Katuoja on Kalaksikukon suojeluksessa!

  

KATUOJA

  

SNIKT!


Etusivulle   

Arviot: 6.5.2003


Katuojassa tällä viikolla:

X-MEN 2
Elokuva
Ohjaus Bryan Singer
Pääosissa Hugh Jackman, Patrick Stewart, Halle Berry, Ian McKellen, Famke Janssen


Lehtikioskin hyllyä katsellessa näyttää siltä, että X-Men -tuoteperheen sarjakuvapuolesta Suomessa vastaava Egmont kustannus on munannut mahdollisuutensa rahastaa uuden X-Men-elokuvan menestyksellä. Hätäisen oloisissa mainoksissa lupailtu leffaspesiaali loistaa poissaolollaan ja varsinaisen X-Men-lehden tuore numero antaa sekin odottaa itseään. Edellinen numero on toki saatavilla, mutta myyttinen ”elokuvan kautta sarjakuvaan tutustuva lukija” – jonka olemassaoloa ei ole vielä kyetty todistamaan – olisi oletettavasti helpommin vieteltävissä sarjakuvan maailmaan Grant Morrisonin tarinoilla, joita tätä kirjoittaessa vielä ilmestymättömän lehden pitäisi sisältää. (KORJAUS 7.5.2003: Tietooni on saatettu feffaspessun viivästyminen johtuvan yksinomaan Marvelista ja heidän Euroopan edustajistaan, eikä käänösversiosta vastaavasta Egmont kustannuksesta. Pahoittelut asianosaisille.)

Uusia lehtiä ei siis näy, mutta entäpä jos arvostelisin elokuvan? Mitä, miten niin ”ei, siitä leffasta on jo jauhettu joka paikassa”? Vähät siitä, teen sen kuitenkin.

SPOILEREISTA, sen verran että: jos et ole nähnyt elokuvaa, ja olet joskus pitänyt Ryhmä-X-sarjakuvista, mene heti katsomaan mokoma ja lue arvio vasta jälkeenpäin – et kadu. Toisaalta, jos Ryhmä-X ei ole tuttu, tuskin saat leffasta ihmeempiä irti: lue eteenpäin, jos haluat lukea hilpeä itseriittoisen näkökulman yhteen sarjisleffaan.

Ja nyt, arvio.



X-Men 2
  

On hienoa olla 10-vuotias.

Kymmenvuotiaana kaikki on uutta ja jännittävää. Aikuisena on jo ehtinyt leipääntyä moneen kertaan nähtyihin tarinoihin, niiden ennalta-arvattaviin loppuratkaisuihin ja kliseisiin käänteisiin. Kymmenvuotias ei ole näin kyyninen: jokainen tarina, jokainen vähänkään laadukas elokuva tai sarjakuva on kiehtova. Elokuvateatterissa kymmenvuotias istuu penkkinsä reunuksella ja suu ihastuksesta virneessä odottaa seuraavaa "siistiä juttua".

Ja juurikin tältä minusta tuntui katsellessani X-MEN 2 –elokuvaa. Jos olisin kirjoittanut tämän arvion toissapäivänä, juuri elokuvan nähtyäni, se olisi mennyt jokseenkin näin:

”Ensiks se Painajainen hyökkää Amerikan presidentin kimppuun, ja hakkaa kaikki sen agentit! Sitten, Wolverine lahtaa ainakin sata sotilasta, kun ne hyökkää sinne kartanoon, SNIKT, SNIKT! Ja sitten Magneto pakenee vankilasta, kun se vetää yhden tyypin veret ulos sen ihon läpi, ja sitten on siinä on suihkuhävittäjiä, ja lopussa kaikki tappelee sellaisella padolla, ja, ja BAMF! SNIKT!”

Tosiaankin, X-Men 2 resonoi voimakkaasti sarjakuvaa nuorempana seuranneen katsojan pääkopassa. Nuoruuden ikonit valkokankaalle henkiin herätettynä herättävät katsojassa vanhaa kunnon ihmeen tuntua, varsinkin jos filmatisointi on tehty edes jonkinlaisella vakavuudella ja uskollisuudella alkuperäisteoksen hengelle. Elokuvan aiheuttaman huuman jälkeen, seuraavan päivän kirkkaassa valossa, voi aihetta lähestyä edes jonkinlainen objektiivisuus aseenaan.

X-Men 2 on jatko-osa vuonna 2000 ensi-iltansa saaneelle X-Men –elokuvalle. Kyseessähän on filmatisointi Marvelin aikanaan hyvinkin suositusta supersankarisarjakuvasta, jossa joukko supervoimaisia mutantteja kamppailee suvaitsevamman maailman puolesta, vastassaan niin pahat mutantit kuin pikkusieluiset ihmisetkin. X-Men on siis jälleen yksi sarjakuvafilmatisointi, joita nyt punkee iloksemme joka lävestä.

Lähdeteoksena käytettyihin sarjakuviin verrattuna filmatisoinnit jäävät sarjakuvaharrastajan näkökulmasta usein hätäisen tuntuisiksi katsauksiksi sarjakuvan usein vuosikymmeniä rakennettuun maailmaan verrattuna. Tämä ei kuitenkaan haittaa suurinta osaa yleisöstä, tarkemmin sanottuna sitä osaa, joka ei sarjakuvaa tunne. Tämän todisti viimeistään Spider-Man –elokuvan menestys, joka on nähtävästi saanut elokuvastudiot vakuuttuneiksi kumipukuisten oikeuden puolustajien vetovoimasta.

Hämähäkkimiehen tarinan siirtäminen valkokankaalle tuntuu luontevalta: käydään läpi hahmon dramaattinen alkuperätarina, lyödään tuhmaa roistoa levyyn, pussataan tyttöä ja yleisö kävelee tyytyväisenä kotiin. Sen sijaan Ryhmä-X, jolla ei ole selkeää alkuperätarinaa, jonka juonet jatkuvat vuosia, joskus vuosikymmeniä ja jossa päähenkilöitä on kymmeniä, tuntuu maallikosta suorastaan mahdottomalta tiivistää tolkulliseksi parituntiseksi elokuvaksi.

Mutta kuten jo ensimmäisestä X-Men-elokuvasta pystyi päättelemään, ohjaaja Bryan Singer ei ole tekemässä sarjaa elokuvia, vaan sarjaelokuvaa. Niin kuin Matrixista, Harry Potterista, Sormusten Herrasta ja Hämähäkkimiehestä, X-Menista on tehty jatkokertomus. On kuin viime vuosisadan alkupuolen sarjafilmit olisivat palanneet. Ja toisin kuin on opittu olettamaan, jatko-osat saattavatkin olla edeltäjiänsä parempia – ja menestyksekkäämpiä: ensi-iltaviikonloppunaan X-Men 2 tienasi reippaasti yli 100 miljoonaa dollaria ympäri maailman.

X-Men 2 luottaa siihen, että katsojalla on ainakin jonkinlainen tietämys joko aiemman elokuvan tapahtumista tai X-Men-sarjakuvasta. X-Men 2 lähtee liikkeelle juuri siitä, mihin ykkösosa jäi. Wolverinen (Hugh Jackman) palatessa etsimästä itseään ihmisten ja mutanttien välit ovat Magneton tempauksen jäljiltä tulehtumassa. Mutantteja sydämestään vihaava eversti Stryker (Brian Cox) saa presidentiltä erityisluvan ratkaista ”mutanttiongelma” lopullisesti. Miehen kommandojen hyökätessä Xavierin (Patrick Stewart) kartanoon, hajoaa Ryhmä-X pitkin Pohjois-Amerikkaa. X-miesten pitää kuitenkin vetää rivinsä kasaan pysäyttääkseen Strykerin tuomiopäivän suunnitelman, eikä Magnetokaan (Ian McKellen) aio istua toimettomana muovivankilassaan.

X-Men 2 on oivallinen kokoelma sarjakuvan olennaisimpia juoniaineksia. Siinä missä ykkösosan liikkeellepaneva voima oli ihmisiä vihaavien mutanttien juoni, on tarinan antagonisti tällä kertaa mutantteja vihaava ihminen. Näin päästään esittelemään paremmin sarjakuvan keskeisen rasismiteeman toinen osapuoli. Wolverinen menneisyyteen palaillaan, onhan Jackmanin ronskisti tulkitsema tappelupukari melkeinpä elokuvan päähenkilö. Tuttua ihmissuhdesaippuaa taas edustavat teinimutanttien romattiset tempoilut ja Wolverinen, Jeanin (Famke Janssen) ja Kykloopin (James Marsden) kolmiodraama.

Vaikka elokuvan rasismiteemaa käsitelläänkin naivin raskassoutuisesti, elokuvan polittiinen pohjavire yllättää. X-Men 2:ssa näemme, miten fanaattinen sotilas johdattelee yksinkertaisen oloisen presidentin julistamaan sodan kokonaiselle kansanosalle. Erikoista fiktiota nykypäivän Yhdysvalloissa, eikö?

Supersankarielokuvaksi X-Men on outo lintu. Toisin kuin tapana on ollut, näyttelijät lausuvat repliikkinsä haudanvakavina, ilman maanista ylinäyttelemistä. Ymmärretään, ettei sarjakuvafilmatisoinnissa tarvitse näytellä sarjakuvaa. Sankarit eivät pelasta hädässä olevia fanfaarien säestyksellä, vaan käyttävät ihmevoimiaan pakon edessä rimpuillessaan. Poissa on camp-huumori ja one-linerit, tilalla suorastaan harras, vakavamielinen paatos. Ei niin, etteikö supersankarielokuva saisi olla hauska, Singer työryhmineen on vain päätynyt toisenlaiseen tyylilajiin.

Vakavasta suhtautumisesta kielii myös elokuvan kuvastokin. Mutantit rämpivät metsien siimeksessä, lumisilla aroilla tai synkissä tunneleissa, polviaan myöten kuravedessä, kuten tieteiselokuvissa on tapanakin. Tapahtumien siirtyessä lähiöön tai toimistorakennuksiin, päähenkilöt kuvataan tunkeutujina, säikkyinä varkaina vieraissa olosuhteissa. Tämä kontrasti on varmastikin elokuvantekijän tapa tuoda vaivihkaa esiin teema evoluutiosta ja selviytymiskamppailusta.

Täysin iloton X-Men 2 ei ole. Karismaattisen Ian McKellenin Magneto tuo elokuvaan kuivaa huumoria ja yhdessä tunnismattomaksi meikatun Rebecca Romjin-Stamosin ilkikurisen Mystikon kanssa varastavat paikoin show’n kokonaan. Hahmona Magneto toimii elokuvassa paremmin kuin sarjakuvassa vuosiin. Tämä aloittaa elokuvan altavastaajana ja näin saa katsojan sympatiat puolelleen. Magneton kosto vangitsijoilleen on siksi helposti elokuvan dramaattisin hetki. Samoin myös Brian Coxin häikäilemättömän Strykerin toiminta perustellaan onnistuneesti. Vaikka hahmo onkin muuten läpeensä mätä, katsoja ymmärtää, miksi hän tekee, mitä tekee.

Elokuvan hahmojen hurja määrä palvelee sarjakuvan faneja mainiosti, mutta sitä tuntemattomille lukuisten mutanttien cameot ovat varmastikin vain kokonaisuutta rasittavia. Itseni kaltainen fani riemastuu bongatessaan Kolossin, Pedon tai Jubileen, mutta jatkuva nyökkäily faneille tuskin tekee muutenkin X-noviisille hankalasta elokuvasta yhtään helpompaa lähestyä. Muutenkin elokuva on tukehtua silkkaan hahmojen määrään. Stormille, Xavierille, Roguelle ja Kykloopille on nähtävästi ollut vaikeuksia keksiä mitään järkevää tekemistä. Hahmot keskittyvätkin enimmäkseen laukomaan ekspositiota. Kykloopin tapauksessa kyseessä ei ole suurikaan menetys: James Marsdenin yritys näytellä pelkällä värisevällä leuallaan on enemmänkin tahattoman koominen.

Elokuvan kaikki sivujuonet päättyvät mittavassa yhteenotossa Strykerin, Magneton ja Ryhmä-X:n välillä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että hahmot ryntäilevät Strykerin tukikohdassa paikasta toiseen erilaisten kriisien lauetessa peräkanaa. Tuomionpäivänkone on käynnissä! Pato murtuu! Kyklooppi on kateissa! Lapset ovat hädässä! Strykerin kätyri hyökkää! Tuomionpäivänkone on pysäytetty! Ei, ei olekaan! Stryker pakenee! Wolverine saa takaumia!

Singerilla on vaikeuksia rytmittää loppukohtaus. Kriisi seuraa toistaan, mutta hahmot valiin säntäilevät hädissään, väliin käppäilevät kaikessa rauhassa bunkkerin syövereissä. Myöskin Strykerin mutantteja tuhoava deus ex machina ei vakuuta. Vaikkakin laite on elementti, jonka ympärille elokuvan juoni on rakennettu, tuntuu se lopussa keinotekoiselta tavalta luoda jännitystä.

Elokuvan loppu hajoaa dramaattisesti sarjaksi toinen toistaan seuraavia loppuja, kun juonivyyhti puretaan rihma kerrallaan. Kun lopuksi Patrick Stewartin puhuva pää selittää katsojalle ja Amerikan presidentille kaiken olevan hyvin, viimeinen mahdollisuus jämäkästä lopusta häviää.

Lopulta lähdemateriaalin runsaus kääntyy elokuvaa vastaan. On riemastuttavaa nähdä, kuinka innokkaasti elokuvantekijät ovat hyödyntäneet X-sarjisten rikasta kuvastoa, mutta lopulta tarina hajoaa lukuisten juonien ja päähenkilöarmeijan alla.

Siltkin, elokuvassa on paljon hyvää. Suurin osa näyttelijöistä on sisäistänyt hahmonsa, eikä heitä pian osaa ajatella näyttelijöinä lainkaan. Toimintakohtauksissa nähdään paikoin loistavia visuaalisia ideoita hahmojen käyttäessä mielikuvituksellisia voimiaan. Ja vaikka tarina ei lopulta aivan pysykään pystyssä, on elokuvassa silti hurjaa jännitettä ja, toisin kuin vaikkapa Spider-Manissa, merkittävä määrä kohtauksia, jotka yllättivät minut täydellisesti. Alussa ja keskivaiheilla X-Men 2 on hauska, jännittävä ja vielä älykäskin toimintaelokuva.

Vielä kertauksen vuoksi: jos katsoja on kaltaiseni vanha fani, elokuva tyydyttää varmasti. X-Men 2 on sarjakuvan ystävän toiveuni. On hämmästyttävää, miten paljon, ja miten uskollisesti Singer on tuonut olennaista X-Men-kuvastoa valkokankaalle: Painajaisen teleportaatio, Magneton itsevarma olemus, Wolverinen berserkkerihyökkäys... ja jos olet Ryhmä-X-fani, ja lopun nyökkäys Claremontin klassiselle tarinalla ei liikuta, sinulla ei ole sydäntä.

On hienoa olla 10-vuotias, vaikka vain parin tunnin ajan.

SUOSITUS: Faneille – suositellaan ehdottomasti. Muille – varauksella.



Kaikella todennäköisyydellä ensi viikon Katuojassa arvioidaan – aivan – X-Men-sarjakuvia.



Lehdet luki Otto Sinisalo.

  
Tästä laatikosta voit jättää palautetta Katuojaan.
      

  

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.