KATUOJA

Arvon arviointia

Arviot: 7.10.2003

Katuojassa tällä viikolla:

Tervetuloa Katuojaan. Tällä viikolla arvioidaan kaksi minisarjakuvaa, järkälemäinen sarjakuvaromaani Ville Rannalta ja tuore julkaisu Parrakas nainen -sarjassa.

LOVESTRUCK on pieni sarjakuvavihkonen Kasper Strömmanilta. Enimmäkseen sanattomassa tarinassa kaksi melkein pelkillä ääriviivoilla hahmoteltua lötköä viettävät vaivaannuttavaa kahvihetkeä, kunnes Amor - tyylitelty rötö tämäkin - astuu peliin. Vaan onko lemmennuolia ampuvalla, tuota, kuviolla puhtaat jauhot pussissa?

Olen lyönyt Strömmanin töitä (esim. I'm with Stupid) aiemmin, johtuen lähinnä miehen kynänjäljestä. Hänen viivansa on huteran näköistä eikä kuvissa juurikaan syvyyttä. Tyylivalinta on varmastikin tietoinen, mutta jälki ei miellytä. Enemmän tekstiin nojaavissa tarinoissa, kuten Strömmanin Super-Estebanissa, tyyli ei haittaa yhtä paljon, mutta Lovestruckin "hiljainen" kerronta korostaa askeettista piirrosta tavalla, joka ei ole kokonaisuudelle eduksi. Strömmanin kunniaksi on mainittava, että hänen kuvakerrontansa toimii: vekkulin tarinan ymmärtää täydellisesti, vaikkei tekstiä olekaan.

SUOSITUS: Lovestruck on kuriositeetti, jota en uskalla suositella kuin ainoastaan Strömmanin sarjakuvia aiemmin lukeneille ja miehen jälkeen tykästyneille. Lehdykkää voi kysellä osoitteesta kspr miukumauku kingnosmo.com .

Jälleen on aika kehua Jussi Salakkaa erinomaisesta tyylitajusta, mitä tulee supersankarin nimen valintaan: OTTO NRO 4 on uusin lakonisen supermiehen edesottamuksia esittelevä vihkonen.

Tässä numerossa Otto pelastaa puolivahingossa rocktähden vauvan ja päätyy vastentahtoiseksi julkkikseksi. Ajan myötä juorulehdet kääntyvät sankaria vastaan ja lopulta unohtavat Oton. Salakan tapa kertoa on herkullinen. Ilmeettömän sankarin ja toteavan kerronnan rinnastaminen kuvissa nähtäviin älyttömyyksiin naurattaa. Etenkin parodiat lööppilehdistä ovat mainioita: "Sankarin sikailut julki: 'Mie kusin' ". Lehden loppupuolella nähdään muutama sivu kiroilevan Niinku-kissan edesottamuksia. Sinänsä älytön parodia strippisarjakuvista jaksaa naurattaa loppuun asti.

Otto nelonen voitti sarjisfestareiden pienlehtiskaban ja vaikka yleisöäänestykset ovatkin mielestäni kummallinen tapa arvottaa sarjakuvia, meni palkinto hyvään osoitteeseen. Otto on mainio minisarjakuva: se kertoo tarinan, joka huvittaa muutaman minuutin ja tekee sen taitavasti ja helppolukuisesti. Salakan yksinkertaisen ja selkeän piirrostyyli luulisi vetoavan moniin. Lehti on tyylikkäästi designattu ja sen mukana tulee myös animaatiovihkonen.

SUOSITUS: Jos kotimaiset minisarjikset eivät pelota, tarkasta tämä. Ottoa voi tiedustella osoitteesta gchill kissimirri pp.htv.fi . Otto-animaatioita voi katsella osoitteesta http://www.at-the-chunkys.com/otto/ .

Tähän väliin sana sarjakuvien arvioinnista, liittyen edellisiin ja seuraaviin arvioihin.

Sarjakuvia - tai mitä tahansa - arvioitaessa on tärkeää huomioida viitekehys. On turhaa verrata isän työpaikan kopiokoneella monistettua pikku-Petterin ensimmäistä sarjakuvalehteä suuren jenkkikustantamon julkaisemaan sarjakuva-albumiin. Ne ovat tarkoitettu eri yleisöille, ja odotukset ovat aivan eri tasoa. Kun ostan alan arvostettujen veteraanien viihdejulkaisun saan odottaa, että minua tosiaan viihdytetään. Jos näin ei käy, ansaitsee julkaisu negatiivisen arvion. Vasta uraansa aloittelevien tekijöiden omakustannesarjakuvia pitäisi puolestaan arvioida peilaamatta niitä kaupallisen kentän yleiseen tasoon tai valtavirran sarjakuviin kohdistuviin odotuksiin.

Useat kriitikot arvioivat sarjakuvia absoluuttisella asteikolla - kympistä nollaan, A plussasta D miinukseen. Minä en pystyisi tätä tekemään, en, jos jatkan sekä pienlehtien että kaupallisten julkaisujen arviointia, enkä ainakaan objektiivisesti. On tietysti mahdollista peilata sarjakuvaa omaan subjektiiviseen kokemukseensa ja pisteyttää perstuntumalta, mutta mitä iloa siitä olisi arvion lukijoille? Jos yhden tekijän käsin askarreltuja minisarjiksia verrataan suurella rahalla tuotettuihin kioskisarjakuviin, joiden taustalla operoi joukko taitelijoita, toimittajia ja yhtiön markkinointi- ja painokoneisto, omakustanne sijoittuisi melkein aina arvosteluasteikon alapäähän.

Ainoa osa arvioita, jossa sarjakuvaa voi käsitellä arvottamatta sitä viitekehyksen kautta on ostosuositus lukijalle (Katuojassa yleensä arvion lopussa). Vaikka epäilenkin, että Katuoja tuskin vaikuttaa monenkaan lukijan ostopäätöksiin, on järkevää suositella teosta vaikkapa jonkin tyylilajin tai toisen, samankaltaisen sarjakuvan ystäville; sijoittaa teos arviossa viitekehykseen, niin että arvion lukijakin sen tietää.

Pyydän teitä pitämään yllä olevan mielessänne, kun arvioin Ville Rannan sarjakuvaromaanin SADE.

Ranta (s.1978) on tehnyt sarjakuvia yli kymmenen vuotta ja osoittanut kykynsä sarjakuvapiirtäjänä ja -kertojana useissa aiemmissa julkaisuissaan. Viime vuonna Kemissä -matkakertomus esitteli humoristisen, naturalistista kerrontaa käyttävän Rannan. Laikku-antologian sarjakuvannovellissa Neljän veljeksen talo Ranta tukeutui onnistuneesti teatterimaiseen ilmaisuun. Ki:ma -lehdessä nähtiin, miten Ranta kehitti pitkää, romaanimaista tarinaa - Sadetta - joka on nyt siis koottu yksiin kansiin. Ranta on myös vapaa toimittaja ja sivumennen sanoen allekirjoittanutta perusteellisempi sarjakuvakriitikko.

Ranta on osoittanut taitonsa, ja Sade saattaa olla se työ, joka nostaa hänet kotimaisten sarjakuvantekijöiden raskaaseen sarjaan. Sade on todellinen magnum opus, kerronnallisesti ja rakenteellisesti kunnianhimoinen työ, joka ansaitsee tulla arvioiduksi - tai arvosteltavaksi - ei nuoren tekijän työnäytteenä vaan todellisen ammattilaisen teoksena. Viimeistään nyt, kuten on tapana sanoa, Ranta pelaa palloa isojen poikien kanssa.

Tosiaankin, Sade on kunnianhimoinen. Voi pojat, että se on kunnianhimoinen.

Sade kertoo kaupungista, joka on hiljalleen vajoamassa veden alle jatkuvan sateen takia. Toimittaja Jakopin ja tämän toimettoman vaimon Annikan suhde on hajoamassa, kun mies yrittää pakkomielteisesti pyörittää sanomalehteä, vaikkei sitä kukaan luekaan. Pääministeri Kalevin johtama hallitus on puolestaan ajettu pitämään kokouksia Jakopin ja Annikan kotitalon yläkertaan. Muina hahmoina nähdään maailmanlopun tuloa saarnaava pappi ja tämän nöyrä avustaja sekä vedenpaisumukseen käytännöllisesti suhtautuva talonmiesnainen.

Sade on tarina maailmanlopusta, eräänlaisesta sellaisesta. Hahmojen kautta Ranta tutkii, miten ihminen suhtautuu tutun maailmanjärjestyksen katoamiseen: toiset kohtalonsa hyväksyen ja toiset takertuen vanhoihin rutiineihinsa. Jälkimmäisellä tavalla toimivia hahmoja tarinassa on kolme: Jakop toimittaa lehteä, jota kukaan ei lue; Pääministeri johtaa hallitusta, jolla ei ole mitään virkaa; Pastori linnoittautuu kirkkoonsa, jossa ei käy kukaan. Kaikki ymmärtävät vuoroin taistelunsa turhuuden. On hieman sääli, että kaikki tarinan miespäähenkilöt käyvät läpi samanlaisen kehityskaaren: tarinan taustalla oleva ajatus hyväksymisestä ja tietoisesta luopumisesta käy liiankin selväksi.

Mieshahmojen temaattinen samankaltaisuus ja jopa paikoittainen kliseisyys - uskoonsa sekoava pappi on tuttua kuvastoa - korostuu, koska Ranta osaa muuten välittää hahmojensa persoonallisuuden lukijoille erittäin taitavasti. Esimerkiksi Pastorin uskollinen avustaja Ritva on mahtavasti hahmoteltu. Ranta saa hienovaraisilla kerrontakeinoilla pienieleisen naishahmon välittämään lojaalisuutta ja lämpöä, joka vain korostuu tämän palveleman Pastorin muuttuessa sekavammaksi.

Ranta on kirjoittanut näytelmiä ja niitä vaikutteita hän on tuonut myös sarjakuviinsa. Hahmojen julistava puhetapa tuo mieleen teatteri-ilmaisun, eniten silloin, kun Jakop puhuu monologinomaisesti suoraan lukijalle. Tämä tyyli ei sinänsä tee sarjakuvasta parempaa tai huonompaa, mutta se siirtää tarinan vahvemmin omaan todellisuuteensa.

Vahva symbolien käyttökin saattaa olla osittain peräisin teatterimaailmasta. Paikoin symboliikka on turhankin ilmeistä: valtio ja kirkko edustavat vanhan maailman rakenteita, jotka sade huuhtoo. Lopussa lapsen syntymä merkitsee uutta alkua.

Dialogikohtausten ulkopuolella Rannan kerronta irtautuu mainituista teatterivaikutteista. Sateessa on useita hiljaisia jaksoja, jotka luovat painostavaa tunnelmaa. Lähestulkoon koko kirja on jaettu yhdeksän ruudun sivuihin, vain pienin variaatioin. Ratkaisu pakottaa Sateeseen tasaisen rytmin, joka tekee kokonaisuudesta miellyttävän lukea, vaikkakaan ei näytä jättävän tilaa kuvalliselle irrottelulle. Toisaalta, se ei välttämättä sopisikaan Rannan karrikoivaan ja pelkistävään piirrostyyliin. Tyyli saattaa olla kompastuskivi monelle potentiaaliselle lukijalle: epäilen, ettei se ole ensisilmäyksellä kovinkaan houkutteleva. Ennakkoluuloistaan kannattaa kuitenkin luopua, koska Ranta hallitsee kuvakerronnan mainiosti ja hän saa ladattua aluksi rujoilta vaikuttaviin hahmoihin hienoa ilmeikkyyttä. Sateessa kuvitus palvelee kerrontaa, ja mikä tärkeintä, on sisäisesti yhtenäistä: hahmot ja tapahtumapaikat pysyvät vaivattomasti tunnistettavina alusta loppuun.

Jos tämä olisi ollut Rannan ensimmäinen työ, kehuisin sen varmastikin maasta taivaisiin. Hän on kuitenkin tekijä, joka on jo näyttänyt kyntensä, joten häneltä voi odottaa laatua ja hänen sarjakuvansa voi arvostella ammattilaisen työnä. Sade on Rannan tämänhetkinen päätyö ja erittäin vahva näyttö. Täydellinen se ei ole, ja onkin mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan Ranta lähtee kehittymään sarjakuvantekijänä. Jos Sade ei nosta Rantaa kotimaisten sarjakuvantekijöiden eturiviin, niin ihmettelen kyllä.

SUOSITUS: Sade on taitavasti kerrottu ja vahva tarina. Se on yksi laajimpia, kunnianhimoisimpia ja kiinnostavimpia kotimaisia sarjakuvia, joita olen lukenut. Kannattaa vilkaista, etenkin jos on kiinnostunut vakavasti otettavasta sarjakuvataiteesta.

Kirjoitin ylempänä sisäisesti yhtenäisestä kuvituksesta. Tällä tarkoitan kuvitusta, joka pysyy uskollisena tyylille, joka esitellään tarinan alussa ja palvelee tarinaa, vaikka olisikin rujon näköistä. Ruotsalaisen Åsa Grennvallin kuvitus hänen omaelämänkerrallisessa albumissaan SEITSEMÄS KERROS on niin kauheaa kuraa, että tarvittaisiin todella vakuuttava tarina, ettei lukija vieraantuisin köntsän näköisestä piirrosjäljestä.

Mutta, mutta: Seitsemännen kerroksen tarina on todella vakuuttava.

Albumi kertoo Grennvallin suhteesta, jossa hän joutui ilmeisen psykoottisen miehensä alistamaksi. Aluksi miellyttävä tyyppi alkaa käyttäytyä yhä häiriintyneemmin, sanellen miten kertoja-Grennvallin pitää pukeutua ja käyttäytyä. Kun ensimmäiset lyönnit tulevat, on päähenkilö niin riippuvainen kontrolloivasta miehestä, ettei enää osaakaan irtautua suhteesta.

Grennvall kertoo selviytymistarinansa ravisuttavan tunnustuksellisesti ja koskettavasti. Lukija pääsee aitiopaikalta seuraamaan, miten päähenkilön itsetunto ja omakuva tuhoutuvat perusteellisesti. Lopussa on eräänlainen katharsis, kun hyväksikäytön raja tulee lopulta vastaan. Kokonaisuutena teos on kuitenkin surullinen, ei vähiten siksi että se on relevantti. Grennvallin kuvaama tilanne ei ole ainut laatuaan.

Väkivaltaisessa suhteessa jatkavia ihmisiä on ulkopuolisen vaikea ymmärtää, mutta Grennvall osaa selittää, mistä moinen riippuvuus johtuu. Välillä hän keskeyttää tarinan ja puhuttelee lukijaa "nykyajasta", selvittäen järjettömiltä vaikuttavia valintojaan. Kerrontaratkaisu toimii, ja rytmittää muuten kenties sietämättömän raskaan tarinan paremmin sulatettavaksi.

Grennvallilla on hyvä tarina ja hän osaa kertoa, mutta hänen kuvituksensa on keskisuuren kustantajan julkaisuksi auttamattoman amatöörimäistä. Täysin kaksiulotteiset hahmot vääntyilevät vääriin perspektiiveihin tämän tästä. Mittasuhteet ovat miten sattuu. Näin ei pitäisi koskaan sanoa, mutta osaisin todennäköisesti itse piirtää ihan yhtä huonosti. Haastattelussaan (Sarjainfo 3/2003) Grennvall kertoo rujon kuvituksen auttavan ihmisiä lukemaan tarinaa, joka olisi realistisemmin kuvitettuna ollut liian raskas. Olen eri mieltä, vaikkakin kuvitetun väkivallan sietokykyni onkin keskivertoa parempi: tarina olisi toiminut yhtä hyvin, ellei paremminkin realistisesti kuvitettuna. Piirrosjälki on koko lailla luotaantyöntävää ja voin kuvitella sen vieroittavan keskivertolukijaa, jotka yleensä tuntuvat odottavan hallittua kuvitusta. Ja jos Grennvall olisi halunnut etäännyttää lukijaa, olisi hän voinut käyttää abstraktia tyyliä, joka ei automaattisesti näyttäisi amatöörimäiseltä. Kun Seitsemäs kerros kuitenkin järkyttää ja koskettaa kuvituksesta huolimatta, on se osoitus siitä, miten tärkeä ja hyvin kerrottu tarina se on.

Palatakseni oikeastaan mihinkään liittymättä Sarjainfon artikkeliin, Grennvall esittää mielenkiintoisen huomion: "Kuitenkin valta sarjakuvapiireissä on jakautunut samalla tavalla kuin koko yhteiskunnassa: edelleenkin miehet julkaisevat albumit ja kirjoittavat niistä arvostelut". Taas siis yksi mies arvioimassa naisen sarjakuvaa - siinäpä viitekehys, johon voitte halutessanne tämän arvion työntää.

SUOSITUS: Seitsemäs kerros on kehnosta ulkoasustaan huolimatta voimakas, tunnustuksellinen teos. Suosittelen, etenkin omaelämänkerrallisen sarjakuvan lukijoille.

Ensi viikolla jatketaan festareille julkaistujen sarjakuvien arviointia. Siihen asti, moro.

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.