin Muppet-hahmon näköiseksi, mutta piirtää kylläkin muuten oikein hienosti. John Romita Jr.:n piirtämä ja Bruce Jonesin kirjoittamassa kauhuviritelmässä ajettiin myöskin Hulkia takaa. Kokonaisuus viihdytti, mutta tarinan salaliittokuvio jäi ikävästi hämäräksi, niin kuin ilmeisesti jää vielä kymmeniksi jenkkinumeroiksikin.

Ainoaksi DC:n edustajaksi siis karsiutui Jeph Loebin ja Jim Leen Batman. Leen miellyttävän kuvituksen ja kunnianhimottoman tarinan ansiosta kyseessä lienee melko varma valinta. Parivaljakon Batman on myynyt rapakon takana kuin kuumat kakkuset, joten eiköhän Hush-kokonaisuutta nähdä lisää myös perinteisesti DC-vihamielisessä Suomessakin.

Egmont on ilmoittanut julkaisevansa sarjan DC-Spesiaaleja, joissa nähdään Batmanin ohella Mark Waidin Kingdom Comea (Valtakunta ja voima) sekä Mark Waidin ja Leinil Yun Birthright-Teräsmessarjakuvaa, joka ammentaa juoniaineksia TV:n Smallville-sarjasta. Kun aikanaan luin Kingdom Comen, pidin siitä kovasti, mutta voi olla että vanhoilla hyvillä supersankaritarinoilla nostalgisoiva sarjakuva ei ole kestänyt aikaa. Skeptinen tuttavani väittää, että Kingdom Come tulee vieraannuttamaan lukijat siinä määrin, että DC-Spesiaalia tai muuta säännöllistä DC-lehteä ei enää ilmesty vuonna 2005. Olen eri mieltä, ja asiasta on lyöty vetoa. Katsotaan.



Vuosi 2003 oli X-MENIN, ei varmastikaan vähiten suositun X-Men 2 -elokuvan ansiosta. Kaksitoista 100-sivuista numeroa vuodessa lienee jonkinlainen ennätys.

Tänä vuonna tapahtui seuraavaa: Lodbellin jäähyväistarina; Origin alkaa; E for Extinction; Wolverine puhdistaa maineensa; Wolverine osallistuu kamppailuturnaukseen; Wolverine parodioi tosi-TV:ta; Ryhmä-X käy Kiinassa; Poptopia; Ihmisyyden kirkko ja X-Farmi; X-Yhtiö; Germ free Generation; Imperial alkaa; Caseyn tarinat päättyvät.

Vuonna 2003 Suomen Egmont teki päätöksen julkaista amerikkalaisen Uncanny X-Men -lehden tarinoita itse, kun kumppania yhteispainatukseen ei löytynyt. New X-Men -lehden tarinat puolestaan yhteispainatettiin. Ensi vuonna käytäntö ei jatku, mikä ei ole välttämättä huono asia, jos Uncannyn tarinoiden taso ei tämänvuotisesta nouse.

Todellakin, tämän vuoden X-Men oli varsinainen kaksikasvo. Vuosi aloitettiin Scott Lodbellin luvattoman huonolla tarinalla, jossa Magneto otetaan hengiltä, maailma rauhoitetaan kivalla puheella ja X-Men lähtee kaljalle.

Joe Caseyn ja vaihtelevien kuvittajien tarinat joka toinen kuukausi olivat banaalia poseeraamista ja yksinkertaisten tarinaideoiden pitkittämistä, täydennettynä Wolverinen tuskallisen huonoilla soolotarinoilla. Caseylla oli toisinaan hyviäkin ideoita ja hän on aikanaan tehnyt myös hyviä sarjakuvia, mutta X-Menissä toteutus oli kehno.

Sen sijaan joka toisessa lehdessä nähtiin Grant Morrisonin kirjoittamia tarinoita, joiden uskallus ja energia korostuivat entisestään Caseyn yritelmiin verratessa. Morrison kierrättää vanhoja X-Men-juonia: Vahteja, ihmisten mutanttivihaa, evoluutiota vertauskuvana, Xavierin kouluja nuorien mutanttien turvapaikkana ja kosmisia avaruusimperiumeja. Hän sai kuitenkin tämän kaiken näyttämään uudelta ja jännittävältä. Morrison osaa yllättää lukijan, joka on toimintasarjakuvassa korvaamaton etu. Olen lukenut Morrisonin New X-Menia jenkkialbumeina, ja voin sanoa, että Morrisonin arviolta 40 numeroa lehden parissa tulevat olemaan parasta X-Men sarjakuvaa vuosiin. Tiedän, että saan Claremont-fanien vihat päälleni tästä, mutta uskallanpa väittää, että Morrisonin tarinoista tulee peräti paras X-Men kokonaisuus koskaan - vaikkakin se onkin Claremontille kaiken velkaa. Morrisonin alkupään tarinoita haittaavat vaihtelevat kuvittajat, joista monet ovat joutuneet suoriutumaan piirrostöistä niin kiireellä, että jälki on sangen kauheaa.

New X-Menin ohella jatkotarinana on nähty Origin-sarjakuvaa, joka sijoittuu Wolverinen lapsuuteen. Herää kysymys: miksi? Minä en välitä Wolverinen lapsuudesta. Välittääkö kukaan? Sarjassa Wolverinella on kaikki märän tiskirätin tahdonvoima, kun häntä retuutetaan tapahtumasta toiseen. Oletettavasti tarinan lopussa Logan löytää itsensä ja selkärankansa, mutta tarina ei lisää Wolverinen hahmoon mitään eikä tarina itsessään ole kovinkaan mielenkiintoinen Dickens-pastissi. Vastatakseni itse kysymykseeni: miksi? Koska Marvelille kelpasi raha.

Ensi vuonna X-Menin sivuilla nähdään Morrisonin juttujen ohella Chris Claremontin ja Salvador Larrocan X-Treme X-Menia, joka tyydyttänee traditionalisteja.

Egmontin muusta tuotannosta kannattaa mainita Ihmesarja -pokkarit, jotka ovat kierrättäneet mustavalkoisina uusintapainoksina klassisia Marvel-sarjakuvia. Tänä vuonna pokkareissa on nähty Claremontin ja John Byrnen X-Menia ja Frank Millerin Daredevilia - molemmat oman aikansa uranuurtajia. Kaiken päälle julkaisujen hinta/sivu -suhde on erinomainen ja onkin hyvä tietää, että sarjaa jatketaan vuonna 2004.

Witchblade/Darkness -antologiapökäle jatkuu myös ensi vuonna, joten ilmeisesti Saatana on olemassa. Vanha kehno Mustanaamio puolestaan jatkaa sekin ilmestymistään. Lehti on maininnan arvoinen, koska siinä on julkaistu Alan Mooren ja Chris Sprousen erinomaista Tom Strong -sarjakuvaa. Valitettavasti Mustanaamio itse kiinnostaa minua yhtä paljon kuin naulojen syöminen.



Näin. Lopuksi sekalaisia ajatuksia vuoden sarjakuvallisista huipuista.

VUODEN PARAS KÄÄNNÖSSARJAKUVA: Jaettu jo mainitun Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liigan ja Jasonin Hys!:in kesken. Hys! on kaikki olennainen ihmiselämästä, kuvattuna hassuilla eläinhahmoilla. Loistava.

VUODEN PARAS SARJAKUVA: Ennalta-arvattavasti League of Extraordinary Gentlemen Vol. 2. Täydellinen seikkailusarjakuva, joka saa Alan Mooren vetäytymisen mainstreamista tuntumaan entistä katkerammalta. Jos jotain, Moore osaa viihdyttää.

VUODEN SARJAKUVAILMIÖ: Mangan tuleminen, vetäytyminen ja uusi tuleminen. Kolibri-kustannuksen Dragon Ball -mangasarjakuva sai lastensuojeluväen takajaloilleen ja hönöä pikkuhousunvarastussarjakuvaa jeesusteltiin aina eduskunnassa asti. Farssin toisella olivat kaltaiseni internörttipeelot, jotka kirjoittivat arviolta kolmen puhelinluettelon verran tekstejä, joissa puolustettiin hönöä pikkuhousunvarastussarjakuvaa periaatteesta. Nyt kun Kolibri tuo Dragon Ballin takaisin ja Egmont julkaisee Ranmaa, kioskissa on kaksi pölhöä pikkuhousumangaa. Joten voisimmeko lopettaa jo kukkahattutäti/pervosarjakuva -vitsien veistelyn? Vielä kun kioskeihin ilmaantuisi mangaa, josta olisin puoliksikaan kiinnostunut, elämä hymyilisi: tarjontaa olisi ja formaatti on mainio. Valitettavasti en vain kuulu Ranman enkä DB:n kohdeyleisöön.



Näin siis viime vuonna. Ensi viikolla Katuoja jatkaa entiseen malliin.





Lehdet luki Otto Sinisalo.

  
Tästä laatikosta voit jättää palautetta Katuojaan.
      

  

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.