KATUOJA

Kuningas Katuoja

Arviot: 11.11.2003

Katuojassa tällä viikolla:

Tervetuloa Katuojaan.

Tällä viikolla arvioidaan uusin, ja samalla viimeinen Transformers sekä lisää kotimaisia albumeita jotka tarttuivat mukaan taannoisilta sarjisfestareilta. Viime vuonna hanskasin syksyn uutuudet kuukaudessa, mutta en halua toistaa koettelemusta. Tämän vuoksi syksyn kotimaisia arvioidaan näin tipoittain.

KUNINGAS ERKKI on kova jätkä. Erkki dokaa pitkää päivää keskikaljakuppilassa Tenerifa-lippis päässään. Välillä lauletaan karaokea ja auotaan päätä ohikulkijoille. Baarista ei lähdetä ennen valomerkkiä.

Ina Kalliksen sarjakuvan päähenkilö on karikatyyri kaikista niistä rasittavista keski-ikäisistä äijistä, jotka miehittävät juottoloita ja humalassa laukovat perimmäisiä totuuksia, yleensä naisista, ulkomaalaisista ja seksuaalisista vähemmistöistä. Kallis onnistuu muutamassa sivussa tyypittelemään tämän veikeän ihmislajin tyypillisimmät ominaisuudet Erkin hahmolla. Tunnistettavuus tekee Kuningas Erkistä hauskan. Tarinaa minialbumissa on melko vähän, mutta kuten viime viikolla arvioidussa Vieraassakin, jutun lopputvisti on terävä ja hyvällä tavalla ilkeä.

Kuningas Erkki on Vierasta onnistuneempi, sillä tarkasteltavana oleva ihmistyyppi - Vieraassa jupit, Erkissä juntit - on Erkissä tiivistetty yhteen hahmoon. Vieraan jupit olivat enimmäkseen taustahälyä, mutta Erkkiä voi lukija inhota oikein tosissaan. Lisäämällä Erkkiin hieman sympaattisiakin ominaisuuksia olisi satiiri ollut piirun verran terävämpi, mutta se toimii nytkin vallan mainiosti. Kalliksen piirrostyyli tuo mieleen Jyrki Heikkisen venkulat hahmot. Tarinaan tyyli sopii oikein hyvin.

SUOSITUS: Kuningas Erkki irvailee onnistuneesti perisuomalaiselle äijätyypille. Pahvikantinen formaatti tekee siitä myös houkuttelevamman esineen kuin omakustanteet tavallisesti ovat. Minialbumia voi tilata tekijältä osoitteesta inakallis kissanhäntä sunpoint.net .

"Tervetuloa elämääni", aloittaa Kaltsu Kallio kokoelmansa MENISIT TÖIHIN, eikä kenellekään varmasti jää epäselväksi, mistä lajityypistä on kysymys.

Omaelämänkerrallista sarjakuvaa usein vierastetaan suotta. Jos maksiimi "kirjoita siitä, mistä tiedät" on totta, autobio-materiaali on lähtökohtaisesti parasta mahdollista sarjakuvaa. Tunnistettavasti ja hyvin kerrottu autobio-tarina voi samastumisen kautta olla kiinnostavampi kuin mikään fantasiakertomus, vaikka siinä olisi tuhat avaruuslaivaa. Toisaalta vielä parempi olisi omaelämänkerrallinen tarina, jossa olisi tuhat avaruuslaivaa - mutta nyt eksyn aiheesta.

Menisit töihin kokoaa kohta kolmikymppisen Kallion "enemmän tai vähemmän omaelämänkerrallisia" sarjakuvia kymmenen vuoden ajalta. Sarjainfo 3/1998 mainitsee Kallion osana senaikaisten omakustannetekijöiden "kermaa", ja povaa tälle suurta levitystä tulevaisuudessa. Hän ei toistaiseksi näytä suurta yleisöä tavoittaneen, mutta kokoelman perusteella ei olisi lainkaan huono juttu, jos vaikka tavoittaisikin.

Kokoelman tarinoissa pyöritään niillä autobiografisen sarjakuvan tutuimmilla apajilla: piirrustuspöydän ääressä ja baareissa. Ihmissuhteet ihmetyttävät, inspiraatio antaa odottaa itseään ja tuopin pohjaa katsellaan tämän tästä. Kallion yksittäisistä tarinoista puuttuu se dramaattinen jännite, joka tekee parhaista omaelämänkerrallisista parhaita: Joe Saccolla on pitkät matkakertomuksen, Harvey Pekarilla syöpävuotensa ja Robert Crumbilla hurjat tunnustuksensa. Ei ole reilua verrata Kalliota autobiogenren jättiläisiin, mutta dramaattisemmat muistelot olisivat kolahtaneet kovempaa. Kallio keskittyy häilyviin tuokiokuviin ja arkisiin havaintoihin, joihin lukija ei aina voi tarttua. Ilmeisesti hän on kavahtanut asioiden selittämistä lukijalle suoraan - tekniikkaa, joka sinällään ei ole autobio-sarjakuvassa tuomittavaa. Valinta tekee tarinoista vaikeammin lähestyttäviä ja vähemmän samastuttavia.

Yllättäen kokoelman tuoreimman tuntuiset sarjakuvat ovat Kallion vanhimpia. Niissä Kallion eläinhahmoinen ja teini-ikäinen alter ego kolhii itseään nuoruuden haasteisiin. Etenkin ensimmäisen tarinan tyly lopetus vetää maton alta.

Kokonaisuutena albumi toimiikin sitten paremmin kuin yksittäisinä tarinoina. Tarinoista ja niitä yhdistävistä Kallion itsensä kirjoittamista johdantosivuista muodostuu kokonaiskuva sarjakuvataiteilijan elämästä ja sen käännekohdista. Näemme miten Kallion ihmissuhteet syntyvät ja hajoavat, miten hänen orastava alkoholiongelmansa kehittyy ja miten hän kehittyy taiteilijana. Kallio on vaihdellut tyyliään mielenkiintoisesti realismia tavoittelevasta jäljestä karikatyyreihin ja taas takaisin. Vaihtelut eivät ole kokonaisuuden kannalta vieraannuttavia vaan virkistäviä.

SUOSITUS: Kallion sarjakuvat ovat yksittäisinä tarinoina hieman irrallisia, mutta kokoelman kontekstissa ne muodostavat mielenkiintoisen kokonaisuuden. En ole aiemmin tutustunut Kallion sarjakuviin, mutta jos Menisit töihin on indikaattori miehen tasosta, lukisin Kalliolta kernaasti myös pidemmän ja pidemmällä aikajänteellä tapahtuvan autobiosarjakuvan.

Hyvästi, TRANSFORMERS, tuskin opimme tuntemaan sinua - uudelleen.

Päätös Transformers-lehden lopettamisesta kuultiin vasta hiljattain, eikä päätös ole varmastikaan ollut tiedossa kauaa, sillä viimeiseksi jäävän numeron 9/2003 lopussa lukee "jatkuu ensi numerossa". Egmontin sivujen mukaan syynä lopettamiseen on lehden heikko suosio.

Olen pilkannut ja haukkunut Transformers-lehteä toisinaan tällä palstalla - syystäkin. Lehteä aiemmin kirjoittanut Chris Sarracini joko epäonnistui tai kirjoitti tarinansa aivan muulle yleisölle kuin kaltaisilleni parikymppisille nostalgiafaneille. Generation 1 -tarinakokonaisuutta vaivasi pliisu loppuratkaisu ja Armadan tuhosivat käsittämättömät juonenkäänteet ja kuolettavan rasittavat lapsipäähenkilöt.

Vaikuttaa siltä, että ainoastaan jo 80-luvulla hahmojen kanssa puuhastellut Simon Furman osaa kirjoittaa mielekkäitä tarinoita näistä jättirobottihahmosta. Siten onkin sääli, että lehti lakkautetaan juuri nyt, kun Furmanin tarinoita on vasta alettu julkaista. Furman kirjoittaa eeppistä avaruusoopperaa, jossa sotivat robottiheimot tuhoavat toisiaan armotta. Hän ei tee yksinkertaista lastensarjakuvaa, vaan selvää science fictionia, joka vetoaa myös vanhempiin lukijoihin ja joka nyt vain sattuu pohjautumaan suosittuun lasten lelusarjaan. Furman ottaa taistelevat, muuntautuvat jättirobottinsa hyvin, hyvin vakavasti. Ja se toimii.

The War Within, Furmanin Transformersien menneisyyteen sijoittuva jatkosarja on mielenkiintoinen sotakertomus, jonka keskiössä on uuden johtajan kasvutarina. Sen toiminta on brutaalia, hahmot verrattain kiinnostavia ja sen eeppinen mittakaava ja mystisyys lämmittää vanhan robottifanin sydäntä. Kuvittaja Dan Figueroa osaa taitavasti lisätä dramaattisuutta kuvakulmilla.

Furman on jopa onnistunut nostamaan Armadan tason lähes viihdyttäväksi. Hän on siirtänyt huomion pois älyvapaista ihmelapsista, niin, mihinkäs muuhunkaan kuin robottien väliseen sotaan. Kuvituksesta vastaa Guido Guidi, joka on pätevä kuvittamaan suuria taistelukohtauksia. Hän enimmäkseen ymmärtää pitää hahmot ruutujen sisällä, joka tekee kokonaisuudesta luettavaa, vaikka paljon tapahtuukin.

SUOSITUS: Simon Furman näyttää, miten sinänsä hupsuillakin hahmoilla voi tehdä jännittävää tieteistoimintasarjakuvaa. Furmanin Transformers tuskin vetoaa voimakkaasti muihin kuin hahmojen parissa varttuneisiin, mutta pätevä sci-fi-kertomus se on silti. On kyseenalaista, oliko Transformers-lehdelle koskaan markkinoita Suomessa, mutta on silti sääli nähdä se poistuvan. Varsinkin nyt kun sillä on lopulta kirjoittaja, joka tietää mitä on tekemässä.

Ensi viikolla Katuojassa jatketaan kotimaisten sarjakuvien arviointia, kuinka muutenkaan.

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.