KATUOJA

Apina + Alan Moore = ha ha ha.

Arviot: 14.1.2003

Katuojassa tällä viikolla:

Tällä viikolla Katuojassa arvioidaan vaihteeksi kaksi englanninkielistä albumia. Toinen on kokoelma suhteellisen uusilta tulokkailta, toinen taas Alan Mooren tribuutti… Rob Liefeldin hahmolle?

Olen päättänyt uusia Katuojan formaattia hiukan. Valitettavan usein olen kirjoittanut jorinoita, joista ei voi oikein päätellä, ovatko arvioitavat sarjakuvat oikeasti hyviä vai eivät. En kuitenkaan halua ryhtyä antamaan tähtiä tai pisteitä sarjakuville, sillä mielestäni kaikenlainen pisteytys trivialisoi itse arvion. Pisteyttäminen myös pakottaa asettamaan samaan arvosteluasteikkoon lehdet, kokoelmat ja sarjakuvaromaanit, joka on jokseenkin sama, kuin lehtiartikkeleiden, novellien ja kirjojen keskinäinen vertailu. Se olisi hölmöä, eikö?

Niinpä tästä eteenpäin lisäänkin arvioiden perään suosituksen, jossa summataan parilla lauseella arvioitavan sarjakuvan hyvät ja huonot puolet. Suosituksessa voidaan myös spekuloida sarjakuvan soveltuvuudesta erityyppisille lukijoille.

THE ANNOTATED MANTOOTH on sarjakuva smokkiin pukeutuvasta gorilla-supervakooja-toimintasankarin edesottamuksista. Se on hauska.

Siis gorilla – taas. FAKTA: muutama vuosikymmen takaperin amerikkalaiset sarjakuvakustantajat havaitsivat sarjakuvalehtien myynnissä pieniä piikkejä aina, kun lehden kannessa komeili apina (tai gorilla). Tästä johtuen apinoihin liittyvistä tarinoista on tullut supersankarisarjakuvien vakiokuvastoa. Mahdollisesti myöskin tästä johtuen apinasta on tullut jonkinlainen sarjakuvahassuttelun symboli. Yllättävän usein parodiasarjakuvat sisältävät jotenkin apinoihin liittyvää toimintaa. Apinat ovat hauskoja, ilmeisesti.

Matt Fraction ja Andy Kuhn kulkevat siis kauan tallottua polkua esittäessään kung-fu-gorilla Rex Mantoothin seikkailuja. Onneksi tekijät eivät luota yksinomaan gorillan humoristiseen vetovoimaan. Mantooth on turboahdettu absurdilla huumorilla ja hervottomilla heitoilla.

Tarinassa ”Kick; splode; robot” Rex viehkoine aisapareineen estävät Insane Dr. Robot Maker Woon aikeet vallata maailma jättirobotilla, jonka nimi on ”World’s Greatest Grandpa”. Rex joutuu pukeutumaan mekkoon soluttautuessaan fanaattista lesboarmeijaa kokoavan talk show –juontajan leiriin tarinassa ”Kick; splode; lesbian”, jossa Gorilla-agentti esittelee myös kirjansa ”The Erotic Shatner”. Zombiearmeija hyökkää Nobel-palkintogaalaan tarinassa - aivan, arvasitte - ”Kick; splode; zombie”.

Fraction nähtävästi rakastaa roskakulttuuria, eikä peittele lähteitään. Mantooth-tarinoissa hurja määrä popkulttuurikuvastoa sekoittuu hilpeän järjettömäksi mellakaksi. Fraction ei pelkää käyttää huonoa huumoria: hän vain vetää riman niin alas, että täysin lapselliset jutut vaikuttavat suorastaan nerokkailta. Miehen kunniaksi on mainittava, ettei hän turvaudu pissa-kakka-osaston juttuihin, vaan keksii uusia rienauskeinoja. Fractionin itsetietoisen absurdi ote muistuttaa Monty Pythonia, mutta on selkeästi amerikkalaisempaa.

Kuhn on mukana vitsissä ja kuljettaa tarinaa eteenpäin dynaamisilla ruutusommitelmilla ja liioitellun vauhdikkaasti reagoivilla hahmoilla. Hän pitää jutun liikkeessä ja välittää kuvalliset vitsit lukijalle hyvin. Lisää näyttävyyttä tuovat Tim Fisherin harmaat värit.

Albumin kolme lyhyttä tarinaa on varustettu selityksin. Aukeamassa sarjakuvasivut ovat oikealla ja vastaava käsikirjoitussivu Fractionin kommenttien kanssa on vasemmalla. Halutessaan voi vertailla käsikirjoituksen ja toteutuneen sarjakuvan eroja. Selitykset ovat lähinnä kuriositeetti ja tekevät albumista kaksi kertaa paksumman, mutta myös Fractionin käsis on täynnä hupaisaa läppää, jota lukee huvikseen.

Näyttää siltä, että Fraction on jenkkisarjakuvan nousevia tähtiä, ainakin hänellä on runsaasti projekteja työn alla. Onpa hän saanut peräti Warren Ellisin, Joe Caseyn ja Greg Ruckan kehumaan itseään albumin esipuheissa. Jos Mantooth on mikään indikaattori, niin kannattaa pitää miestä silmällä.

SUOSITUS: On vaikea kuvailla, miksi Mantooth on niinkin hauska kuin se on. Tai ehkei sittenkään: onhan siinä gorilla, joka taistelee zombeja ja robottininjoja vastaan, smokki päällä vielä. Suositellaan absurdin ha-ha-sarjakuvan ystäville.

Sanotaan, ettei kakkaa voi killottaa. Nähtävästi Alan Moore voi.

SUPREME: THE STORY OF THE YEAR kokoaa Alan Mooren kirjoittamat Supreme-tarinat vuosilta 1996 ja 1997. Supreme on Rob Liefeldin, amerikkalaisen sarjakuvamaailma kenties vihatuimman miehen, kehittämä Teräsmies-kopio. Miksi ihmeessä Alan Moore, todennäköisesti maailman paras englanninkielisen sarjakuvan käsikirjoittaja, haluaisi liata kätensä Rob Liefeldin jätteessä?

Alan Moore on todennut haastattelussa suorittavansa katumusharjoitusta kirjoittaessaan supersankarisarjakuvia. Katumuksen syynä ovat genreä kaltoin kohdelleet Mooren sarjakuvat 80-luvulla, lähinnä Watchmen ja Miracleman. Puuttumatta siihen, oliko Moore tosissaan kommentin heittäessään, kohtelee Supreme supersankarigenreä huomattavasti Mooren 80-luvun töitä lempeämmin.

Supremessa Moore ottaa Liefeldin yksiulotteisen voimamiehen ja tekee siitä tribuutin ensimmäiselle supersankarille. Sarjakuvasta voi nähdä, että Moore on ottanut teräsmiesmyytin tosissaan ja sisällyttänyt tarinaansa viittauksia kaikkiin hahmon 65-vuotisen historian merkittävimpiin elementteihin.

Supreme on supervoimakas sankari, tuorein inkarnaatio yli-ihmisen ideasta alati muuttuvassa multiversumissa. Hän taistellut pahaa vastaan 30-luvulta asti, muuttuen aina vastaamaan ajan haasteisiin. Supremea ovat auttaneet tämän supervoimainen sisar, puhuva superkoira sekä myöhemmin kokonainen supersankarien liiga. Siviiliminältään hän on Omniman-sarjakuvan piirtäjä, joka on salaa ihastunut sarjan käsikirjoittajattareen. Pyöriipä mukana myös kollega, jolla on Jimmy Olsenin ulkonäkö, mutta Grant Morrisonin persoonallisuus.

Supreme tapahtuu kahdessa aikatasossa. Nykyajassa muistinsa menettänyt Supreme tutkii omaa menneisyyttään ja perintöään sekä kohtaa uudelleen vanhoja vihollisia ja ystäviä. Takaumissa siirrytään hurmaavan retro-henkisiin näkymiin, kun esitetään katkelmia Supremen seikkailuista menneiltä vuosikymmeniltä. Takaumien kuvitus- ja kerrontatyyli vastaa tietysti kutakin aikakautta.

Tämä kaikki on runko, jonka päälle Moore voi rakentaa analyysin Teräsmiehen ja supersankarisarjakuvan kehityksestä. Hän kommentoi Supremen kautta genren menneisyyttä ja tämän siviiliminän kautta supersankareiden tilaa 90-luvulla. Vaikka nykyaikainen supersankari saakin Moorelta satikutia, on huolellisesti kootuista takaumista ja erilaisten viittausten suorastaan mooremaisen valtavasta määrästä aistittava jonkinlainen lämpö. Voiko se olla rakkautta? Voiko olla, että Moore on oppinut rakastamaan genreä, jonka niin taitavasti murhasi 80-luvulla? Jos niin on, onko se nekrofiliaa?

Kuvituksen puolesta Supreme on jännittävä tapaus. Nykyajan jaksot ovat enimmäkseen Joe Bennettin ja Mark Pajarillon piirtämiä. Molempien jälki on enimmäkseen kammottavaa. Jälki on Rob Liefeldin ja hänen kätyreidensä inspiroimaa huttua, jossa miesten rinnat ovat jopa naisten suurenneltuja varustuksia kookkaammat. Hahmot ovat epämuodostuneita, mahdottomiin asentoon taipuvia irvikuvia. Hahmot ja taustat näyttävät masentavan kaksiulotteiselta. Lopputulos on suorastaan witchblademainen.

Sen sijaan Rick Veitch, joka kuvittaa takaumajaksot, saa loistaa. Veitch osaa matkia menneen maailman piirrostyylejä hämmästyttävällä tarkkuudella. Hienoin esimerkki lienee EC-sarjojen tyyliä imitoiva episodi, jossa 40-luvun sankarit masentuvat 50-luvun asenteiden edessä. Jälleen jakso toimii sekä hienona pastissina sekä nokkelana kommenttina sarjakuvia 50-luvulla kohdanneesta muutoksesta.

Erityiset haukut menevät Checker booksille, joka on albumin koonnut. Paketissa on yhtä sun toista kummallista. Ilmeisesti albumi on skannattu alkuperäisistä lehdistä painofilmien käyttämisen sijaan. Painojälki on suttuista, tehden kehnosta piirroksesta vielä latteampaa. Veitchin episodeissa suttuisuus ei oikeastaan haittaa, koska huolittelematon jälki sopii kummalla tavalla retrotarinoihin.

Erikoista on myös albumin takakansi, jossa ei puhuta sarjakuvasta itsestään mitään, vaan esitellään tekijät sekä Rob Liefeld, jolla ei varsinaisesti ole mitään tekemistä albumin kanssa. Kansi mainitsee isolla tekstillä myös Alex Rossin, joka on piirtänyt kannen sekä muutaman mustavalkoisen luonnoksen. Ilmeisesti Checkerilläkin luullaan, että Ross kusee hunajaa ja miehen nimi kannattaa laittaa krediitteihin, vaikkei albumiin juuri mitään ole tehnytkään.

Tuotannolliset seikat eivät kuitenkaan vähennä Mooren tarinan erinomaisuutta, jota Veitchin kuvitus välittää mainiosti. Nähtävästi kakkaa voi siis kiillottaa. Ainakin Alan Moore voi.

Sama temppu ei toiminut Spawniin, tosin.

SUOSITUS: Supreme on mainio, retrohenkinen tarina, joka on huonosti pakattu ja paikoin surkeasti kuvitettu. Suositellaan Alan Mooren faneille sekä sokeille sarjakuvan ystäville.

Ensi viikolla Katuojassa arvioidaan mahdollisesti niitä täksi viikoksi luvattuja Sirkkeli-lehden numeroita. Katsotaan.

Lehdet luki Otto Sinisalo.

Katuoja on epävirallinen webbisivu, jonka sisältö on arvioita ja kritiikkejä. Kaikki mainitut hahmot, nimikkeet ja tuotemerkit ovat haltijoidensa ™ ja ©. Muu sisältö kirjoittajiensa ©.