Katuoja on Kalaksikukon suojeluksessa!

  

KATUOJA

  

"Tourettemainen"


Etusivulle
  

Arviot: 13.1.2004


Katuojassa tällä viikolla:

ICARO
Ibooks
Moebius, Jiro Taniguchi
160 sivua, mustavalkoinen

SOKERI-SAKARI
Suuri kurpitsa
Joakim Pirinen
88 sivua, mustavalkoinen



Ajattelin, että voisin jälleen arvioida mangaa, jos ei muuten niin ajankohtaisuuden vuoksi. Samaan aikaan, kun Dragon Ball palaa kohun jälkeen Suomen lehtikioskeihin, Japanissa on langetettu vankeusrangaistus sarjakuvakustantaja Motonori Kishille, syynä Honey Room -mangan säädyttömyys. Oja, allikko, ja niin edelleen. Pahemman luokan jeesustelulta juttu vaikuttaa siksikin, että albumia on myyty K18-leimalla.

Tuomio asettaa myös Dragon Ball -jupakan yhteydessä esitetyt argumentit Japanin ja Euroopan kulttuurieroista erikoiseen valoon. Tärkein ero, jonka nyt havaitsen on se, että siinä missä Suomessa kauhisteltu materiaali vain vedettiin markkinoilta, Japanissa heilahti häkki. Vai lieneekö kyseessä erikoistapaus? Linkki uutiseen, mikäli oikeustapaus kiinnostaa.



Icaro

  

ICARO on ranskalaisen Moebiuksen (Jean Giraud) ja japanilaisen Jiro Taniguchin yhteistyö. Molemmat ovat maassa arvostettuja sarjakuvantekijöitä: Moebius tunnetaan tieteissarjakuvistaan ja Blueberry-westerneistään, Taniguchi puolestaan ns. gekika-tyylin jännäreistään, aikuisille suunnatuista, realistisista sarjakuvaromaaneista. Molemmista löytyy muuten pitkä artikkeli Sarjainfosta 2/2003.

Icaro alkaa hienolla sanattomalla jaksolla, jossa kaupungin yläpuolella leijailemisesta uneksiva nainen synnyttää lentävän lapsen. Lapsi, Icaro, kiidätetään nopeasti hallituksen huomaan. Käy ilmi, että Icaro on salaisen tutkimusohjelman koe-ihmisten jälkeläinen. Tarina loikkaa 20 vuotta eteenpäin: Icaro on kasvanut nuoreksi mieheksi suljetussa tutkimuslaitoksessa, ilman että on koskaan päässyt lentämään ulkona. Miehen mieli kuitenkin janoaa vapauteen, ja nuori tutkimusassistenttikin kiinnostaa. Sivujuonessa projektista aiemmin karanneet yli-ihmiset sotivat hallituksen joukkoja vastaan yliluonnollisilla kyvyillään, jotka tosin näyttävät rajoittuvan vähemmän käytännölliseen itsensä räjäyttämiseen.

Tarinan kirjoittanut Moebius versioi siis klassista Ikaros-tarua, nyt vain kyberpunk-miljöössä. Tarujen modernisoinnin ideana on kääntää kliseiksi muodostuneet ajatukset ja teemat edukseen, esittää ne uudessa valossa siten luoda uusi, mielenkiintoinen tarina. Tässä Moebius ei onnistu, vaan tyytyy toistamaan kliseitä. Icaro on pelkkä tyhjä taulu, viaton lapsimies vailla ominaisuuksia. Tarina on temaattisesti laiska: Icaro osaa lentää, mutta ei ole koskaan nähnyt taivasta. Ilmeisintä mahdollista symbolia, häkkilintua, käytetään surutta. Koska, tajuatteko, Icaro on kuin lintu häkissä? Tarinan tulevaisuuden maailma on mielenkiinnoton, geneerinen tieteisfantasia vailla syvyyttä. Kahdeksankymmenluvun alkupuolella piirretyssä Katsuhiro Otomon Akirassa oli kiinnostavampi ja perusteellisempi kuvitelma tulevaisuuden salaisista yli-ihmiskokeista kuin vuonna 1996 valmistuneessa Icarossa.

Kuvittaja Jiro Taniguchi sen sijaan ansaitsee kehuja. Hän ei ole aivan mainitun Otomon tasolla yksityiskohtien määrässä, mutta hänen kaupunkimaisemansa ovat silti komean tarkkoja. Perspektiiviä hyväkseen käyttämällä hän saa Icaron lennon näyttämään kiitettävän vaikuttavalta. Samoin näyttäviä ovat albumin muutamat toimintakohtaukset, etenkin yli-ihmisten hyökkäys hallituksen virastoon ja sitä seuraava psyykkisten voimien mittelö, onnistuvat täyteen ahdetuilla ruuduilla ja hyvin ajoitetuilla lähikuvulla luomaan välittömyyden tuntua. Albumin juonenkuljetus on hidasta: Moebius antaa Taniguchille useita sivua piirtää kohtauksia, usein ilman tekstiä. Metodi sopii pitkään albumiin. Valitettavasti vain juoni ei edetessään ole kiinnostava.

Kaiken lapsipornokauhistelun jälkeen tuntuu banaalilta tuoda erikseen esille seksuaalisuus Icarossa, mutta tarinassa on pehmopornoa häiritsevissä määrin. Erotiikka ei myöskään lisää tarinaan mitään. Alussa toinen naispäähenkilö esitellään seksiaktissa. Itse asiassa Icaron runollisesta syntymästä siirrytään suoraan kuvaan naisen haarakiilasta: yksi älyttömimmistä ruutusiirtymistä, joita olen nähnyt. Alun nainen tavataan myöhemmin kylvystä ja ensi töikseen paettuaan Icaro lentää tirkistelemään naista suihkussa kolmen sivun ajan. Icaro, senkin perverssi. Ja Moebius ja Taniguchi, mokomat vanhat, likaiset sedät. Tällainen kuulkaa vain vahvistaa streotypioitani entisestään.

SUOSITUS: Taniguchi on erinomainen sarjakuvapiirtäjä, mutta veteraani Moebiuksen tarina ei nouse kliseidensä yläpuolelle ainakaan tässä kaksiosaisen kokonaisuuden ensimmäisessä osassa. Rahojeni haaskausta.



Sokeri-Sakari

  

SOKERI-SAKARI ei sen sijaan ole, koska sain sen arvostelukappaleena. Fuskua, fuskua sanoisi Sakari.

Kuvitelkaa satakiloinen mies, jonka hygienia on kyseenalainen, jolla ei ole minkäänlaisia estoja, joka kärsii keskittymishäiriöstä, alkoholismista ja temperamenttiongelmista, joka on vielä kaiken lisäksi idiootti, jolla ei ole minkäänlaista empatiaa ketään tai mitään kohtaan. Siinä Sokeri-Sakari tiivistettynä. Miten kukaan voi pitää hahmoa rakastettavana, kuten albumin esipuheen kirjoittanut Ilkka U. Pesämaa väittää, on minulle mysteeri. Sakaria ei tarvitse kuitenkaan rakastaa pitääkseen albumista.

Joakim Pirisen Ruotsissa vuonna 1985 ilmestyneen albumin idea on pitkälti sama, kuin myöhemmin julkaistun Evan Dorkinin Maito ja Juusto -sarjakuvan. Pidäkkeetön hahmo syöksyy tilanteesta toiseen, aiheuttaa valtavia tuhoja, ja poistuu. Samalla tekijä esittää purevaa kritiikkiä huumoriksi naamioituneena.

Sokeri-Sakarin törmäilyyn tarvitaan jonkinlainen primus motor. Sarjakuvassa se on muovailuvahaklöntti, jonka Sakari varastaa lelukaupasta. Myymäläetsivä pistää Sakarin maksamaan: aikaa on huomiseen, mutta mistä rahat? Sakari lähtee pätkätöihin, aiheuttaen tuhoa kussakin työpaikassa ja juosten hilpeästi seuraavaan. Välillä Sakari aiheuttaa pahennusta Tukholman yöelämässä ja Pirinen pääsee kuvittamaan hahmon surrealistisia unia.

Pirisen satirisoi Ruotsin instituutioita, kun Sakari tekee selvää jälkeä sairaalasta, armeijasta ja koulusta. Osittain sarjakuvan yhteiskuntakritiikki tuntuu vanhentuneelta: kansalaisensa kuoliaaksi syleilevä kansankoti on leimallisemmin 80-lukulainen aihe. Välinpitämättömällä kaksituhattaluvulla Sakarilla olisi varmasti paljon uutta hävitettävää. Pirisen satiiri on kuitenkin säilynyt hyvin, ja monet teemat ovat edelleen ajankohtaisia ja hauskoja. Myös sarjan tilannekomiikka, eteenpäin luonnonvoiman lailla jyräävä sekopäinen tarina ja tourettemainen dialogi huvittavat.

Pirinen on monipuolinen piirtäjä. Hänen huomattavan laaja skaalansa näkyy parhaiten Myrsky hiekkalaatikossa -kokoelmasta, jossa hän käyttää sarjoihinsa runsaasti erilaisia tyylejä. Vihjeitä Pirisen monipuolisuudesta löytyy Sokeri-Sakaristakin. Tyyli on tavallisesti pikkutarkkaa syheröä, joka sopii yllättävän hyvin Sakarin psykoottiseen maailmaan. Välillä kuitenkin nähdään armottomiin, geometrisen tarkkoihin mustiin ja valkoisiin alueisiin jaettuja kuvia, usein taustoina. Yhdistelmä on hämmentävä, mutta hauska. Sarjakuvan tummassa ja kaoottisessa visuaalisessa ilmeessä on siinäkin jotain määrittelemättömän 80-lukulaista, joka saattaa selvempään viivaan tottuneelta näyttää luotaantyöntävältä, mutta joka lähemmällä tarkastelulla on rikasta ja yksityiskohtaista.

SUOSITUS: Sokeri-Sakarilla on klassikon maine ja sen uudelleenjulkaisu on hyvä veto Suurelta kurpitsalta. Monet nuoremmat lukijat kuten minä voimme vasta nyt ensimmäistä kertaa löytää Pirisen hengästyttävän koomisen eepoksen. Vaikka kokonaisuus onkin paikoin teemoiltaan vanhentunut, hirviömäisen Sakarin riehumisessa on energiaa, jota harva sarjakuvantekijä osaa edes jäljitellä.



Aiheeseen liittyen, vierailin viikonloppuna Tukholmassa, Sokeri-Sakarin kaupungissa, jossa myös luin Pirisen albumin loppuun. Kävin tarkastamassa sarjakuvakirjasto Serieteketin, jossa sarjakuvaa on näyttävästi esillä kaupungin sydämessä. Vieraillessani kirjakaupassa huomasin, että naapurissa on käännetty kiitettävät määrät mangaa, muun muassa kiinnostavan näköistä One Piece -piraattihässäkkää. Joten totta se taitaa olla: Ruotsissa on kaikki paremmin.



Lehdet luki Otto Sinisalo.

  
Tästä laatikosta voit jättää palautetta Katuojaan.
      

  

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.