KATUOJA

Planeetta Pikkuhousut

Arviot: 8.4.2003

Katuojassa tällä viikolla:

Keskikertaisten sarjakuvien viikko Katuojassa! N äe! Mukiinmenevää kuvitusta! Koe! Epäloogisia juonenkäänteitä ! Kuule! Kornia dialogia!

Kustannus Kolibri tulee kuin hirvi tielle ja oks entaa kioskeihin yhtä aikaa neljä 200-sivuista DRAGON BALL –pokkari a. On jo ehditty spekuloida, että Kolibrin yllättävä veto on alku soittoa japanilaisen sarjakuvan Suomen-valloitukselle, mutta ennemminkin taitaa olla kyse markkinoiden tunnustelusta. Ilmeisesti yhteispainatuksel la tehdyillä pokkareilla kokeillaan jäätä ja lisää painetaan, jos menekkiä riittää. Toisaalta, jos taso on tämä, en kärsi, vaikka jäisi painamattakin.

Alun perin vuonna 1984 ilmestyneellä Dragon Ballilla on yhtymäkohtia samannimiseen animaatiosarjaan, joka pyörii parasta aikaa SubTV-kanaval la. Kaupunkilaistyttö Bulma ja tynnyrissä kasvanut kung-fu-ihmelapsi Son Goku jäjittävät Lohikäärmekuulia, joilla kerrotaan olevan m aagisia ominaisuuksia: kaikki seitsemän kuulaa löytänyt saa yhden t oivomuksensa toteen.

Sarjakuvan asettelu on japanilaiseen tyyliin takaperoinen. Tarina alkaa v iimeiseltä sivulta ja sitä luetaan länsimaisittain takaperin. Jär jestely vaatii totuttelua, mutta ei mikään ylitsepääsemätön k ynnys ole.

Akira Toriyaman sarjakuva sarjakuva tapahtuu omituisessa satumaailmassa, jossa lentoliskot saalistavat taivaalla, taloja ja ajoneuvoja voi taikoa esiin taskuun mahtuvista kapseleista ja antropomorfisia eläimiä löy tyy joka mutkan takaa. Tarinan kummalliseen ympäristöön tottuu pian , mutta jutun hahmojen käytös on vaikeampaa niellä. Tarinan henkilö t ylireagoivat hillittömästi kaikkeen ja kaikkia hahmojen ominaisuuks ia kärjistetään kaiken tolkun tuolle puolen, oli sitten kyse Son Go kun tietämättömyydestä tai Bulman korostetusta tyttömäisyydes tä. Yhteenkään hahmoon on mahdoton samastua.

On kuin sarjakuva olisi kirjoitettu jollain toisella planeetalla. Planeet ta Pikkuhousulla.

Viittaan nyt tarinassa toistuviin pervovitseihin, joiden viehätys ei mi nun päähäni ainakaan mahdu. Joka toinen tarinan henkilö haluaa pä ästä käsiksi naispäähenkilön alusvaatteisiin ja Toriyama pitä ä huolen siitä, että Bulma joutuu keikistelemään ilkosillaan vä hän väliä. Alastomat pikkutytöt ja heidän (usein kadonneet) pö ksynsä ovat ilmeisesti jonkinlainen toistuva teema japanilaisessa sarja kuvassa. Jostain syystä.

Tällainen pikkukallehuumori uppoaa varmaankin parhaiten kymmenvuotiaisi in poikiin, vaikka heidän vanhempansa sitä tuskin haluavat myöntä ä. Jos Dragon Ballin julkaisijat ovat tavoitelleet vanhempaa kohdeyleis öä, niin sitten ollaan pahasti hakoteillä. Dragon Ballin myynti on pokkarin mukaan ollut valtavaa, joten saatan olla väärässäkin. Ko hkaamiseen ja pimpsavitseihin keskittyvä huumori avautuu suomalaiselle lukijalle vain kovin lapsellisena. Kovaa puhetta jätkältä, joka arv ioi Hämähäkkimiehen kuukaisittain, tiedän.

Ei niin, että Dragon Ball olisi täysin vailla hyviä puolia. Sarjan vauhdikkaasti kuvitetut toimintakohtaukset ovat hupaisia. Supervahvan Son Gokun voimannäytöt ovat metkaa luettavaa vauhtiviivoineen kaikkineen . Myös Toriyaman kaiken logiikan hylkäävä maailma on anarkistisuu dessaan hilpeä. Pöljät vitsit ja hahmojen vieras käytös vain sa tuttavat kokonaisuutta.

SUOSITUS: Mielestäni Dragon Ball ei ole sarjakuvaa kaikenikäis ille, vaan esiteini-ikäisille pojille, olettaen, etteivät he koe sarj an outoja asenteita vieraiksi. Toisaalta, 200 miljoonaa myytyä albumia on eri mieltä kanssani.

Lieneeköhän yhden X-MENIN sivuilla ollut kos kaan näin monen kuvittajan kynänjälkeä? Ashley Wood ja Tom Raney kuvittavat pidemmät jaksot ja lehden loppupuoliskolla nähdään jen kkiläisen Uncanny X-Men –lehden numero 400, joka on samalla kuuden ta iteilijan jammailusessio.

Viime numerossa nähty Genosha-tarinan loppuratkaisua saadaan odottaa en si kuuhun, sillä tässä kuussa nähdään vuorostaan Joe Caseyn k irjoittamia juttuja. Syykin kummalliseen järjestelyyn selvisi: joka toi nen Ryhmiksen numero tehdään yhteispainatuksessa Ruotsin kanssa, joka toista ei. Länsinaapurimme jäävät ilmeisesti paitsi Caseyn tarin oista, mikä ei sinällään kovin traagista ole.

Tässä numerossa Poptopia-tarinakokonaisuus päättyy antikliimaksii n, kun Jonon julkkistyttöystävä dumppaa mutanttiheilansa ja Ryhmä -X eliminoi "Mister Cleanin" paistamalla tämän hengiltä. Aivan, jos pahiksen heikkous ovat liekit, onkin järkeenkäypää, että hän kanniskelee liekinheitintä mukanaan. Kuvituksesta vastaa Ashley Wood, jonka kulmikkaita hahmoja ei poikkeuksellisesti peitetä hämärillä sumuväreillä. Lopputulos on vähintääkin luonnosmainen.

Aina pätevä Tom Raney kuvittaa kakkostarinan, jossa viereillaan X-ilo talossa ja esitellään uusi hahmo, joka liittyy mutanttijoukkoon rivei hin. X-Bordelli ei ole aivan niin höhlä ajatus miltä kuulostaa, vaa n oikeastaan aika nokkela näkökulma supervoimien käyttöön. Sen sijaan Caseyn esittelemät viholliset, "Ihmisyyden kirkon" kaapuihin son nustautuvat pyssymiehet ovatkin sitten jotain muuta. Ajatus mutanttienvas taisesta uskonlahkosta ei ole uusi eikä sinänsä huono, mutta roisto jen suuhun kirjoitettu dialogi on suoraan Scott Lodbellin kuumeharhoista:

"Kylvetä hänet oikeamielisyyden valossa!"
"Polttakoon ihmisyyden tuli kaikki geneettiset kauhistukset pois"

"Ihmisyyden tuli" – korvaamatonta. Uskonnollisen ahdasmielisyyden kriti sointi on hyvästä, mutta rajansa nyt kaikella. Muutenkin Caseyn käy ttämä uskonnollinen symboliikka on kummallista: hän kun paljastaa l ahkon olevan okkultisteja, eikä suinkaan kristittyjä fundamentalistej a.

Viimeisessä tarinassa nähdään sellainenkin kummallisuus kun Eddie Cambell piirtämässä Ryhmä-X:ää. Tarina itsessään ei ole järin kiinnostava. Casey kertoo lisää Ihmisyyden kirkon ja Ryhmä- X.n uuden jäsenen taustoista, joista kumpikaan ei ole mitenkään eri tyisen kiehtova.

SUOSITUS: Caseylla on muutama periaatteessa hyvä idea, mutta tot eutus on keskinkertaista X-tuubaa. Tässä numerossa nähdään poik keuksellisen paljon nimekkäitä kuvittajia, mutta muuten sisältö o n huttua.

TRANSFORMERS luisuu sivuraitelle kolmosnumerossa an.

Generation 1 -tarina jatkuu mallikkaasti, kun hyvät ja pahat robotit ot tavat lopulta yhteen. Pelti vääntyy ja tundraa pannaan rullalle, kun kirjoittaja Chris Sarracini ja kuvittaja Pat Lee tekevät parhaansa tyyd yttääkseen 80-luvun robofiilejä. Paria poikkeusta lukuunottamatta L ee onnistuu tappelukoreografiassaan mallikkaasti. Tietokoneavusteisesti l uotu värimaailma saa robotit näyttämään vallan mallikkailta.

Valitettavasti Sarracini pudottaa pallon esitellessään pahojen robott ien deus ex machina –virityksen, jota ei olla pohjustettu lainkaan edel tävissä numeroissa. Muutoin juttu jatkuu yhtenäisenä ja tunnelma aikuista lukijaa miellyttävän synkkänä.

Toisaalta taas lehden loppupuolen Armada-juttu hukkaa punaisen langan ilo isesti hypätessään miljoona vuotta eteenpäin maapallolle ja esitt elee nokkelat lapsipäähenkilöt suoraan Helvetistä. Ärsyttävä t mukulat löytävät rikki menneet robotit talonsa takaa ja pistävä t ne kuntoon. Seuraa hauskaa hassuttelua parhaassa ET-hengessä. Kaikest a päätellen Armadan kohdeyleisönä ovat sittenkin leluja ostavat l apset ja James Raizin kehnosti piirtämät kersat ovat sitten ilmeisest i samastumiskohteita mukuloille. Paha vaan, että lapsia kosiskeleva tar ina on pakattu samoihin kansiin aikuisille transnörteille suunnatun G1- tarinan kanssa.

SUOSITUS: G1:n luulisi edelleen miellyttävän robofiileja, mutt a Armada astuu mekaaniseen lehmänläjään. Jos Megatron listii tari nan lapsipäähenkilöt ensi numerossa, kaikki annetaan anteeksi. Tee se, Megatron. TAPA LAPSET, MEGATRON.

Öhöm, tuota. Ensi viikolla voidaankin katsas taa tuoreehkoja jenkkialbumeita. Hyllyssä ovat ainakin The Hood marveli lta ja tuore Top Ten Alan Mooren ABC-linjalta.

Lehdet luki Otto Sin isalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuote merkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.