KATUOJA

Kuolema Katuojassa

Arviot: 9.9.2003

Katuojassa tällä viikolla:

Tervetuloa Katuojaan. Tällä viikolla Marko Turunen tarjoilee hämmentävää kuvastoa, Hämähäkkimies pyörii henkimaailmassa, Ryhmä-X on taas tiukan paikan edessä ja minä avaudun.

Marko Turusen KUOLEMA KULKEE KINTEREILLÄ kuvaa mainostekstin mukaan "nuorenparin harmaata elämää kaksiossa Lahden Kivimaalla". Kuvaus on suuripiirteinen, sanotaanko.

Pokkarikokoisessa albumissa nähdään, miten R-Rautanainen, naamioitu, laserkatseinen olento sekä Muukalainen, puolimetrinen mulkosilmä, viettävät arkea. Kuten Turusen aiemmin ilmestyneessä Tiskipäiväkirja-teoksessa, nytkin luetteloidaan päivän rutiineja: paljonko vessapaperia on käytetty, mitä ruokaa syötiin, koska harjattiin hampaat. Absurdien olentojen ja arkisten tapahtumien rinnastaminen toimii paremmin kuin Tiskipäiväkirjoissa, sillä nyt ruuduissa nähdään muutakin kuin likaisia astioita.

Kuolema kulkee kintereillä on sarjakuva, jossa tarinaa tärkeämpi on välitetty tunnelma. Tästä johtuen se ei ole makuuni, mutta luulen kuitenkin näkeväni, mihin Turunen on pyrkinyt. Turunen on taitava piirtäjä, jonka tummanpuhuva jälki palvelee sarjakuvaa hyvin. Mustan värin hallitsemissa ruuduissa tutut esineet näyttävät oudoilta, pelottaviltakin. Irrationaalisen oloinen kerronta vieraannuttaa eläytyvää lukijaa todellisuudesta. Sarjakuvassa nähdään sellaisia kummallisuuksia, kuin neljän ruudun jakso kuvia shampoopullosta ja omituinen siirtymä Muukalaisen pään läpi kulkevasta valonsäteestä seinäkelloon.

SUOSITUS: Kuolema kulkee kintereillä ei sisällä kovinkaan koherenttia tarinaa. Tarinan sijaan se näyttää pyrkivän luomaan kauhun ja vieraantumisen tunnelmaa asettamalla kontrastiin tutut arkirutiinit ja hämmentävät, melkein psykoottiset näyt ja tapahtumat. Tässä se onnistuu esimerkillisesti. Sarjakuvaa voi tilata Marko Turuselta osoitteesta daadabooks@hotmail.com hintaan 6,5 euroa.

X-MENISSA ovat jälleen vuorossa Grant Morrisonin ja vaihtuvien artistien tarinat. Tämä on, tietenkin, hyvä asia.

Tässä numerossa nähdään Germ Free Generation -tarinakokonaisuuden päätösjakso. Ryhmä-X voittaa U-miehet ennalta-arvattavasti ja Jean Grey pääsee esittelemään vahvistuvia voimiaan. Rakenteeltaan Germ Free Generation on kovin perinteinen Ryhmä-X-juttu: sankareita kaapataan, mutta he pakenevat ja hyökkäys kartanolle torjutaan. Onneksi Morrisonilla riittää hupaisia ideoita, kuten U-Miesten nyrjähtänyt ideologia ja Xavierin koulun oppilaiden erikoiset kyvyt. Dialogi on jälleen näpäkkää ja "kuulostaa" hyvältä, vaikkei se lähemmällä tarkastelulla olekaan lainkaan puhekielenomaista. Kuvittajana toimii Igor Kordey, jonka rujot hahmot eivät oikein sovellu supersankaritarinaan.

Siistiä jälkeä puolestaan tekee Frank Quitely, jonka suorastaan pakkomielteisen yksityiskohtaiset piirrokset ovat ilo. Hän kuvittaa ns. hiljaisen tarinan, jossa matkustetaan tiedottoman Professori X:n alitajuntaan. Tämä tarjoaa Quitelylle ja Morrisonille mahdollisuuden esitellä surrealistisia, symboleiden täyttämiä unimaisemia ja jopa edistää juonta hieman. Lähes ilman sanoja kerrottu tarina on näppärä tunnelmapala, joka ei kärsi sanattomuudesta, vaan jopa hyödyntää sitä. Hauska juttu.

Viimeisessä jaksossa laitetaan liikkeelle hieman kosmisemmissa ympyröissä pyörivä kokonaisuus. Cassandra Nova tekee selvää Shi'arien komentoaluksesta ja suuntaa kohti maapalloa. Ryhmä-X valmistautuu parhaansa mukaan hyökkäykseen avaruudesta. Morrison keskittyy toiminnan sijaan hahmojen keskinäisiin suhteisiin. Uskottavan tuntuisissa kohtauksissa Scott ja Jean riitelevät ja Peto on turhautunut ja peloissaan. Etenkin Pedon hahmoon Morrisonilla on oikein mallikas ote.

Hetken voisi käyttää kommentoimaan "uuden" Ryhmä-X:n saamaa kritiikkiä. Ymmärrän, että toisten kritiikkien arvostelu lienee hieman halpamaista, mutta jos mielipiteistä ei voi kiistellä, niin mistä sitten? X-Menin uutta suuntaa haukutaan tämän tästä internet-foorumeilla ja myös uusimman lehden lukijakirjepalstalla. Caseyn tarinoiden kritiikin ymmärrän, mutta Morrisonin lyöminen hämmentää toisinaan. Herää kysymys, missä on tämä Ryhmä-X:n kulta-aika, jolloin kaikki oli paremmin? Eikä kai kukaan vakavissaan kaipaa 90-luvun crossovereita? Claremont-nostalgian ymmärrän, mutta toisaalta Morrisonin tarinat pyörivät pitkälti samojen teemojen ympärillä.

Uudet tarinat eivät tietenkään voi olla kaikkien makuun, mutta niiden kritiikki vaikuttaa ulkokultaiselta: "Peto näyttää tyhmältä"; "Wolverine paranee liian nopeasti"; "Kykloopin lasit ovat liian pienet". Tämä on pahemmanlaatuista fanipoika/tyttö -oireilua, johon itsekin varmasti toisinaan syyllistyn, mutta joka ei maalaa kovin mairittelevaa kuvaa supersankarifaneista. Onko uskollisuus hahmoille tärkeämpää kuin mielenkiintoinen tarina?

Anteeksi purkaukseni, tuo oli saatava ulos elimistöstäni. Purkauksista puheenollen, tässä on toinen:

Mitä ihmettä Paul Jenkins yrittää saavuttaa Wolverinen alkuvaiheista kertovalla Origin-sarjakuvalla? Tässä jaksossa Rose ja James heitetään ulos kartanosta viime numeron tapahtumien jälkeen ja pari lähtee tien päälle. Jo kolmen jakson ajan olemme nähneet, miten James ajelehtii tapahtumasta toiseen, tekemättä itse juuri mitään. Ketä palvelee Wolverine-tarina, jonka oletettu sankari on tahdoton rätti? Kuusiosainen tarina toimii varmastikin paremmin kokoelmana, mutta kolmen episodin jälkeen sopii jo ihmetellä päähenkilön poissaolevuutta.

Jos tarinaa ei tarkastele annetussa kontekstissa ("Wolverinen supersalainen alkuperä paljastetaan!"), on Jenkinsin ja Andy Kubertin sarjakuva kelvollista, vaikkakin tasapaksua materiaalia. Oletettavasti tulevissa osissa James kasvattaa selkärengan. Sitten nähdään, miten kokonaisuus toimii. Alku ei vakuuta, edelleenkään.

SUOSITUS: Morrisonin X-Menissa on pieni suvantovaihe, mutta taso on silti ko va. Origin puolestaan on ainakin tässä vaiheessa enimmäkseen mielenkiinnoton.

SPIDER-MAN, Spider-man, Spider-man. Mitä sanoa Spider-manista?

Kun sama tekijätiimi jatkaa lehdessä näinkin pitkään ja taso pysyy samana, ajan myötä kriitikolle ei jää paljoakaan kommentoitavaa, varsinkaan kun kyseessä on tämän numeron kaltainen välilasku. Kokeillaan, kuitenkin.

Tässä numerossa päättyy tarinakokonaisuus, jossa astraalitasolta karannut hengetär uhkaa syödä Hämähäkkimiehen, eikä välttämättä ainoastaan metafyysisessä mielessä. Vanhan liittolaisen avulla Hämäri onnistuu päihittämään otuksen ja saa uuden oppitunnin hämähäkkivoimiensa mystisestä puolesta. Kirjoittaja J. M. Straczynski kehittää tarinan taustalla pikku hiljaa jonkinlaista tulevaa, suurta konfliktia. JMS tunnetusti pätee erityisesti tämäntyyppisessä, pitkäjänteisessä kerronnassa, joten on hauska nähdä, että hän soveltaa sitä myös Hämäriin.

Toisessa tarinassa päähenkilö ja tämän vieraantunut vaimo yrittävät lähentyä, mutta olosuhteet näyttävät olevan pariskunnan jälleennäkemistä vastaan. JMS:n huumori inhimillistää hahmoja ja toteava kerronta pitää liian saippuaoopperamaisuuden loitolla.

John Romita JR kuvittaa jälleen erinomaisen hyvin. Hän on tehnyt Hämähäkkimiestä jo niin kauan, ettei hahmoa osaa enää ajatellakaan ilman JRJR:n jälkeä.

SUOSITUS: Täysin pätevää supersankarisarjakuvaa, joka liikkuu vaivattomasti astraalimaailman ja arkisten ihmissuhdekuvioiden välillä.

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.