KATUOJA

Supersankareita. Whoop-dee-shit.

Arviot: 7.1.2003

Katuojassa tällä viikolla:

Nyt kun vuodenvaihteen yhteenvetohölynpölystä on päästy, jatketaan Katuojassa jälleen arvioiden parissa. Kiinnostuneet voivat muuten lukea kirjoittamiani kritiikkejä viime kesän jenkkialbumeista Turun sci-fi-seuran Spin-julkaisun numerosta 3/2002, joka on vasta ilmestynyt. Sarjainfo-lehden tuoreimmasta numerosta (3/2002) löytyy kirjoittamani juttu nostalgiasarjiksista. Jees, olen suomalaisen sarjakuvakritiikin Charles Foster Kane. Rosebud, minä sanon. ROSEBUD!

Tämän viikon arvioita dominoivat taas vuorostaan supersankarit.

Marko Turusen TISKIPÄIVÄKIRJA ei oikeastaan ole sarjakuva lainkaan. Turusen kirjanen on kuvitettu päiväkirja, jossa supersankari Vihreä Kotka luettelee tiskaamansa tiskit ja kertoo niihin liittyviä anekdootteja elämästään. Voinee olettaa, että päiväkirjan tapahtumat ainakin perustuvat Turusen omaan elämään, koska mitään kovin supersankarillista ei kirjan kronikoiman vuoden aikana tapahdu. Tiskianekdooteista piirtyy kuva yhden pariskunnan arjesta.

Tiskilistat ja niihin liittyvät merkinnät on kuvitettu piirroksilla tiskeistä ja keittiön altaasta. Tekeeköhän se Tiskipäiväkirjasta äärimmäisen kitchen sink –tarinan? Yhteensä noin 40 sivua kuvia likaisista kattiloista ei tee albumista mitenkään mahdottoman mielenkiintoista katseltavaa, vaikka välillä nähdäänkin oikein ulkokuva. Kipot, kupit ja juustohöylät on kyllä piirretty mainiosti. Vahvoja mustia hyödyntävä jälki tuo mieleen Timo Mäkelän tyylin.

Kokonaisuutena Tiskipäiväkirja ei toimi, vaan jättää ainakin minut välipitämättömäksi. Voin kyllä ymmärtää, mitä Turunen on tavoitellut teoksella. Arkipäiväiset havainnot voivat oikein yhdistettynä ja kuvattuna muodostaa mielenkiintoisen kokonaisuuden ja ikään kuin nousta ylös tiskialtaasta, universaaliksi tarinaksi. Valitettavasti vasta Tiskipäiväkirjojen loppupään tapahtumien kuvaus koskettaa lukijaa jollain tapaa. Tämä siksi, että loppupuolen tragedia on koskettanut ilmeisen vahvasti Turusta ja hän on osannut välittää tunteen lukijaan. Muihin anekdootteihin on vaikea samastua Tiskipäiväkirjan toteavan raportointityylin vuoksi. Persoonallisempaa otetta ja tapahtumiin liittyvien tunteiden tai ajatusten kuvailua jäi kaipaamaan.

Kokonaisuutta nakertaa myös erikoinen päätös sisällyttää supersankarielementti albumiin. Kaikkiin Tiskipäiväkirjassa esiintyviin henkilöihin viitataan supersankarinimellä, mutta juuri muuta ei supermiesnäkökulmasta saada irti. Jälleen voi kyllä ymmärtää, mitä Turunen on ajanut takaa: laittamalla arkisten tapahtumien rinnalle viittasankareita, voi syntyä humoristinen kontrasti. Vaan nyt ei synny. Tarvittaisiin räikeämpää revittelyä, jos supersankarielementtiä haluttaisiin kunnolla hyödyntää. Pelkkä tiskaava supersankari ei itsessään lisää tarinaan mitään.

Tiskipäiväkirja on teos, jonka ideat eivät kanna loppuun asti. Sääli sinänsä, sillä Tiskipäiväkirjan perusajatuksessa olisi sinänsä potentiaalia. Albumia saa ainakin Akateemisesta kirjakaupasta. Sitä voi kysellä myös suoraan kustantajalta osoitteesta daadabooks@hotmail.com .

Arvostelenkin nyt kaksi viimeisintä SPIDER-MANIN numeroa kerralla, kun viime vuoden viimeinen numero ei mahtunut aikatauluun. Numerossa 12/2002 alkaa Paul Jenkinsin ja Mark Buckinghamin kolmiosainen tarina, joka päättyy numerossa 1/2003.

Halusin arvostella tarinan kokonaisuudessaan, koska jouduin lukemaan kokonaisuuden pari kertaa läpi, ennen kuin pystyin ymmärtämään mitä siinä todella tapahtuu. Jenkinsin tyyliin on kuulunut jalkojen pitäminen maassa, pienet human interest -tarinat, joissa suurta rähinää on harvemmin nähty. Tällä kertaa Jenkins kokeilee siipiään monitasoisemman tarinan kanssa ja, ja… mitä helvettiä?

Jenkinsin kunniaksi on sanottava, että hän aina taitava kuvittaja Buckingham kuljettavat salapoliisitarinaa eteenpäin niin vauhdikkaasti ja uskottavan tuntuisesti, että kokonaisuuteen ei ehdi kiinnittää huomiota. Pitää todellakin lukea tarina useamman kerran, ennen kuin tajuaa miten iloisen järjetön Jenkinsin juoni onkaan.

Tarina pähkinänkuoressa: Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu on kehittänyt laitteen, jolla voidaan seurata yksittäisten ihmisten liikkeitä. Superroisto Fuusio haluaa laitteen, jotta voi jäljittää Hämähäkkimiehen ja listiä tämän. Tohtori Mustekala haluaa samaisen laitteen myydäkseen sen eteenpäin. Roistot joutuvat toimimaan yhteistyössä saadakseen härvelin. Tähän asti siis ihan tolkullista.

Kuinka sitten rosvot aikovat tavoitteeseensa päästä? Yksinkertaista. He hyökkäävät jenkkiläisen senaattorin kimppuun kauko-ohjatulla mustekalalla siten, että mies menettää kätensä mustekalan suuhun. Tämän jälkeen he junailevat senaattorille Mustekalan suunnitteleman proteesin, joka samalla aivopesee miehen. Sitten he pakottavan äijän ajamaan läpi hanketta, jolla heidän keksimänsä proteesi saa etusijan, kun korkea-arvoisille virkamiehille asennetaan tekoraajoja. He alkavat järjestää onnettomuuksia virkamiehille, jotta heille asennettaisiin aivopeseviä raajoja. SITTEN he pakottavat yhden uhreista, tiedustelupalvelun agentin varastamaan mainitun jäljityslaitteen.

Jeesus kristus, Fuusio on telepaatti! Miksei hän kävele laitokseen, nappaa jäljitintä ja kävele ulos samalla kun turvamiehet näkevät halluja? Mutta ei, kauko-ohjattuja mustekaloja, tekoraajoja ja moottorisahaonnettomuuksia. Kertoopa Fuusio vielä senaattorilleen vähät välittävänsä tämän urasta, joten poliittisia marionetteja superroistot eivät halua.

Hämähäkkimies nähdään tarinassa vaihteeksi fiksuna tyyppinä, joka pala palalta selvittää roistojen juonia, mutta jos superroistojen juonet ovat näin mielipuolisia, Hämähäkkimies on vain, en tiedä… fiksuin tyyppi tyhmien lasten kesäleirillä? Enemmän camp-henkisessä retroilussa tällainen kertomus vielä menisi täydestä, mutta kun se kerrotaan suht’ vakavasti, se muuttuu naurettavaksi. Toivottavasti Jenkins pitäytyy kevyemmissä tarinoissa tulevaisuudessa.

J. M. Straczynski ja John Romita nuorempi taas tarjoavat numerossa 1/2003 oman ”hiljaisen” tarinansa. Se on hyvä tunnelmapala, jossa Peter Parkerin naiset pääsevät hetkeksi valokeilaan. Sanattomuus ei kuitenkaan auta tarinaa varsinaisesti mitenkään. Muutenkin pelkkien kuviin perustuvaan kerrontaan pakotettu tarina on jo lähtökohtaisesti huonompaa sarjakuvaa, ovathan sarjakuvat tekstiä ja kuvia, eivät vain jompaa kumpaa.

Scott Lodbellin kausi päättyy, jälleen, uusimmassa X-MEN-lehdessä.

Lodbell värvättiin tuuraamaan Ryhmä-X:n kirjoittajana Chris Claremontin lähdettyä X-linjan päälehdistä. Kaikesta päätellen kyseessä on kiireellä ja pakon edessä kirjoitettu ja kuvitettu tarina, mutta se ei ole riittävä syy jutun naurettavalle lopulle.

Tarinan alku on kelvollinen. Jean Grey värvää joukon noviisimutantteja kukistamaan Magnetoa, joka uhkaa johtaa mutanttiarmeijansa maailmaa vastaan. Sillä välin Wolverine ja Kyklooppi könyävät Genoshan viemäreissä matkalla hekin kohti Magnetoa. Lähes joka toisella sivulla muistetaan huomauttaa miten radikaalisti Kyklooppi on muuttunut viime numeron tapahtumien ansiosta. Selväksi tuli, juu.

Ja mitä tarinan loppuun tulee, antikliimaksi taisi juuri saada uuden määritelmän. Noviisimutantit tippuvat taivaalta suoraan Magneton syliin ja pahis mukiloi heidät yksi kerrallaan. Magneton miljoonapäinen armeija tyytyy enimmäkseen katselemaan sivusta, jopa silloinkin kun Iso M ottaa selkäänsä.

Lopuksi Xavier astuu esiin, pistää Magneton voimat pois päältä ja Wolverine puukottaa pahiksen, mahdollisesti hengiltä. Xavier pitää kivan puheen, ja Magneton verenhimoon ruoskima, supervoimakas mutanttiarmeija päättääkin lähteä kotiin, koska ihmisten listiminen ei olekaan - kauhistus, hirvitys - kilttiä. Tämä siis sen jälkeen, kun armeijan hengellinen johtaja on otettu hengiltä heidän edessään.

Olen sanaton.

Kuvituspuolella Tom Raneyn jälki on jälleen piirtäjäporukan pätevintä. Raneyn tarinankerronta ei ole erityisen luovaa, mutta yksityiskohtaista ja ilmeikästä hänen kuvituksensa on. Salvador Larrocan piirrosta vaivaa haalea väritys. Pohjat vetää Leinil Yu, joka on ilmeisesti hoitanut kuvitushommat pikaisesti, niin kuin esimerkiksi kahvitauolla röökien välissä. Tulos on ruma. Pahimpana syntinä mainittakoon taustojen lähes täydellinen puute. Eeppinen lopputaistelu käydään nähtävästi violetilla aavikolla, koska juuri muita yksityiskohtia ei nähdä. Magneton massiivinen armeijakin esiintyy lähinnä vain seliteteksteissä piirrosten sijaan.

Kuvaakohan tarinan lopetus, jossa kaikki X-miehet lähtevät kaljalle Lodbellin tuntemuksia hänen päättäessään X-uransa? Kuvaa se ainakin minun fiiliksiäni tarinan luettuani.

Ensi viikolla arvioidaan mahdollisesti Sirkkeli-lehden numeroita sekä lehtipisteuutuuksia, jos niitä ilmestyy.

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.