KATUOJA

Barbaarit taistelevat, kukat vaeltavat

Arviot: 12.11.2002

Katuojassa tällä viikolla:

Tänä vuonna on nähty kotimaisilta kustantamoilta poikkeuksellisen hurja panostus sarjakuva-albumeihin. Kymmenien julkaisujen joukkoon on mahtunut teoksia laidasta laitaan, niin genrejen kuin laadunkin puolesta. Hyvänä esimerkkinä laajasta tarjonnasta ovat tämän viikon albumit, Puupäähattu-Hiltusen uusin Praedor sekä Kati Kovácsin tuore albumi.

Petri Hiltusen Praedor-fantasiasarjan uusin albumi on PRAEDOR – KOSTON MERKKI, joka kokoaa yhteensä 12 lyhyttä tarinaa lähes kahdenkymmenen vuoden ajalta. Se tarjoaa mielenkiintoisen näkymän Hiltusen fantasiamaailman kehittymiseen. Ennen kuin arvion varsinaisen teoksen, haluaisin häkellyttää kertomalla ainoan anekdoottini sarjakuvan tekijästä.

Olen tavannut Hiltusen kerran, vaikka en tuota kohtaamista mielelläni muistelekaan. Ei niin, että Hiltunen olisi käyttäytynyt huonosti, kaikkea muuta, mutta itseni onnistuin nolaamaan näppärästi. Olin Hiltusen luennolla vuoden 1995 FinnCon-tapahtumassa Jyväskylässä. Barbaarihahmojensa näköinen mies piti erinomaisen hauskan istunnon, jossa hän kertoi sarjakuvantekemisestä.

Luennossaan Hiltunen totesi, että häntä nyppi ihmisten kyvyttömyys muistaa fantsusarjakuvansa nimeä: kuulemma useampikin fani oli tullut kyselemään ”Predator-sarjakuvasta”. Hän kertoi myös Tähtivaeltajaan piirtämästään Teräspersilja-parodiasarjasta, josta innostuin heti. Valitettavasti, aivan niin, kuulin sarjan nimen väärin.

Luennon jälkeen aulassa rohkaistuin puhuttelemaan Hiltusta ja kysäisin, että missäköhän Tähtivaeltajan numerossa sitä TERÄSPERSE-sarjakuvaa mahtoikaan ilmestyä. Tästä huolimatta herra Hiltunen kaivoi naama peruslukemilla Helsingin sci-fi-seuran tiskiltä minulle kaipaamani numeron.

Taidan siis olla miehelle velkaa ainakin yhden arvion.

Tavallisesti en juuri fantasiasarjakuvasta perusta, mutta Praedor edustaa barbaarifantasiaa, joka minun kirjoissani on fantasian alalajikkeista niitä siedettävämpiä. Barbaaritarinoiden moraaliltaan löyhät sankarit ryöstelevät ja tappelevat työkseen ja vapaa-aika käytetään tuoppiin hukuttautumalla. Vastaantulijat voidaan jakaa kahteen kastiin: naitavat ja tapettavat.

Hiltusen esikuva lienee Robert E. Howardin barbaarihahmo Conan, jonka edesottamuksia Hiltunenkin on kuvittanut. Hiltunen tekee Howardia ironisempia tarinoita, joten Howardin tarinoita vaivannut kyynisyys ja naisviha eivät ole Praedorin riesana. Hiltusen tarinoissa on runsaalti mustaa huumoria ja tavallisesti julman nokkela lopputvisti. Paras esimerkki lienee tarina Exitus, jossa Praedor-tarinoiden eräänlainen päähenkilö Ferron saa nolon lopun.

Juttujen taso vaihtelee, lähinnä kuvituksen puolesta. Hiltusen realismia tavoitteleva piirrostyyli on 80-luvun puolella piirretyissä tarinoissa karumpaa ja kulmikkaampaa. Viivat pyöristyvät ja jälki muuttuu yksityiskohtaisemmaksi ja miellyttävämmäksi tuoreemmissa tarinoissa.

Albumin alkupään tarinat ovat melko stadardia, vaikkakin illuusiotonta, miekka ja magia –kerrontaa, ilkeine velhoineen, kostoretkineen ja baaritappeluineen. Tarinoissa on läsnä tuo mainittu, barbaaritarinoille tyypillinen kyyninen asenne. Parhaiten tämä näkyy Kolmen kuninkaan tarina –triptyykissä, jossa valotetaan Praedorin maailman hallitsijoiden historiaa. Ensimmäinen on poikkeuksellisen tehokas rakkaustarina, jossa homoseksuaalit joutuvat umpimielisen pikkukylän asukkien vainoamiksi. Aihevalinta on ainakin fantasiatarinalle poikkeuksellinen, seksuaalivähemmistö kun harvemmin genren tarinoissa näkee. Toisessa nuori kuningatar kertoo insestillä ja hulluudella ladatun tarinansa. Kolmannessa soturikuningas ei suostu miellyttämään tukijoitaan.

Nämä kolme alun perin Tähtivaeltajassa ilmestynyttä tarinaa ovat albumin parasta ja mielenkiintoisinta antia. ”Barbaariasenteen”, eli siis kuvia kumartelemattomuuden tylyyden ja väkivaltaiset ratkaisut, yhdistäminen poliittisiin tarinoihin toimii mainiosti. Tälläinen fantasia kolisee ainakin meikäläiselle: Hiltusen tarinoissa hahmot toimivat jokseenkin keskiaikaisen moraalikäsityksen mukaisesti, toisin kuin monissa muissa pseudokeskiajalle sijoittuvissa tarinoissa.

Praedor on kasvanut sarjakuvista jonkinlaiseksi tuoteperheeksi, johon kuuluu ainakin roolipeli lisäosineen. Koston merkki täydentänee mainiosti Praedor-harrastajien kokoelmia. Hiltusen aiempia tarinoita tuntemattomille se on oiva annos sapenmakuista fantasiasarjakuvaa. Erityismaininta on annettava Hiltusen esipuheesta, jossa hän itseään ruoskien käy läpi albumin tarinoiden syntyhistoriaa. Kuten FinnCon 1995 allekirjoittaneelle opetti, Petri Hiltusen huumorintaju ei kesken lopu.

Kati Kovácsin vuoden 2001 puolella ilmestyneestä albumia MINNE MATKA LAURA LIHA on vaikea määritellä tai arvioida totutun mittapuun mukaan. Albumi on ilmestynyt Suomen yrityslehdet Oy:n Parrakas nainen –sarjassa, jossa julkaistaan vain naispuolisten sarjakuvatekijöiden tuotoksia.

Kovácsin tarina on eräänlainen aikuisten satu. Lihansyöjäkasvi Laura Liha kyllästyy ruukussa elämiseen ja lähtee omin jaloin – tai juurin – maailmalle. Matkalle Lauran ajaa tarve nähdä uutta sekä halu kerrankin syödä vatsansa täyteen. Reissulla kohdataan muun muassa navan henki, jääkapissa asusteleva muusikko ja Sik-Sak-saaren kansa.

Voisi kuvitella, että albumi on piirretty tajunnanvirtana, juonen kehittyessä sitä mukaan, kun tekijä on sitä ehtinyt kuvittaa. Tapahtumat seuraavat toisiaan ilman suurempaa pohjustusta, näennäisen sattumanvaraisesti. Samoin sankarittaren mutkikas ajatuksenjuoksu johdattelee tarinaa yllättäviin suuntiin.

Tarina on siis aikamoista nonsensea. Jännittävintä albumissa on sen irvokas, irstas ja ilkeäkin maailma. Laura on hahmona hedonisti, jonka toimintaa ohjaa milloin mikäkin halu. Selkäytimellään, vai pitäisikö sanoa varrellaan, ajatteleva Laura on sadunomaiseen tarinaan hurmaavan omapäinen ja pahatapainen protagonisti. Kovácsin dialogi on hupaisaa outoilua, ja parhaimmillaan oivaltavaakin.

Tarinallisesti helpoin tie olisi ollut laittaa Laura vaeltamaan maailmaan, joka muistuttaisi tuntemaamme todellisuutta. Tällöin huumoria olisi syntynyt erikoisen hahmo ja tavanomaisen maailman kohtaamisesta. Nyt erikoinen hahmo liikkuu maailmassa, jonka asujaimisto saa Laura Lihankin näyttämään normaalilta. Ratkaisu on rohkea, mutta ainakin minun kohdallani se aiheutti tiettyä vieraantumista, kun samastuttavia kohteita ei löytynyt.

Kovácsin kuvitus tukee surrealistista tarinaa. Pyöreillä viivoilla kuvitetut ihmishahmot suurenneltuine muotoineen ovat hilpeän irvokkaita. Taipuisat hahmot ovat samalla ilmeikkäitä ja jokaisen otuksen ruumiinkieli välittyy staattisista kuvista. Lukijalle välittyvää tunnelmaa Kovács kontrolloi taitavasti piirtämällä erikoisia sivulayoutteja.

Laura Liha ei oikein allekirjoittaneelle kolahda. Syy tähän löytyy tarinan hahmoista. En löytänyt jutusta kaivattua samastumisen kohdetta, jota tällainen kertomus olisi vaatinut. Laura Liha on jännitävä otus, mutta näkökulmahahmona hän ei ainakaan minulle toiminut. Kun päähenkilön järjenjuoksu on näinkin erikoista, ei tarttumapintaa tarinaan syntynyt. Tätä jää kaipaamaan, koska tarina ei aivan täyttä hönöilyä ole. Albumi jää jonnekin Tilsa-tyylisen viihdyttävän hölynpölyn ja naivin satufantasian väliin.

Minne matka Laura Liha on albumi täynnä hauskoja tilanteita ja sanallisia älynväläyksiä, mutta kokonaisuus jää etäiseksi. Arvelen silti, että sarjakuvanlukijoiden joukossa on sellaisiakin, joille Laura Lihan elämänhajuiset seikkailut maistuvat. Mutta kiitos ei minulle, olenhan kasvissyöjä!

Tällä viikolla arvioituja albumeita saa useimmista kirjakaupoista. Ensi viikon ohjelmasta Katuojassa en vielä osaa sanoakaan mitään. Jos kauppoihin ei ilmesty mitään jännittävää, arvioin hyllyyni kasaantuneita jenkkialbumeja, joista en ole ehtinyt kirjoittaa. Ensi viikkoon, moro!

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.