KATUOJA

Kohti parempia sarjakuvia

Arviot: 06.08.2002

Katuojassa tällä viikolla: New X-Men: Imperial TP

Sunnuntaina 4. 8 ensimmäisen Katuojan ilmestymisestä tuli täyteen puoli vuotta. Puoleen vuoteen mahtuu kolme eri verkkosivua, kymmeniä arvioituja albumeita ja pari Hulk-vitsiä. Touhu on ollut hauskaa ja erityiskiitokset kuuluvatkin materiaalia postittaneille pienkustantajille sekä palautetta lähettäneille ja uutisryhmään kommentoineille lukijoille. Katuoja jatkaa hamaan tulevaisuuteen.

Mutta miten ihmeessä Katuojasta tuli viimeinen dinosaurus? Vuoden 2002 alussa sarjakuvakritiikkejä ilmestyi verkossa ainakin TopComics.Netissä, Mikkelin sarjakuvaseuran sivuilla ja Nakki.org -sivustolla. Nyt kotimaisia lehtiä arvioinut Nakki on kadonnut, Mikkelin sivujen viimeisin arvio on julkaistu vuoden alussa ja TopComicsin porukka keskittyy nykyisin Lecture comicsin webbisivun ylläpitoon.

Olo on kuin Christopher Lambertilla.

Ehkäpä ajan myötä uudet kriitikot taas nostavat päätään. Maassa, jossa kaikkein tilatuin aikakauslehti on sarjakuva, lukijoita ja kirjoittajia luulisi riittävän. Pidetään vähän ääntä, eikö?

Asiaan liittyen, aion aloittaa Katuojan webbisivuilla (http://katuoja.cjb.net) sarjan kolumneja, joissa vieraileva kirjoittaja kertoo valitsemastaan aiheesta, liittyen tietysti sarjakuviin. Jos Sinulla on idea kolumniksi Katuojaan, lähetä sähköpostia. Saippualaatikko odottaa!

Tällä viikolla arvioitavana olisi vast'ikään hankkimani NEW X-MEN: IMPERIAL -albumi, mutta koska albumin tarinat tullaan kaikella todennäköisyydellä julkaisemaan Suomessa vuoden-kahden sisällä, ajattelin kirjoittaa Ryhmä-X:stä laajemmin: mistä siinä on kysymys, mikä siinä on vikana ja miten se tulee muuttumaan. En spoilaa New X-menin tapahtumia, ettei Suomen julkaisua odottavien lukijoiden Ryhmä-X-kokemus vallan mene persiilleen.

Kun Grant Morrison astui X-Men-lehden kirjoittajan pallille vuonna 2001, paljon kirjoitettiin siitä, mitä Ryhmä-X on alun perin ollut, mitä siitä on tullut ja mihin suuntaan Morrison on sitä lähtenyt viemään. Koska olen lukenut suuren osan näistä kirjoituksista, tulen tässä melko varmasti toistamaan erinäisten sarjakuvajournalistien mielipiteitä, jotka olen hyviksi todennut ja siten omaksunut.

Ryhmä-X:n peruskonsepti, joka on viime aikojen kirjoittajien käsissä päässyt hukkumaan, on oikeastaan kolmitahoinen. Ryhmistä tuntemattomille kerrottakoon kyseessä olevan supersankarisarja, jossa joukko voimiensa takia syrjittyjä superolentoja koittaa parantaa maailmaa ja selvitä vainoojistaan.

Ensinnäkin ajatus nuorissa, syrjityissä mutanteissa piilevistä supervoimista on aika perinteistä toiveiden täyttymys -fantasiaa. Tuorein samoja polkuja tallova saagahan on Harry Potter, jossa syrjitty skidi muuttuu uhrista toimijaksi taikavoimiensa avulla. Tällaisen fantasian voi kuvitella hyvinkin puhuttelevan penskoja, joiden päitä uitetaan välitunnilla vessanpöntössä: "Jos nyt heräisivät ne mutanttivoimat, niin vähänkö nuo jätkät räjähtäisivät seinille".

Toisekseen Ryhmis on ollut rasismianalogia, jossa mutantit ovat saaneet edustaa homoja, ulkomaalaisia tai muuten syrjittyjä. Voisi saivarrella, jotta analogia ei täysin päde, koska toisin kuin mustat tai juutalaiset, sarjakuvan mutantit ovat oikeasti vaarallisia: demonstroivathan he tätä räjäyttämällä kaupunkeja ja pudottelemalla avaruusasemia maahan harva se päivä. Ryhmä-X:n maailmassa minä äänestäisin Robert Kellyn ja rekisteröintiaktin puolesta. Helkkarin mutskut!

Rasismiaspekti on kuitenkin antanut potkua lehden tarinoihin vuosien varrella. Vainottuihin sankareihin on helpompi samastuakin kuin koko kansan kirkasotsaisiin roolimalleihin. Valitettavasti vain jatkuva vaino on saanut kartanossaan istuvat hyvismutantit näyttämään vähän hölmöiltä. Sankareiden täysi kyvyttömyys mutanttivihan liennyttämiseksi Xavierin kauniista puheista huolimatta on ollut lähinnä säälittävää, vaikka viikon paha jätkä voitettaisiinkin.

Marvelin aikaisempi johto onkin keskittynyt status quon ylläpitämiseen ja estänyt Ryhmä-X:n maailman kehittymisen mihinkään suuntaan. Tuloksena on ollut loputtomia cross-overeita, loputtomia juonia, jotka eivät etene mihinkään ja ihan liian monta lehteä, joissa on X nimessä.

Kolmanneksi Ryhmä-X on ollut selvemmin sci-fi- kuin supersankarisarja. Myös taannoinen Hollywood-leffakin tunnusti tämän. Ryhmä-X on ollut parhaimmillaan, kun se on esitellyt outoja ideoita ja lähestynyt lukijoiden maailmaa erilaisten analogioiden kautta. Tylsimmillään se on ollut esitellessään heittäessään mutanttisankarit geneerisen hyväntekijän rooliin, kun taas uusi Viikon Vihollinen ilmestyy tappelemaan Ryhmä-X:n kanssa.

Sci-fi-linjoilla liikkuu myös Grant Morrison, joka siis nykyisin kirjoittaa New X-Men-lehteä, joka on suosituin jenkkien monista eri Ryhmä-X-lehdistä.

Jotka odottivat Morrisonin Ryhmä-X:ltä miehen Invisibles-sarjan tasoista outoutta, joutunevat pettymään. Morrison ei yritä väkisin muuttaa sarjaa joksikin, mitä se ei ole, vaan pikemminkin poistaa Ryhmiksestä turhan painolastin ja rakentaa uusia tarinoita sarjan puhtaan peruskonseptin ympärille.

Ryhmä on tiivistetty kuuteen jäseneen - muut hahmot esiintyvätkin sitten omissa lehdissään. Lehtien tarinat eivät juurikaan risteä, joten cross-overeista näytetään lopultakin olevan päästy. Hahmojen luonteita on pelkistetty ja kärjistetty juuri tarpeeksi, että sankarien välillä on tarpeeksi kemiaa. Erityisesti Jean Greystä on lopulta tehty hahmo, josta minäkin jaksan välittää.

Täytyy tunnustaa, etten ole koskaan lukenut Dark Phoenix -saagaa, joten ainoa Jean, jonka minä olen oppinut tarinoista tuntemaan on väritön, kahdesti kuollut ja kolmesti kloonattu pimu, jolle ei ole juurikaan vaivauduttu antamaan luonnetta. Morrisonin Jean on vahva olematta stereotyyppinen "vahva nainen": vaikka tämä jaksaakin hanhiemon lailla pitää huolta tovereistaan, osaa hän sanoa ja tehdä pahastikin tarpeen tullen.

Huomatkaa, etten vertaa Morrisonin X-Menia sitä edeltäviin, Suomessa parasta aikaa julkaistaviin tarinoihin, joita kirjoittaa Chris Claremontin. Tämä ei olisi reilua, sillä Claremontin tarinat ovat vielä kesken siinä missä lukemissani albumeissa Morrisonin tarinat on koottu loppuja myöten. Pitää kuitenkin arvostaa Morrisonin tapaa esittää pitkiä tarinakokonaisuuksia kolmen-viiden jakson mittaisissa selkeissä kokonaisuuksissa, siinä missä CC:n jutut tuntuvat kestävän kymmeniä numeroita.

Ensimmäisen New X-Men -albumin E for Extinction jälkipuheessa Morrison mainitsee pitävänsä Ryhmä-X:n kulta-aikana 80-luvun alkua, jolloin juuri Claremont ja John Byrne olivat vastuussa lehdestä. Vaikken tosiaan olekaan Dark Phoenixia lukenutkaan, täytyy ainakin Claremontin osalta myötäillä Morrisonia. CC:n parhaissa jutuissa oli tärkeää tunne siitä, että mitä tahansa voi tapahtua: esimerkiksi Morlock Massacre -kokonaisuus oli aikanaan allekirjoittaneelle varsinainen silmien avaaja.

Claremontin Ryhmis oli saippuaoopperamaisesti polveileva eepos, jossa hahmot kehittyivät ja muuttuivat. Ryhmä-X loi muotin johon sitten valettiin 80- ja 90-lukujen aikana tusinoittain uusia supersankariryhmiä. Myöhempinä aikoina Ryhmä-X kääntyi sisäänpäin ja keskittyi toistelemaan vanhoja tarinoita yrittäessään pitää pienenevän lukijakuntansa tyytyväisenä. Se ei ollut kaunista katsottavaa.

Mutta Morrison palaa Ryhmä-X:n juurille. Taas tuntuu, että mitä tahansa voi tapahtua ja tapahtuukin. Ei sillä, että Morrisonin tarinat olisivat mitenkään vallankumouksellisia: aika suuressa osassa tarinoita Ryhmä-X istuu kartanolla ja pieksee hyökkäävää päivän vihollista. Morrison kuitenkin osaa liittää uhat Ryhmä-X:n peruskonsepteihin.

Etenkin on riemastuttavaa nähdä, miten hän käsittelee mutanttien ja ihmisten vihanpitoa. Hänen tarinoissaan Ryhmä-X lopulta ryhtyy konkreettisiin toimenpiteisiin rasismin taltuttamiseksi ja ihmisten puoleltakin esitellään mielenkiintoisia näkemyksiä konfliktiin. Esitellyt uudet mutanttihahmot ovat sopivan vieraita, että lukija voi uskoakin niiden aiheuttavan pelkoa. Aiemmin onkin ollut hieman epäuskottavaa esittää tiukkoihin trikoisiin pukeutuvat kauniit miehet ja naiset erityisen vihattavina otuksina. Vaikka onhan niitä rumia mutantteja ollut ennenkin, päähenkilöiden nähtävästi täydellinen ulkonäkö on rampauttanut rasismiteemaa.

Alun perin New X-Menin kuvittajaksi hankittiin Authoritystä tuttu Frank Quitely, joka osoittautui virhetikiksi. Quitely on nähtävästi kykenemätön ylläpitämään kuukausittaisen julkaisun tasaista tahtia. Sekä keskinkertainen Ethan Van Sciver ja omintakeinen Igor Kordey ovat joutuneet tuuraamaan myöhästelevää Quitelya. En uskonut englanninkielisillä foorumeilla Kordeyn kynänjäljistä nalkuttaneita faneja, ennen kuin näin miehen töitä. Vaikka Kordey osaakin tarpeen mukaan kuvittaa sangen pätevästi, on hänen piirroksensa New X-Menissä hirvittävää suttua. Quitely itse osaa kyllä piirtää tarkkaa ja voimakasta jälkeä: sääli, että Imperial-albumissa miehen kuvitusta on noin yksi kolmannes.

Näyttää siltä, että Ryhmä-X on lopultakin löytänyt mielenkiintoisen suunnan. Viime vuosina on näkynyt valopilkkuja, kuten Alan Davisin parhaat palat Ryhmä-X:n kirjoittajana, mutta enimmäkseen Ryhmis on vajonnut tasaisen tappavaan keskinkertaisuuteen. Morrison on saanut Ryhmä-X:n vaikuttamaan taas jännittävältä ja seuraamisen arvoiselta. Vaikka kyseessä ei olekaan miehen paras työ, on New X-Men silti armottoman viihdyttävää. Täytyy nostaa hattua Marvelin toimittajille ja Morrisonille, jotka ovat rohkeasti leikanneet sarjasta turhan painolastin silläkin uhalla, että pitkäaikaiset fanit suuttuisivat.

Uhkapeli kannatti. Ryhmä-X on taas hyvä. Odottakaahan vain.

Ensi viikolla Katuojassa arvioidaan kotimainen toimintasarjis Shock sekä jenkkialppari Red Star: Nokgorka. Viime viikon Katuojassa oli rikollinen määrä kirjoitusvirheitä, josta pahoittelut. Nyt skarppaan, lupaan! Ensi viikkoon, moro.

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.