KATUOJA

Kohti parempia sarjakuvia

Arviot: 8.10.2002

Katuojassa tällä viikolla:

Puhdistuksen aika Sinisalon residenssissä. Vanhat sarjakuvalehdet lähtevät myyntiin, kokoelmat ja albumit jäävät hyllyyn. Ensimmäisenä ovea näytetään DC- ja DC Vertigo –lehdille, jotka ovat parasta aikaa kaupan Huuto.Net –verkkohuutokaupassa – kiitokset vihjeestä asianosaisille. Menkää, tarjotkaa ja tehkää minusta rikas!

Tällä viikolla arvioissa on kaksi jenkkiläistä kokoelma-albumia, toinen Marvelilta, toinen Onilta.

FANTASTIC FOUR 1234 –albumin takakannessa lukee, vapaasti kääntäen, ”sydämellinen tribuutti sankarilliselle perinnölle”. Jotenkin tämä ilmeisen vilpittömästi kirjoitettu mainosteksti summaa Ihmeneloset aika hyvin. Ei mitään puhetta Ihmenelosten modernisoinnista, tai tuomisesta 21. vuosisadalle, niin kuin tällaisissa albumeissa on tapana: aika on ilmeisesti ajanut Ihmenelosten ohi siinä määrin, että sarjalla on enää ”perintönsä” jolle voidaan vain tehdä ”tribuutteja”, uutta luovien tarinoiden sijaan.

Albumi kokoaa viime vuonna ilmestyneen 1234-minisarjan. Ja jos totta puhutaan, niin tämän Eisner-ehdokkaanakin olleen harjoituksen tarkoitus jää vähän epäselväksi.

Maineikas kirjoittaja Grant Morrison kertoo tarinan, johon hän on ladannut melkein joka ikisen Ihmeneloskliseen, joihin on vuosien varrella törmätty. Tohtori Doom organisoi kattavan hyökkäyksen lopulta nitistääkseen vihollisensa. Hän liittoutuu Myyrämiehen ja Namorin kanssa ja päihittää kevyen perheriidan hajottaman superryhmän jäsenet yksi kerrallaan.

Saamme nähdä, kuinka Möykky haikailee ihmisyytensä perään, kuinka Liekki käyttäytyy tapansa mukaan vähän hölmösti, kuinka Sue retkahtaa jälleen kerran Namoriin ja kuinka Reed on eksentrinen. Näemme Alician viisaana järjen äänenä. Näemme Doomin ylimielisenä, Namorin ailahtevaisena ja Myyrämiehen tapansa mukaan turhana. Myyrämies on ruma, sokea ja kääpiö –mikään näistä ei varsinaisesti ole supervoima, eihän?

Deja helvetin vu, joka tapauksessa. Vain Galactus puuttuu, mutta hänetkin korvataan jättimäisellä Doom-robotilla.

Hassua kylläkin, Morrison tekee 1234:ssa saman, kuin New X-Menissa ja JLA:ssaankin: ottaa tutut hahmot, riisuu ne turhasta painolastista, leikkaa pari mutkaa suoraksi ja toimittaa tiivin ja vauhdikkaan seikkailukertomuksen. Mutta toisin kuin esimerkiksi JLA:ssa, jossa DC-maailman nurkkia tutkittiin yksi kerrallaan, Morrison survoo tosiaan melkein joka toisen IN-kliseen ja käsitteen samaan tarinaan. Tulos on hieman ahdas.

Tarina on kuitenkin taitavasti rakennettu yhden myrskyisen illan ympärille. Paineet kasautuvat pikkuhiljaa, kun sankarit riitelevät, viholliset liikkuvat asemiin ja lopulta tekevät siirtonsa. Lopussa on tietenkin ovela käänne. Tämänkertainen vauhko Morrison-idea on Doomin ”neliulotteinen peli”, jolla hän manipuloi todellisuutta.

Morrison tarjoaa viime aikojen mielenkiintoisimman tulkinnan Ihmenelosten äitihahmosta, Sue Richardsista. Minkälaista on olla naimisissa miehen kanssa, jonka ajattelukuviot poikkeavat täydellisesti kaikista muista planeetan asukkaista? Morrisonin Reed puolestaan on suorastaan pelottava hahmo, joka ei edes näyttäydy ennen kuin aivan tarinan lopussa. Shakespearen Myrsky-teokseen viitataan, ja Reedistä tehdään tarinan Prospero. Liekki näyttää olevan vaikea hahmo kirjoittaa, sillä viime aikoina hänet on kirjoitettu entistä kusipäisemmäksi, niin kuin nyt 1234:ssakin.

Kuvituksesta vastaa virtuoosimainen Jae Lee, jonka sateiset kuvat hivelevät silmiä. Jose Villarubian maalattu väritys kruunaa Lee karheat kuvat. Näissä kuvissa on voimaa, yksityiskohtia ja syvyyttä. Layoutit ovat jännittäviä. rauhallisissa keskustelukohtauksissa stattinen ruudukko ja paksut ruutuvälit tuovat raukeaa vaikutelmaa. Toimintakohtauksissa terävät, sirpalemaiset ruudut tunkeutuvat suurempien kuvien päälle. 1234 on ilo silmälle.

Vaikka kuvitus onkin kaunista, Morrisonin kertomus on hieman triviaali. 1234 on synteesi aikaisemmista Ihmelostarinoista, eikä vie konseptia mihinkään mielenkiintoiseen suuntaan.

Tribuutti perinnölle, todellakin.

Greg Rucka on sijoittanut viimeisimmän albumiksi kootun QUEEN & COUNTRY –tarinan OPERATION: MORNINGSTAR Afghanistaniin. Tärkeää on pitää mielessä, että tarina on kirjoitettu ennen viime vuoden syyskuun terrori-iskuja. Rucka oli vihainen Talibanille jo ennen kuin siitä tuli muodikasta.

Fiktiivinen tarina sijoittuu vuoden 2001 alkupuolelle. Taliban teloittaa kolme vakoilijaksi epäilemäänsä lehtimiestä Kabulissa. Yksi heistä, joka todellakin on Iso-Britannian tiedustelupalvelun agentti, ehtii piilottaa mikrofilmin, joka sisältää listan SIS:n agenteista Afghanistanissa.

SIS lähettää kaksi asiamiestään noutamaan filmin, ennekuin paikalliset viranomaiset löytävät sen. Samaan aikaan agentti Tara Chace toipuu edellisessä albumissa saamistaan fyysistä ja emotionaalisista vammoista. Chacen turhautuminen on suuri, kun hän ei pääse mukaan kriittiselle tehtävälle: naisagentilla ei olisikaan helppoa maassa, jossa naisia ammutaan nilkan näyttämisestä.

Tiukkaa tavaraa, tämä. James Bond –tyylinen, martininhuuruinen camp-toiminta saa jäädä, kun Rucka pistää laajan tietämyksensä modernien tiedustelupalveluiden toiminnasta peliin. Vaaran tuntu on vahvana läsnä, kun SIS:n miehet taistelevat aikaa vastaan vieraassa maassa käsittämättömän kulttuurin keskellä. Vaikka tarinassa ei ole yhtään takaa-ajoa tai tulitaistelua, kääntelin silti sivuja minkä kerkisin. Jännitystä ei luoda keinotekoisesti, vaan pikemminkin pitämällä väkivallan uhka leijumassa tarinan yllä.

Toisena tarinana on Chacen hidas matka takaisin valoon. Chacella on poikkeuksellinen ongelma: hän potee syyllisyyttä viime albumissa ampumastaan mafiamiehestä. En muista ainuttakaan agenttitarinaa, jossa tappaminen olisi tuottanut sen kummempia tunnontuskia päähenkilölle. Agentti, jolla on omatunto? Yksinkertaisuudessaan pahuksen mainio idea.

Normaalisti voisi syyttää amerikkalaista kirjoittajaa turhasta ylimielisyydestä tämän osoitellessa vieraan maan väärinkäytöksiä, mutta kun kyseessä on Taliban niin aika paljon voi antaa anteeksi. Vielä kun tietää, että Rucka on tutkinut aihettaan – hän jopa antaa lähteensä albumin takasivuilla – ei osoittelu haittaa. Ruckalla on sanottavaa.

Kuvituksesta vastaa Brian Hurtt, jonka mustavalkoinen jälki jäljittelee todellisuutta. Hahmot ovat hieman yksinkertaistettuja, mutta ilmeikkäitä. Hurtt käyttää kiitettävästi yksityiskohtia kuvatessaan Lontoota, Delhiä ja Kabulia. Tarina sisältää paljon mainiosti rytmitettyjä dialogikohtauksia, jotka Hurtt ja Rucka rytmittävät taitavasti hiljaisilla ruuduilla ja kuvakulman vaihdoksilla.

Queen & Country on jännittävä ja älykäs sarja, jota seuraa huvikseen. Onpa se voittanut sen Eisnerinkin viime vuonna.

Ensi viikolla Katuojassa arvioidaan omakustanne Pienlehti Comics. Oma kolumnini muuten meni viime viikolla linjoille ilman kuvia. Asia on korjattu nopean lukijapalautteen aloitteesta ja Mighty Marko Ikäheimon toimesta. Ensi viikkoon, moro.

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.