KATUOJA

Cross-overeista epätodennäköisin

Arviot: 10.6.2003

Katuojassa tällä viikolla:

Terveisiä Kemin sarjakuvafestivaaleilta. Olen valvonut koko viikonlopun pohjoisen julman auringon alla, loukussa sivilisaation ulottumattomissa, sarjakuvaihmisten armoilla. Kuin Night of the Living Dead, mutta sarjakuvantekijöitä zombien sijaan? Tai kenties Kuudes aisti – ”näen sarjakuvaihmisiä”. Joka tapauksessa, nyt olen murskattu mies. Mitä olin sanomassa? Niin, sarjakuvat – sarjakuvat ovat hyviä.

Onko tuo uusin X-MEN? Arvio, sitten.

Lehti alkaa Joe Caseyn ja Ron Garneyn ”hiljaisella” tarinalla. Naurettavalla, typerällä hiljaisella tarinalla. Casey ei ole juuri vakuuttanut näkemyksellään Ryhmä-X:stä, mutta nyt viimeistään köli hankaa pohjaa. Marvelin muutenkin kyseenalainen päätös pakottaa kaikki yhtiön lehdet siirtymään tekstittömään kerrontaan yhden jakson ajaksi yhdistyy Caseyn täydelliseen kyvyttömyyteen hyödyntää hiljaisen sarjakuvan keinoja.

Täytyy siis pitää mielessä, että Casey ei ole yksin syyllinen: kaikesta päätellen hänellä on ollut tarinaidea, mutta johtoportaan neronleimaus on pakottanut tarinan hätäiseen mukauttamiseen. Vähän sama, kuin jos kuvittaja pakotettaisiin yllättäen työskentelemään käyttämällä pelkkää kieltään ja sormivärejä. Tästäkin huolimatta Caseyn tarina on poikkeuksellisen kauhea päästö.

Aluksi näemme kohtauksen, jossa superroisto Aivo suukottaa kollegaansa Sammakkoa. Mutta Magneto seivästää naisen! Mitä vittua? Se olikin illuusio – miksi? Sitten! Stacy X on murtautunut Bill Clintonin taloon antamaan tälle orgasmin – jostain syystä! Sitten hän taistelee Wolverinen kanssa – mutta he lopettavatkin kesken ja ryhtyvät katsomaan telkkaria. Hurjaa! Painajainen ilmestyy paikalle, ja hänellä on jotain asiaa, mutta emme tiedä mitä, koska puhekuplia ei ole. Eikö ”hiljaisen” tarinan idea ole juuri se, että dialogikohtauksia ei ole? On vissi ero katsooko mykkäelokuvaa vai katsooko telkkaria ääni nollassa.

”Golden” on kalkkuna, joka ansaitsee tulla nostetuksi jalustalle täydellisen järjenvastaisuutensa vuoksi. Liikutaan todellakin Ed Wood –henkisissä tunnelmissa. X-Men-lehtien sivuilla on nähty monenlaista kuonaa, mutta ”Golden” ansaitsee paikkansa Claremontin goottismurffien ja Lodbellin Onslaughtin kaltaisten epäklassikkojen kaanonissa.

Valitettavasti lehden muu sisältö on enemmän tai vähemmän keskinkertaista, joten aivan täydellinen hönöilypaketti ei ole kyseessä. Casey paikkailee ”Goldenin” hävitystä jossain määrin ja saa tarinan toisella yrittämällä käyntiin. Kesken jäävä juttu on perusmielenkiintoinen action-kertomus, jossa Ulvojan puolisotilaalliset mutanttijoukot ottavat lain omiin käsiinsä. Caseyn kyvyttömyys kirjoittaa missään määrin uskottavia ihmisfanaatikkoja Ryhmä-X:n vihollisiksi ilmenee jälleen, kun saksalainen A.R.M esitellään. ”Viimeiseen mieheen me taistelemme ihmiskunnan, kodin, maapallon puolesta… nyt ja ikuisesti!” Hienoa, missä voin värväytyä?

Lehden loppupuolella nähdään Frank Tierin ja Dan Fragan Wolverine-tarina, jossa sankari päätyy ottelemaan Madripoorilaiselle taisteluklubille, jossa maailman huiput kohtaavat. Hyvä luoja, onko tuo todellakin N’Syncin cameo? Tunnen oloni likaiseksi. Kenen mielestä maailma tarvitsi Wolverine/Justin Timberlake –cross-overia?

Joka tapauksessa pidän Fragan ja Tierin tarinasta varmaankin enemmän, kuin pitäisi. Sarja toinen toistaan seuraavia tappelukohtauksia ei ole mitenkään älyllisesti stimuloivaa, mutta ihan viihdyttävää kamppailusarjakuvaa se on. Jos kuvitus olisi ollut ilmavampaa ja taistelut levitetty useammalle sivulle, olisi lopputulos voinut olla ihan kelvollinen. Dan Fragan lähikuvat, jäykät hahmot ja huonosti valitut kuvakulmat tekevät kokonaisuudesta epämiellyttävät lukea.

SUOSITUS: Jos aiotte hankkia, tietäkää, että se sisältää vähään aikaan älyttömimmän X-Men-tarinan. Minä ainakin saan sadistista iloa sen lukemisesta.

Nyt minulla on paha olo. Mikä on vastalääkettä typerälle Justin Timberlake/Bill Clintonin orgasmi –cross-over-sarjakuvalle? Ah, POWERS.

Vaikea uskoa, etten ole koskaan kirjoittanut Powersista Katuojaan. Onkin siis jo korkea aika kertoa Brian Bendisin ja Mike Oemingin persoonallisesta supersankarisarjakuvasta, jos ette siitä ole vielä kuulleet.

Kaupunkia suojelevat lukuisat yli-ihmiset poseeraavat juorulehtien kansissa ja TV:n keskusteluohjelmissa. Mutta kuten tavallisilla julkkiksillakin, on myös superihmisten kaapeihin sullottu yksi jos toinenkin luuranko. Kun sanakreiden asiat pääsevät käsistä, lähettää poliisilaitos paikalle etsivät Deena Pilgrimin ja Christian Walkerin. Parivaljakko tutkii eriskummallisia rikoksia jalat maassa ja poliisikäytäntöjen mukaisesti. Oikeudet ne on luettava Teräsmiehellekin.

Sarjan neljännessä albumissa SUPERGROUP suositun superryhmän jäsen löytyy kuolleena poppoon päämajan käymälästä. Supersankari on räjähtänyt sisältäpäin. Whodunnit?

Powers toimii monella tasolla. Toisaalta se on poliisidraama, joka mukailee TV-sarjojen maanläheistä ilmaisua. Tarinan päähenkilöt ovat realistisen oloisia, oikeastaan hankaliakin hahmoja, mutta vikoineen uskottavia. Toisaalta Powers on julkisuussatiiri, joka kommentoi alati tarinoissa läsnä olevan median suhtautumista julkkiksiin. Ja onhan Powers toki myös supersankarisarjakuvakin.

Supersankarisarjakuvana Powers yhdistelee 80-luvun kyynisyyttä 90-luvulla suosittuun kadunmiehen näkökulman käyttöön. Se ei yritä dekonstruoida supersankarigenreä – Bendis inhimillistää supervoimaisia jumalhahmoja, mutta tuntuu silti nauttivan supersankarielementtien käytöstä.

Oikeastaan supersankareiden käyttö on ollut poikkeuksellisen hillittyä. Eeppisiä voimainkoetuksia ei olla nähty, vaan tavallisesti supersankari tavataan vasta patologin pöydällä. Ennen Supergroup-tarinaa sarjassa ei ole oikeastaan nähty ainuttakaan supersankareiden yhteenottoa. Kun Bendis ja Oeming lopulta näyttävät superolentojen taistelun, on se poikkeuksellisen vaikuttava. Toisin kuin vaikkapa Marvelsissa, jossa tavalliset ihmiset enimmäkseen ihastelivat taivaalla kiitäviä sankareita, Powersissa sankareiden taistelu herättää ainoastaan kauhua. Näin rankkaa katastrofikuvausta en ole nähnyt supersankarisarjakuvissa juurikaan Alan Mooren Miraclemanin ulkopuolella.

Bendis ei päästä lukijaa helpolla konfliktin jälkeenkään. Albumin tapahtumat jättävät jälkensä päähenkilöihin ja loppuratkaisun jälkeen sarjan status quo on tuskin enää koskaan entisellään.

Bendis ja Oemingin yhteistyö vaikuttaa saumattomalta. Oeming kuvittaa Bendisille ominaiset pitkät dialogikohtaukset mielenkiintoisesti. Hänen modernin amerikkalaisen animaatioilmaisun mieleen tuova jälkensä on jännittävää ja persoonallista.

SUOSITUS: Powers on sarjakuva, joka ei pelkää ravistella lukijaa ja uudistua rajustikin. Jos olet koskaan pitänyt supersankareista, edes yhtään, lue Powersia. Tuskin petyt.

Eli näin tällä viikolla. Ensi viikolla voisinkin arvioida muutaman Kemistä mukaan korjaamani uutuuden. Ja jos hyvin käy, sarjakuvatoimittaja extraordinaire, Vesa Kataisto, kirjoittaa lähitulevaisuudessa Kemi-festariraportin Katuojan webbisivuille. Osoitehan oli http://www.iwn.fi/kalaksikukko/katuoja/ - ilmoittelen sitten tarkemmin, kun juttu ilmestyy. Tapaamme ensi viikolla, toivon mukaan selkeämmässä mielentilassa.

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.